Kirjaston kuolema, osa 2: Kyberhuolia

Sain loppuun Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittaman artikkelikokoelman Kirjaston kuolema. Tässä kokoan vielä ajatuksia jälleen parista kiinnostavasta artikkelista.

Tim Huzarin lisäksi myös John Buschman kirjoittaa uusliberalismista selkeästi ja mielenkiintoisesti. Näkemys on tällä kertaa yhdysvaltalainen. Siellä talouspuhe on vyörynyt kirjastojen ytimeen vähintäänkin Ronald Reaganin presidenttikaudesta lähtien. Politiikan tutkija Sheldon Wolinin mukaan Reaganin ajalla ”talous nousi julkisessa keskustelussa itsenäiseksi toimijaksi; näyttämöksi, jossa yhteiskunnan kohtalo ja merkitys määritellään.”

Kärjistäen uusliberalismin taustalla on usko markkina-ajattelun toimivuuteen ja tehokkuuteen suunnilleen kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa. Ajattelutavasta seuraa käytännön elämään vaikuttavia työtapoja ja johtamismalleja. Se vaikuttaa koko yhteiskuntaan ja kulttuuriin suorasti tai epäsuorasti. Kirjastonhoitajuuden käsite muuttuu, ja kirjastonhoitajat ovat itsekin muutoksen tekijöitä puhuessaan kriisipuhetta ja vakuuttavan jonkinlaisen muutoksen olevan joka tapauksessa välttämätöntä.

Buschmanin mukaan uusliberalismin nousu on ongelmallista myös Jürgen Habermasin esiintuoman ”julkisen tilan” käsitteen kannalta. Kuten jo edellisessä merkinnässäni viittasin, kirjastot ovat osana mahdollistamassa demokratian toimivuutta. Julkisen tilan kapeneminen on demokratian kapenemista.

Uusliberalismin ideologinen kaulapanta ei ole ehkä Suomessa niin vahva, mutta on hyvä keskustella siitä, keille kaikille kirjasto vannoo uskollisuuttaan. Valtiolle, yhteiskunnalle, kansalle, demokratialle, kansalaisille, markkinoille vai mille sitten?

Tai ehkä ”proletariaatille”? Tere Vadén puhuu omassa valaisevassa kirjoituksessaan hieman provosoivasti ”kyberkommunismista”. Tekijänoikeuksien, digitaalisten käyttäjäoikeuksien, yksityisyydensuojan, sananvapauden ja verkkoturvallisuuden modernien ongelmien ristipaineessa tuntuu, että emme voi oikein luottaa omaan valtioommekaan — niin rajuja vakoilutapauksia on viime aikoina paljastunut sivistysmaina pidetyissä valtioissa.

On selvää, että ideoita paremmasta kybermaailmasta on pakko kehittää. Syvästi idealistinen hakkerietiikka lyö tässä ajatuksen tasolla kättä universalismia (myös nettiympäristössä) haikailevan proletiariaattiromantiikan kanssa. Vaikkapa Slavoj Žižekin hengessä voisi todeta, että käsite ”proletariaatin diktatuuri” on lähinnä välttämätön paha. Se ei sinänsä tarkoita sellaista valtiomuotoa missä proletariaatti hallitsee yksinvaltiaana, koska tällaisessa yhteiskunnassa koko käsite kansalaisuudesta ja osallistumisesta yhteiskuntaan on jo radikaalisti muuttunut. Ihan yhtä lailla silloin esimerkiksi piratismin käsite näyttäytyy erilaisena.

Muutoksen syy on ennen kaikkea se, että digitaalisessa maailmassa tieto ei ole niukka resurssi. Siksi digitaalisten sisältöjen ei tarvitse olla samalla tavalla taloudellisesti ja sosiaalisesti kontrolloituja kuin fyysisten kirjojen kaltaisten resurssien. Tiedon kopioiminen universaaliin käyttöön kun ei käytännössä maksa mitään. Koko ihmiskunnan henkinen historia voisi olla maailmanlaajuisesti ja vapaasti muutaman klikkauksen päässä. Vielä se ei onnistu, varsinkin kun monissa maissa nettiä sensuroidaan armotta.

