Blogia koskevaa puhetta

Jäähyväiset

Tämä blogi loppuu tähän.

Nyt siis tuntuu, että blogi on täyttänyt tehtävänsä, eikä minulla ole edes enää niin paljon sanottavaa, että haluaisin jatkaa. Aloitin alkukesällä 2015 ja päätän nyt samaan aikaan 2021. Blogista tuli mielestäni yllättävänkin pitkäikäinen. Välillä kirjoittaminen tuntui väkinäiseltä, välillä innostavammalta, yleensä ihan riittävän tyydyttävältä. Olen tyytyväinen siihen, mitä on tullut kirjoitettua. Ei ole ollut kiusallista lukea vanhoja tekstejä jälkikäteen.

On ollut myös hienoa huomata, että välillä tätä joku jopa lukeekin. Tästä blogista ei kuitenkaan tullut mitenkään vuorovaikutteista. Mutta ei se mitään, se toimi sellaisenaankin. Blogi on ollut minulle oppitunti omien ajatusteni erittelyssä, ja myös sinnikkyydessä, kun tekstit eivät aina syntyneet helposti.

Tällä hetkellä koronatilanne näyttää taas entistä paremmalta. Omatoimikäyttökin aukesi tänään. Toivottavasti hyvä kehitys jatkuu kesällä.

Lisäksi tässä kävi niin, että sain uuden vakituisen työpaikan muualta Suomesta, pienen kaupungin pääkirjastosta. Se selvisi vasta aivan äsken. Lopetan nykyisessä paikassani tämän viikon perjantaina. Uusi työ alkaa jo kesäkuun lopussa, mutta vielä sitä ennen on onneksi aikaa hieman lomaillakin. Joten mikäpä tässä on estämässä mielialan kohoamista.

Suurkiitos kaikille teille, jotka olette tätä blogia lukeneet! Hyvää ja siunattua kesän jatkoa!

Kirjastojen olemus, Sivistys

Miten edistetään sivistystä?

Sivistys voi olla se korskea sana, jolla pelotellaan ihmisiä jollain hienolla, jota ei voi koskaan saavuttaa. Tai sitten se tarkoittaa ihan vain sitä, että ihmiset voivat viisastua ja oppia asioista enemmän, ja sen lisäksi nauttia kulttuurista, viihteestä ja taiteesta saaden siitä enemmän irti. Se taas hyödyttää ja ilahduttaa kaikkia.

Olipa määritelmä kumpi tahansa (mieluitenkin kuitenkin jälkimmäinen), voisin tässä hahmotella kolme edellytystä sille että kirjastojen on mahdollista edistää sivistystä.

  • Riittävät resurssit toimia. Valtion ja kuntien on osoitettava riittävästi rahaa kirjastoille, tilojen on oltava asianmukaiset ja palkkauksenkin mielellään siedettävän suuruinen. Poliitikkojen, virkamiesten ja kaiken kansan pitää tajuta, että kirjastoihin kannattaa panostaa. Hyötyjä tulee takaisin sivistys- ja koulutustason nousuna ja myös yleisenä tyytyväisyytenä.
  • Näkemykselliset kirjastotyöntekijät. Kirjastonhoitajien täytyy itse tajuta jotain sivistyksestä, jotta he voivat sivistää muita. Kokoelmanhoito ei onnistu, jos kokoelman sisällöt eivät ole hallussa. Miten voi suositella kenellekään mitään, jos ei itse lue? Lisäksi kirjasto tarjoaa monenlaisia opastuksia ja tapahtumia. Kaikki ideat eivät tule kirjaston sisältä eikä niitä kaikkia tarvitse itse toteuttaa, mutta on tärkeää jos kirjastolaisilla itsellään on näkemystä, millaisilla jutuilla kirjastoa voi elävöittää. Tarvitaan myös rohkeutta, osaamista ja yhteistyökykyä toteuttaa ideat. Yhteistyökuvioissa vaaditaan myös kykyä verkostoitua.
  • Kouluyhteistyön toimivuus. Jos rakkaus lukemiseen ja kulttuuriin syttyy jo lapsena, liekki harvemmin sammuu kokonaan. Mitä useampi lapsi ja nuori kasvaa luonnostaan kirjojen ja muiden kirjaston tarjoamien elämysten maailmaan, sitä laajempi joukko meille kertyy sivistyneitä, tasapainoisia aikuisia. Tässä kohtaa on tärkeää, että yhteistyö koulujen, päiväkotien ja opettajien kanssa toimii, vähintäänkin niin että ohjelmalliset kirjastokäynnit pystytään pitämään sovitusti.

On tässä vielä sekin, että eiväthän kirjastojen tarjoamat asiat ole jotain, mitä tyrkytetään ulkopuolelta ja mikä on jotain kuivaa ja elämälle vierasta. Eihän se isolta kuulostava sivistys ole mitään ilotonta rikkiviisautta tai yksittäisiä nippelitietoja. Eikä sivistyneen ihmisen mittari ole mikään älykkyysosamäärä. Sydämen sivistys on yhtä tärkeää. Sitä ei aina opi kirjoista, ainakaan ihan kokonaan.