Tämä nyt on omaa hahmotteluani, mutta internet voi todellakin olla uudenlaisen kansalaisuuden paikka, joka imee voimansa uudenlaisesta tavasta jakaa tietoa ja kaikkea muutakin. Ja monille armoitetuille dataajille se on sitä tietenkin ollut jo pitkään. Aivan varmasti esim. jotkut lait tekijänoikeuksista laahaavat ajastaan jäljessä, ja aivan varmasti meidän tulee olla huolissamme nettiurkinnan kaltaisista ilmiöistä. Vadénia kannattaa kuunnella.

Idealismin ja käytännön suhde on toki aina hyvä muistaa. Kommunismin toteuttamisesta käytännössä ei useinkaan hyvä seuraa (esim. ”yhteismaan ongelma”). Ihmisluonne on jotain, ihanteet siitä ovat toista, ja käytäntö vielä monimutkaisempaa. Jos uusliberalismi luottaa ihmisen ahneuteen, se ei vielä sinänsä mielestäni kerro mistään kieroutuneesta ajattelusta; ihminenhän on ahne. Voisi pikemminkin väittää, että ihmisten hyväntahtoisuuteen luottaminen on paljon typerämpää.

Mitä tällä kaikella sitten on tekemistä kirjastojen kanssa? Paljonkin. Ei esimerkiksi ole kaukaa haettua, etteikö kirjastojen tehtäviin voisi mediakasvatuksen lisäksi kuulua myös internetissä toimimisen yhä parempi mahdollistaminen. Ja tekijänoikeuskysymykset mietityttävät esim. kirjastoja, jotka yrittävät päästä täysillä mukaan e-kirjojen maailmaan.

Kirjastojen on myös pakko miettiä, mitkä ovat niitä ideoita ja ihanteita joiden mukaan ne toimivat. Mitä on yhteiskunta, mitä kansalaisuus, mitä erilaisia tarpeita tulee edistää ja millä kaikilla tavoin tietoa voisi jakaa. Ei mikään helppo tehtävä!

Lyhyt loppulause: Kirjaston kuolema oli hyvä ja mielenkiintoinen kirja. Eipä tässä muuta.

Advertisement

Kirjaston kuolema, osa 1: Markkinat vastaan kirjasto

Olen nyt lukenut noin puolet Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittamasta artikkelikokoelmasta Kirjaston kuolema. Kirja on ilmestynyt tämän vuoden keväällä. Enimmäkseen jutut ovat mielenkiintoisia ja teräväpäisten asiantuntijoiden kirjoittamia. Tartun tässä pariin artikkeliin.

Jukka Relanderin artikkeli Kansalaisen, kuluttajan vai asiakkaan kirjasto? hahmottelee suomalaisten yleisten kirjastojen 150-vuotisen historian antamalla kullekin aikakaudelle sellaisen kirjaston käyttäjän hahmon, mikä oli ajan hengen mukainen.

Kansallisen heräämisen kaudella kirjastoissa kasvatettiin uudelle Suomelle kansalaisia. Sotien jälkeen rakennettiin hyvinvointivaltion kuluttaja-subjekti, jolla oli varaa rentoutua, sivistyä ja viihdyttää itseään. Nyt 1990-luvun tietoyhteiskuntahuuman jälkimainingeissa ollaan aina oikeassa olevia asiakkaita, jotka kilpailevat keskenään työelämässä.

Hahmottelu on valaiseva. Ja käsitteethän luovat maailmaa, ei vain toisin päin. Olen itsekin puhunut tässä blogissani kirjaston käyttäjistä ”asiakkaina”, mutta ymmärrän hyvin, miksi kaikki eivät pidä siitä. Tavallaan tuo termi on silti kuvaava. Nykymaailmassa instituutioiden täytyy huolehtia sitä, etteivät ne putoa ajan kelkasta, kun aika tuntuu juoksevan niin mahdottoman kovaa vauhtia eteenpäin. Jos kirjastot käyttävät vanhentunutta kieltä, jotkut varmasti alkavat miettiä, onko koko laitos muutenkin aikansa elänyt.