Minä kirjastonhoitajana tunnen joskus riittämättömyyden tunnetta, kun en omassa työssäni tavoita tällaisia korkeita tavoitteita. Eikä vika aina edes ole itsessäni, tiedän senkin. Mutta ehkä tässä täytyy ajatella niin, että lyhyellä tähtäimellä ei pidä liikaa tuijottaa tehtyihin asioihin ja epäonnistumisiin. Tai ainakaan niitä ei pidä jäädä vatvomaan liian pitkäksi aikaa.

Tärkeämpää on, että on suunta jota kohti kehittyä, että epäonnistumisistakin voisi oppia jotain ja tehdä asiat paremmin ensi kerralla. Ja mielestäni juuri siinä kohtaa on hyvä miettiä kirjaston perimmäisiä arvoja ja tavoitteita. Sivistys on niistä tärkeimpiä.

Työkokemukset

Koronakuulumisia, osa 10

Viime viikkoina tartuntaluvut ovat laskeneet selvästi. Samalla oma mieliala on noussut, vaikka kirjastojen osalta rajoitukset eivät ole vielä miksikään muuttuneet. Omatoimikirjastojen sulkua jatkettiin yhä 16.5. asti.

Muutenkaan juuri mikään ei ole ulkoisesti muuttunut viime viikkoina. Koulukäyntejä ei ole ollut, mutta ensi maanantaina sentään tulee yksi luokka käymään ohjelmallisella kirjastokäynnillä. Se on mahdollista aukioloaikojen ulkopuolella.

Se mikä eroaa aiemmasta on vahva tunne siitä, että tilanne ei enää pahene. Rokotukset ovat jo niin pitkällä, ja kun muistaa viime kesän suhteellisen hyvän tilanteen, paljonkin toivoa on ilmassa. Tai en tiedä olenko itse sitten keskimääräistä toiveikkaampi…

Sellaisia kuulumisia minulla vielä tässä on, että lopetan tämän blogin pitämisen. Sovin itseni kanssa, että kirjoitan tämän merkinnän jälkeen vielä kaksi tekstiä, mutta sitten se on siinä. Lopetan, koska blogi on palvellut tarkoitustaan jo riittävän pitkään. Tavallaan minulla vielä olisi sanottavaa, mutta tavallaan ei. Ei ainakaan sellaista sanottavaa, jonka välttämättä haluan sanoa. Olen halunnut jatkaa kirjoittamista vielä koronakriisin ajan, mutta nyt sekin kriisi alkaa siis olla loppusuoralla.

Tämän blogin tarkoitus on ollut jakaa omia kirjastoihin liittyviä ajatuksia. Samalla blogi on ollut itselleni käyntikorttina työllistymistä edistämässä. Näissä molemmissa tarkoituksissa blogi on ollut oikein onnistunut, enkä harmittele edes sitä, että lukijamäärä on vähentynyt vuosi vuodelta. Pitkään olin työttömänä, mutta nyt olen ollut jo jonkin aikaa vakinaisessa työssä. Voi jopa ajatella, että työurani on ottamassa uutta vaihetta, kun en ole enää aivan aloittelija. Siksikään en näe tälle blogille enää riittävää tarvetta. Toki ei ole mahdotonta, jos sitä yrittäisi kirjoittaa jotain vaikka Kirjastolehteen tai jonnekin.

Mutta koronasta vielä. En sano tässä juhlallisesti, että korona on voitettu. Monien muiden maiden tilanne näyttää pahalta. Mutta Suomen osalta näyttäisi siltä, että tästä selvittiin suhteellisen vähällä. Ehkä nyt voi jo vähän huoahtaa, vaikka monenlaisia toimenpiteitä kannattaa vielä pitää yllä ja hoitaa homma kunnialla loppuun. Eli vähän sama juttu kuin tämän blogin kanssa!

Markkina-ajattelu, Tapahtumat

Miten saada kirjastoihin yleisöä, menoa ja meininkiä?

Miten saada tapahtumiin ihmisiä? Miten kirjaston eri toiminnot voisivat olla suositumpia, ja miten eri toimijoita saisi kirjastoon tekemään omia tapahtumiaan? Tuntuu, että tällaisten tilaisuuksien ja mahdollisuuksien markkinointi on usein vaikeaa.

Olen muiltakin kuullut, että pienempiin kirjastoihin on pääkirjastoja hankalampi saada yleisöä esimerkiksi aikuisten kirjailijavierailuihin, joten markkinoinnin epäonnistuminen ei ole varmasti mikään harvinainen ongelma. Sama ongelma koskee myös esim. pikkukirjastojen taidenäyttelyitä. Harva niitä saapuu erikseen katsomaan. Tai sitten pitäisi houkutella kirjastoon tunnetumpia nimiä? Mutta se taas sitten jo maksaa, ihan niin kuin kirjailijavieraatkin maksavat. On myös vaikea perustella isojen tapahtumien budjetointia, jos yleisöä ei käy edes tyydyttävästi.

Mielestäni polttavin ongelma koskee erilaisiin teemaviikkoihin liittyviä tapahtumia, joiden mainostamiseen ei käytetä juurikaan aikaa ja jotka ehkä eivät ole vakiintuneet vuodenkiertoon kuin harvojen asiakkaiden mielissä. Niitähän riittää Pohjola-viikosta digitukiviikkoon. Harvoin itsekään muistan, milloin mikäkin viikko on menossa.

Ehkä suurin potentiaali olisi asiakkaiden omissa kehitelmissä. Kirjaston työntekijöiden työaika on kuitenkin rajallinen. Tokihan eri järjestöjen tilavaraukset ovat suositeltavia, mutta vielä enemmän olisi tilaa erilaisille asiakkaiden omille näyttelyille ja tapahtumille. Ulkopuolisen vetämä sanataidepaja, elokuvakerho, kielikahvila? Ainakin ideoita riittää, niille tarvittaisiin vain toteuttaja.

Tässä tulee eteen toinen henkilökohtainen haasteeni eli verkostoituminen. Kun tuntee laajemmin ihmisiä omaan työhönsä liittyen, on myös helpompi tulla ihan vain satunnaisestikin luoneeksi suhteita, joista saattaa versoa tuollaista omaehtoista toimintaa. Ihmiset voivat tulla rohkaistuksi ja rohkaista toisia, ja tieto kirjaston tarjoamista mahdollisuuksista leviää. Nyt esteenä voi monesti olla, että toimijat eivät tiedä, mitä kaikkea kirjastossa voi tehdä, kun kirjasto ei osaa siitä niin hyvin viestiä.

Markkinointia on tavallaan myös yhteistyö opettajien kanssa. En ainakaan itse osaa viestiä niin, että kaikki opettajat todella tajuaisivat, mistä koulun ja kirjaston välisessä yhteistyössä on kyse. Että koululuokat oikeasti tekevät kirjastokäyntejä suunnitelman mukaan eivätkä jätä niitä kevyesti väliin. Ja sitten turhaudun, kun he eivät käy muistutuksista huolimatta. Tämä oli toistuva kuvio jo ennen korona-aikaa. Yhteiset palaverit auttaisivat varmasti, mutta entä jos yrityksistä huolimatta yhteysopettajia ei näe edes lukuvuoden alussa?

En nyt tässä tekstissä suuremmin kehittele mitään vastauksia näihin ongelmiin. Ehkä ratkaisu voi tulla monesta eri suunnasta. Kohdennetumpaa viestintää yhteistyökumppanien (koulujen, järjestöjen) kautta, toistuvampaa ja visuaalisesti kekseliämpää viestintää, tapahtumien parempaa toistuvuutta ja brändäystä. Ja myös sitä, että itse tapahtumiin panostettaisiin enemmän ja niistä tehtäisiin jo itsessään vetovoimaisempia. En tiedä. Jonkinlaiset teemaan liittymät koulutuspäivät kieltämättä kiinnostaisivat.

Aineistot, Kirjastojen olemus

Kirjojen esillepano & sprezzatura

Korona-ajan tietynlainen tylsyys on ajanut miettimään uudenlaisia tapoja järjestää kirjoja hyllyssä. Vai onko edes olemassa kovin vaihtoehtoisia tapoja?

Nykysuuntaus on ainakin se, että hyllyt itsessään ovat matalampia. Se on esteettömyyden kannalta hieno juttu, mutta tietty kirjaston tunnelma siinä kärsii, kun hyllyjen taakse ei voi piiloutua (paitsi lapset). Lisäksi kirjojen määrä vähenee, ja määrää vähentää myös väljempi hyllytys. Hyllyriveille saatetaan jättää rohkeasti tyhjää, ja aivan alarivit, jotka ovat muutenkin huonommin saavutettavia, pyhitetään toisinaan yksittäisille kirjankansille.

Omassa kirjastossani on perinnettä iloittelevammasta kirjojen sijoittelusta. Esim. tietyt sarjakirjat saatetaan laittaa päällekkäin, ei sivuttain. Kannattaa kokeilla! Molemmin puolin voi jättää väljyyttä, ja asiakkaan silmä monesti tarttuu johonkin sellaiseen joka poikkeaa tavallisesta. Tämähän toki on muutenkin väljyyden idea. Olisihan sitä aina hyvä olla hyllyissä tilaa sen verran, että johonkin väliin voi laittaa kirjan pystyyn esille, ja varsinkin ettei hyllyttäminen muuttuisi hankalaksi kirjojen siirtelyksi.

Olen tosin itse samalla myös tiukemman hyllyttämisen ystävä. Siihenkin on perusteensa: kirjoja vain mahtuu enemmän, ja mukana tulee tietynlainen ylitsepursuavan, runsaudensarvimaisen kirjaston lumo. Tiukempaa asettelua voi perustella sekin, että joku hyllyluokka on kauttaaltaan todella suosittu, eikä luokkaa kannata silti laajentaa mihinkään suuntaan. Silloin karsittavaa ei vain löydy helposti. Mutta tietty väljyys olisi silti aina hyvä pitää.

Entä tuo otsikossa mainittu ”sprezzatura”? Italiankielinen termi viittaa jonkinlaiseen huoliteltuun huolimattomuuteen, tyylikkyyteen joka yrittää piilottaa tyyliin käytetyn vaivannäön.

Kirjojen esillepanossa sprezzatura voi ehkä olla vaikka sitä, että jotkut kirjat (tai miksei levyt tai muutkin) ovat esillä hieman vinosti ja liian reunassa, niin että kirjan huomaa melkeinpä sen takia. Ja että itse työntekijänä näen, että kirja on vinksallaan enkä tee asialle mitään, tai että jopa olen laittanut itse kirjan tahallani niin, jotta se erottuisi paremmin.

Jos kaikki esillä olevat kirjat olisivat suorassa ja hyvässä järjestyksessä, eikä yhtäkään esittelytelinettä olisi koskaan tyhjillään, asiakashan saattaisi ajatella että kirjastoa ei käytä kukaan. Täydellisyys on tylsää. Joskus voi olla hyvä sekoittaa pakkaa ihan itse, ja nimenomaan suunnitellusti, koska tietenkin työntekijöillä täytyy olla langat käsissään. Tämä voi tarkoittaa myös hyvän maun rajoilla menevää hulluttelua kirjojen asettelun suhteen.

Sprezzatura olisi siis tässäkin tapauksessa huoliteltua tyyliä, joka kuitenkin näyttäytyisi boheemiutena. Täytyy tunnustaa, etten ole tällaista juuri vielä kokeillut. Korona-ajan asiakaskadon keskellä olen kyllä ajatellut asiaa.

Mielelläni kuitenkin erottaisin tällaisen asenteen aidosta epäjärjestyksestä. Jos joku koululuokka on käynyt ja vitsikirjaosasto on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, on mielestäni välttämätöntä korjata tuho heti ja tarkistaa että aakkosjärjestyskin on oikea. Välinpitämättömyys tai laiskuus eivät ole sprezzaturaa.

Aineiston asettelu ja esittely vaatii joka tapauksessa mielikuvitusta. Aineistonäyttelyt ovat vielä yksi juttu, ja hyllyjen väleihin ja sekaan voi myös tehdä yllättäviä mininäyttelyitä. Aiheitahan riittää; ei tarvitse vain tyytyä muistamaan kirjailijaa silloin kun hän kuolee. Ainakaan kirjaston ei tarvitse olla tylsän näköinen paikka.

Työkokemukset

Koronakuulumisia, osa 9

Toivottavasti näitä osia ei enää kovin monta tarvitsisi kirjoittaa. Mutta tilanne on mikä on eikä sitä auta sen enempää surkutella. Mellä kirjastot ovat sentään edelleen kunnolla auki; samoin rajoituksin kuin jo monta kuukautta. Voi jopa olla, että selviän korona-ajasta täysin ilman lomautuksia. (Lukuun ottamatta yhtä päivää vuosi sitten, jonka otin palkattomaksi vapaaksi ihan omaehtoisesti.)

Mitään kovin dramaattista ei omaan koronasaagaani onneksi vieläkään liity. Kirjastonkin osalta vallitseva tunne ei ole kauhu, vaan lähinnä tylsyys. Asiakkaita on etenkin nyt maaliskuun aikana käynyt paljon vähemmän kuin aiemmin. Nyt sitä vielä entisestään korostaa se, että yläkoululaiset ovat etäopetuksessa. Ja ne, jotka kirjastoon tulevat, viettävät paikalle entistä lyhyemmän ajan.

Tylsyys on alkanut jäytää itseäni, koska siihen liittyy samanaikainen tunne siitä että voisin kenties tehdä enemmän. Mutta kun tekemistä ei välillä oikein ole. Pakollisia rutiineja aina riittää, mutta niin moni muu asia on pyyhkiytynyt pois kalenterista. En voi poistaa koko kirjastoa tässä odotellessa.

Voisi sitä myös suunnitella kaikenlaista. Sitä olen tehnytkin, mutta en kuitenkaan kovin paljoa. Ja mikäköhän on riittävästi tekemistä tai suunnittelemista? Mikä rauhoittaisi omatuntoni?

Minun on pakko tunnustaa, että ymmärtäisin hyvin jos joku lomautus vielä tulisi. Jos kirjastot täytyy pitää auki, niin sitten pidetään, eikä minua siis ollenkaan haittaa kirjastojen aukiolo. Mutta välillä tuntuu, että tässä eletään tyhjäkäynnillä. Tunnetta on kuitenkin lieventänyt se, että viime viikkoina olen työjärjestelyiden ynnä muiden vuoksi ollut useamman päivän yksinäni töissä. Kun on yksin, tekemistä yleensä riittää.

Toivoisin, että kirjastossa kävisi enemmän asiakkaita. Kun täällä nyt ihan turvallista kuitenkin on. Mutta samalla ymmärrän ja hyväksyn sen, ettei käy. Kai minun jopa pitäisi olla iloinen siitä, että asiakasmäärät ovat vähentyneet niin paljon, jos/kun kerran haluamme että tauti katoaa maasta mahdollisimman nopeasti.

Toivoisin myös, että koululuokkiakin voisi yhä käydä ohjelmallisilla käynneillä. Tosin nyt ihan uusien määräysten mukaisesti käynnit ovat sallittuja vain palveluajan ulkopuolella. Mutta en lähde hoputtamaan opettajia. Heilläkin voi olla oma mielipiteensä asiaan.

Omat mielialani ovat välillä jo kellahtaneet liikaakin negatiivisen puolelle, kun kurimus yhä kestää. On surkeaa, kun rajoituksia yhä vain jatketaan ja jatketaan. Silti tiedän, että toivolle on hyviä syitä. Ei töihin ole viime aikoinakaan ollut vastenmielistä mennä.

Osa asiakkaista ei käytä maskeja, ei edelleenkään. En ole lähtenyt siitä huomauttamaan, tilanne lähinnä vain harmittaa. Tiedän myös, että joillakin voi olla syy olla käyttämättä. Jotkut eivät myöskään välitä siitä, että suosittelemme korkeintaan 15 minuutin asiointia, tai sitten eivät vain huomaa opasteita. Tai eivät muuten vain tajua. Sen sentään ymmärtää, että lapset ja nuoret eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Välillä kyllä olen huomauttanut, jos joku on kirjastossa selvästi liian pitkään, vaikka hän pystyisikin olemaan jossain nurkassa omissa oloissaan riittävän kaukana muista asiakkaista.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Mukavaa kevään alkamista, kyllä tästä selvitään!

Asiakaspalvelu

Palveluaikojen venyttäminen

Olen miettinyt, miten kirjastojen palveluaikoja (ei siis vain omatoimiaukioloa) voisi laajentaa nykyisillä resursseilla. Ainahan kannattaa pyrkiä kohti parempaa palvelua.

Kirjastot ovat jo pitkään automatisoituneet, ja asiakkaat ovat varsin itseohjautuvia myös silloin kun henkilökunta on paikalla. Näin on etenkin pienissä kirjastoissa. Mutta vaikka asiakkaat mielellään käyttävätkin automaatteja, palveluaika on aikaa jolloin asiakkaan on saatava henkilökohtaista palvelua. Työntekijän kannalta se on tietynlaista päivystämistä, vaikka aina ei tapahtuisikaan mitään.

Ainakin sitä voisi mielestäni miettiä, olisiko yhden-kahden hengen kirjastoissa palveluaikaa mahdollista laajentaa tavallisesta viidestä tai kuudesta tunnista seitsemään ihan vain sillä, että hyväksyttäisiin että virkailija saattaa olla välillä syömässä tai kahvilla eikä ehdi ihan sillä sekunnilla tiskin taakse. Hyväksyttäisiin samalla myös se, että kuorman purku tapahtuu melkein aina asiakkaan silmien edessä, samoin monenlainen sisätyö.

Sinänsä se työaikojen puitteissa onnistuisi. Jos pienessä kirjastossa työaika on 7.15 tai 7.45, kirjaston palveluaika voisi olla vaikka 10-17. Aloitusrutiinit ovat useimmissa kirjastoissa niin yksinkertaisia tai ainakin leanattavissa niin helpoiksi, että niihin tuskin varttia pitempään uppoaa. Lopetukseen menee vielä vähemmän aikaa. Sitä voisi tulla töihin vaikka 9.35 ja lähteä 17.05.

Toinen juttu on se, onko tuollainen työntekijöille liian stressaavaa, varsinkin jos sitä on useita päiviä putkeen yksin. Eihän se toki toimi, jos samalla pitäisi vielä hoitaa lastenkirjastotyön vastuut sekä muut yhteistyökuviot ja tapahtumat. Ja kyllähän kirjastotyöntekijä mielellään vierailisi koulussa, vanhusten päiväkerhossa tai muualla kirjaston ulkopuolella. Tai ihan vaikka kävisi kokouksessa. Siten seitsemän tuntia palveluaikaa päivässä on usein ihan mahdoton rasti. Mutta kahdella ihmisellä se on jo paljon helpompaa. Toinen voi vaikka tulla aiemmin töihin kuin toinen. Ja vaikka toinen olisi kipeänä tai lomalla, homma hoituisi silti joten kuten.

Tauot ovat toki vähän vaikeita, jos kahvitaukoakaan ei voi pitää täysin rauhassa ennen kirjaston aukeamista. Ja jos kirjastossa on yksin ja työaika on sen 7.15, eipä sitä paljoa vaadita että kirjaston ylläpito venyy ylitöiksi. Aikatauluista katoaisi kaikki pelivara. Työntekijä saattaisi väsyä. Ja on työtahdeissakin eroja, jotka vaikuttavat jaksamiseen. Tauot ainakaan eivät palauta samalla tavalla, jos ne pitää pitää keskeytyksiä varoen.

Myös aineistokuljetusten saapumisajat vaikuttavat siihen, millaiset aukioloajat ylipäänsä ovat järkeviä. Meillä on tänä vuonna niin, että keskiviikkoisin kuljetusta ei tule. Keskiviikon palveluaika on 10-16, ja yleensä kuljetus saapuu 9.30-9.45. Etenkin hyllyvarausten keräämisen takia aamuvuoroon kannattaa yleensä tulla hyvissä ajoin. Kuljetuksen poistuminen avaisi mahdollisuuden tulla töihin vasta vähän ennen kymmentä ja olla vastaavasti pitempään. Kun ei ole kuljetusta, töitäkin on vähemmän, ja juuri keskiviikkoisin voisi olla perusteltua että aukioloaika olisi sen 10-17.

Meillä olisi tarkoituksena myös laajentaa kahden iltavuoropäivän palveluaikaa viidestä tunnista kuuteen. Se voisi olla vielä helpompi muutos. Toistaiseksi korona on pistänyt suunnitelmat jäihin, vaikka itse olisinkin ollut valmis muutokseen.

Kirjastokohtaiset erot ovat joka tapauksessa merkittäviä. Voi olla hyviä syitä, miksi joku järjestely ei toimi jossain paikassa, ja miksi se taas toisaalla toimii.

Muutenkin voi olla pienissä kirjastoissa parasta lopettaa haaveilut siitä, että joka päivälle se seitsemän tunnin palveluaika olisi paras. Yksittäisinä päivinä se voi silti onnistua. Mutta isoissa kirjastoissa olisi enemmänkin tilaa kokeiluille, kun henkilökuntaa riittää. Toki asiakkaitakin on enemmän ja palvelutiskin takana seisominen on paljon hektisempää ja kuormittavampaa. Mutta kun ihmisten vuorokausirytmi on vuosikymmenten myötä muuttunut, olisi ilta- ja viikonloppuasioinnille varmasti enemmän kysyntää.

Pienissä kirjastoissa olen kyllä huomannut senkin, että liikaa ei kannata yrittää säveltää. Aikataulut ovat mitä ovat ihan hyvästä syystä. Lisäksi iltavuorot ovat yleensä ihan aidosti hiljaisempia kuin aamuvuorot, eikä aukiolotunteja kannata tunkea iltaan ihan vain huvin vuoksi. Kannattaa miettiä myös omaa jaksamistaan työntekijänä.

Joten onko aukioloaikojen viilaus vain kosmeettista virkaintoilua? Kertoohan automaattien suosio siitäkin, etteivät asiakkaat pidä henkilökohtaista palvelua enää niin kohtalokkaan tärkeänä.

Pohdin kuitenkin tällaisia, koska sellaisia uudistuksia on kiva tehdä, jotka parantavat nykyistä tilannetta ilman että muutos vaatii juurikaan isompia resursseja. Näin voisi vapautua enemmän aikaa asiakkaiden palvelemiseen, tapahtui se sitten pitemmillä aukioloilla tai muilla tavoin.

Aineistot, Sivistys

Kirjastoalan tabut, osa 6: Kirjamaun elitismi

Niin sanotusti hienostuneempi kirjamaku voi olla ongelma monille kirjastotyöntekijöille. He nimittäin huomaavat pian, että asiakkaat lainaavat lähinnä dekkareita ja suosituimpia kauno- ja tietokirjoja. Harva jaksaa innostua David Foster Wallacesta tai Volter Kilvestä. Kenties he myös salaa mielessään katsovat alentuvasti asiakkaisiin, jotka lukevat vain viihtyäkseen.

Toivottavasti en itse yllätä itseäni ajattelemasta näin! Mutta ongelma koskee osittain myös itseäni, vaikka kirjamakuni ei mielestäni edes ole kovin hienostunut. Moni taideromaani tylsistyttää minua, enkä välitä kokeellisesta nykyrunoudesta. Mutta pidän monesta sellaisesta kokeellisesta ja harvinaisemmasta jutusta, mistä tiedän jo heti, että harva tätä kirjastosta haluaa edes lainata.

Ei kyse ole välttämättä edes siitä, että kirjastotyöntekijänä sitä jotenkin halveksuisi ihmisiä, jotka lukevat vain sitä mitä muutkin lukevat. Ehkä sitä vain mielessään harmittelee, että voi kun ihmiset lukisivat monipuolisemmin kaikkea.

Tabun tästä aiheesta tekee tietenkin se, että ihmiset eivät halua että heidän lukumakuaan arvostellaan, eikä aiheesta ole siksi hienotunteista puhua. Nykyään ajatellaan, että tärkeintä on että ylipäänsä lukee, ei sen väliä mitä. Lukemisen huolipuhe (”nykyään kaikki ovat niin kiireisiä ja koko ajan kännykällä”) on niin laajalle levinnyt, että juhlimisen aiheeksi on tullut lukeminen itsessään, ei niinkään sisällöt. Kriittistä suhtautumista sisältöihin ei enää nykyään painoteta, varmaankin ihan ymmärrettävästi myös siksi koska vaistomaisesti pelätään kaikkea mikä haiskahtaa turhantärkeältä elitismiltä ja portinvartijuudelta.

On tässä suhtautumisessa tietenkin hyvät puolensa. Arvosteleva ja jäykkä suhtautuminen lukemiseen on ollut omiaan tappamaan lukuinnon.

Silti sisällöistä pitäisi puhua. Kirjastot eivät siinä voi tehdä kovinkaan paljoa, koska meitä rahoitetaan verorahoilla ja kirjastot ovat koko kansan juttu. Ja siksi oikeastaan aiheen on syytäkin olla tabu. Kirjastot eivät sen kummemmin kuratoi sisältöään. Meiltä löytyy kaikkea ja sillä hyvä. Emme todellakaan voi olla elitistejä siinä mielessä, että halveksuisimme viihdettä tai ”kansanomaisuutta” tai mitä tahansa elitistien katsotaan vastustavan.

Ja silti kirjastojen sisältä voisi kirjojen lisäksi löytyä sijaa myös kriittiselle kirjallisuuskeskustelulle. Tapahtumat ja teemaviikot voivat tuoda esiin unohdettuja kirjoja. Voimme ottaa lehtikokoelmiimme laajasti pieniä kulttuurilehtiä sekä yksittäisiä kappaleita omakustanteita ja harvinaisuuksia. Vinkkaaminen ja suosittelu ovat sallittuja, lyttääminen ei sentään (se on taidekritiikin tehtävä).

Lisäksi laajemmassa kuvassa on kyse toisesta tabusanasta: ”sivistys”. Sivistyksestä puhuminen kuulostaa kenties hieman pölyyntyneeltä. Mutta kai siitä silti pitäisi puhua? Voi hyvin olla, että nykyään pitäisikin rohkeammin nostaa sivistystä esille valeuutisten, huhujen ja tietämättömyyden vastapainoksi. Se ei toki tarkoita, että kirjastot olisivat minkään ideologian puolella.

Ehkä sitä voi olla hyvillä mielin elitisti hiljaa mielessään, kunhan ei lähde tuomitsemaan muita?

Tapahtumat, Työkokemukset

Koronakuulumisia, osa 8

Tauti ei laannu. Samat rajoitukset jatkuvat meilläkin koko helmikuun ajan. Kyllähän se tuntuu välillä vähän lannistavalta, kun aikarajoja siirretään ja siirretään. Toivo siirtyy kauemmas. Mutta kyllä se toivo silti on konkreettista, kun rokotukset jo pyörivät. Kunpa vain tämän kovempiin keinoihin ei enää olisi tarvetta.

Viime viikolla ykkösluokka vieraili ohjelmallisella käynnillä kirjastossa. Olemme hankkineet uuden pehmolelumäyräkoiran, jota luokka sai sitten etsiskellä vihjeiden avulla. Innostusta riitti, mutta turvavälejä tuon ikäiset eivät vielä osaa pitää. Luokkakäyntejä emme ole siis edelleenkään kieltäneet. Eikä se minua henkilökohtaisesti haittaa.

Mäyräkoiran hankinta oli mahdollista, kun hankintakielto poistui. Se oli hienoa, kun samalla pystyi hankkimaan jo muutakin, esimerkiksi hyllynpäätyopasteidenpidikkeet.

Olen miettinyt, että varmasti olisi jo viime keväänä pitänyt alkaa miettiä konkreettisempaa suunnitelmaa, miten etäkäyntejä olisi voinut paremmin hyödyntää tänä talvena. Jotenkin oletin ja ehkä kaikki olettivat, että tämä menee nopeammin ohi. Kyllähän minulla on ollut kirjoittajapiiri, joka on pyörinyt enimmäkseen etänä, ja yksi etävinkkaus, mutta paljon muutakin olisi voinut kehitellä. Voisi toki vieläkin.

Etäkirjoittajapiiri on muuten pyörinyt hyvin, mutta yhdellä jäsenellä on ollut ongelmia Google-kirjautumisen kanssa. Zoom-palvelun kokeilu kariutui suoraan siihen, kun tajusin että käytöllehän on 40 minuutin raja. Välillä Google Meet on myös herjannut palomuurista. Pääosin yhteydet ovat kuitenkin pelanneet.

Voinhan minä siis sanoa, että jonkinlainen digiloikka on tullut tehtyä, mutta aika pieni hyppy silti. Olenko sanonut, että kun joskus olen osallistunut Teamsissa joihinkin saman maakunnan kollegojen kuulumiskahveille, olen tuntenut itseni mitättömäksi verrattuna muihin, jotka kertovat ties mistä menestyksekkäistä nettikuvioistaan, joihin on saatu aktivoitua paljon etenkin lapsia ja nuoria. Tuntuu vähän Eddie Edwardsilta Matti Nykäsen rinnalla. Toki oma kirjastonikin on pienempi, mutta kouluja alueella on silti paljon.

Etätapahtumat voisivat myös hyvinkin jäädä osittain pysyvään käyttöön. Joillekin voisi olla luvassa jopa valtakunnallinen yleisö, jos tapahtumia vain osattaisiin markkinoida oikein. Onhan jo vuosia ollut itsestään selvää, että kaikki merkittävät kotimaiset urheilusarjat striimataan netissä. Nyt teatteritkin ovat alkaneet (pakon edessä) tajuta, että samaan suuntaan kannattaa siirtyä.

Kirjailijat, kustantamot, kirjakauppiaat ja kirjamessut miettivät varmaan vähän samaa: että miten kirjat voisi tuoda entistä paremmin esille. Tässä on paljon potentiaalia myös pienten kirjastojen uskalikoille.

Asiakaspalvelu

Miksi helppokäyttöiset automaatit ovat elintärkeitä

Yhä useammassa kirjastossa on nykyään automaatteja, ehkä montakin. Mitä enemmän ihmiset palauttavat ja lainaavat automaateilla ja siihen rohkaistaan, luonnollisesti sitä tärkeämmäksi automaattien hankinta tulee kirjastoille.

On tärkeää, että hankitut automaatit ovat hyviä ja käytännöllisiä. Se pelkästään ei riitä, että automaatit toimivat luotettavasti. Käytettävyydelläkin on valtava merkitys. Hiemankin epäloogiset ja vaativat automaatit turhauttavat ihmisiä.

Esimerkiksi meillä on lainausautomaatti, joka vaatii että asiat tehdään siinä järjestyksessä kun automaatti haluaa: että ensin painaa nappia, sitten vasta syöttää kirjastokortin lukijaan. Jos yrittää ensin syöttää kortin lukijaan, homma ei onnistu. Tämän kanssa asiakkaat kamppailevat kirjaimellisesti joka päivä. Eikä se mielestäni ole heidän vikansa.

Tai että lainausautomaatissa on tietty aikaraja, jonka jälkeen homma täytyy aloittaa alusta, jos ei ole ehtinyt lainata seuraavaa kirjaa riittävän nopeasti. Jotkut hitaat lapset eivät ehdi lainata kaikkea tässä tahdissa. Sitten ihmetelläänkin, miksi kone pysähtyi, ja kuitti ei enää näytä kaikkia lainattuja kirjoja.

Nämä ovat ehkä pieniä ongelmia, mutta ongelmia joka tapauksessa!

Helppokäyttöisyys on usein kiinni pienistä asioista. Ihmiset eivät jaksa olla tarkkaavaisia joka ikisen teknisen laitteen kanssa jonka he kohtaavat arjessaan, eivätkä he varsinkaan jaksa lukea käyttöohjeita. En minäkään yleensä jaksa. Intuitiivisin tapa toimia automaattien kanssa on yleensä paras tapa, ja parhaat automaatit tajuavatkin tämän.

Yhä kasvava osa kirjaston asiakaspalvelun onnistumisesta ratkeaa oikeastaan jo automaattien suunnitteluvaiheessa. Silloin tehdyt virheet kertautuvat moninkertaisesti asiakaspalvelutilanteissa. Hyvin suunniteltu on todellakin puoliksi tehty, jopa vähän enemmänkin.

Automaattien hankintapäätös on siis tärkeä. Kirjaston omatoimijärjestelmä on aika lailla yhtä tärkeä, ja siinäkin on käytettävyyttä mukana ulko-oven kirjautumisessa. Minulla ei ole kovin paljoa kokemusta eri merkkisistä automaateista, mutta näin muutaman vuoden kokemuksella Supan automaatit ovat tuntuneet parhailta. Tämä on vain näppituntuma, enkä osaa selittää sitä sen tarkemmin.

Vaikka tekniikan toimivuus on entistä tärkeämpää kirjastoissa, tekniikka ei tietenkään ole itseisarvo. Palvelu on. Automaattien käyttöä ei ensisijaisesti perustele tehokkuus (joka sekin on tärkeää) vaan asiakaspalvelun laadun parantuminen. Yleensä asiakkaat meillä haluavat käyttää automaatteja, mutta jos he eivät halua, sekin on täysin ok.

Toimiva tekniikka nostaa myös kirjastotyöntekijöiden mielialaa. On kauheaa joutua päivittelemään automaattien toimintaa asiakkaiden kanssa. On kauheaa joutua olemaan toimimattoman tekniikan armoilla. Onneksi tekniset ongelmat ovat ainakin meillä vain ajoittaisia. Lähinnä käytettävyys vain usein tökkii.