Tim Huzarin kirjoitus taloudellisen uusliberalismin haasteista kirjastolle liittyy tähän. Kaikki ajattelun sopet valtaava markkina-ajattelu työntyy kirjastojen tarkoitusta ja merkitystä ensisijaisesti määritteleväksi tekijäksi. Jussi Vähämäen kuvaama instituutioiden ”legitimaatiokriisi” näkyy siinä, että kirjastojen hyöty ja tuotto yhteiskunnalle on osattava artikuloida. Muuten uusliberaali järki pitää hahmotonta sivistystä järjettömänä.

Huzar panee toivonsa radikaaleihin ja ”rosoisiin” tasa-arvon ja demokratian ihanteisiin. Täten kirjasto ei edes vahingossa (vaikkapa ihan vain hyväntahtoisesti lipsahtaessaan rajaavampaan tasa-arvopuheeseen) jätä määritelmällisesti ketään poliittista subjektia pois kirjaston yhteisestä tilasta. Ajatus on mielestäni suuri, idealistinen ja vaikea, mutta siksi juuri niin tärkeä. Huzar puhuu kirjastojen epäsovinnaisuudesta — varmastikin asia, joka pitää määritellä hyvin, kun se voidaan ymmärtää monella tavalla.

Helposti jää mielikuva, että kyse on taistelusta ”markkinat vastaan kirjasto”. Voi se sitä ollakin, mutta ehkä tarkemmin se on kuitenkin taistelua ”markkinahenkinen ideologia vastaan kirjasto”. Kirjastolla on tässä hyvät kortit kädessään, sillä sen ei tarvitse omia itselleen mitään erityistä ideologiaa muuten kuin kaikki sisäänsä sulkevan universalistisen hengen, josta käsin se luo aina nahkaansa tietyssä ajassa ja paikassa (esimerkiksi IFLA:n määrittelemien trendien mukaan, joista Rebekka Pilppula puhuu artikkelissaan).

Selvää tuntuu olevan se, että kirjaston hyödyn määrittely esimerkiksi lainausmäärillä tai kierrolla jättää paljon sanomatta. Tässä kohtaa on turha antautua yksisilmäiselle kapitalistiselle logiikalle. Relanderkin purevasti viittaa siihen, että nykyään meillä ei oikeastaan enää olisi varaa kirjastoihin, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa mitään.

Toki kirjastonhoitajan kannattaa olla monissa asioissa nöyrä, ainakin omasta mielestäni. Meillä kaikilla on ideologioita, jotka sokaisevat meitä. Kirjaston kehittämistä täytyy tehdä yhteistyössä, jotta kaikkien näkökulma tulee esille. Mutta miten saada mukaan aivan kaikki? Miten demokratia voisi toimia yhä paremmin?

Kysyä voi halutessaan sitäkin, miksi haluamme olla niin perin pohjin demokraattisia. Ja miksi sivistyksen pitäisi olla itseisarvoinen päämäärä, onko se jotain ummehtunutta menneen maailman hömpötystä? No, ei kai. Ja toisaalta itsekin voisin tähän sanoa, ettei aina edes tarvitse pelätä, onko ajastaan jäljessä, tai ovatko kirjastot sitten oikeasti kuolemassa. Maailman muodit tulevat ja menevät. Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee, ja kirjastonhoitaja tekee työtään jonka tietää tärkeäksi.

Varmasti jotkut ajattelevat, että talouden on aina oltava keskiössä, ja ehkä yhteiskunta toimiikin rahan liikkeiden mukaan. Tavallaan tämä kuitenkin on harhaa.

Ja kenties kirjaston epäsovinnaisuus syntyisikin sen itsenäisyydestä. Kirjaston ja yliopiston autonomisuudessa on ainakin jotain samaa, ja samaa on myös siinä halussa, miten tähän itsenäisyyteen pyritään nykyään hienovaraisesti kajoamaan. Itsenäisyys ei voi olla ainakaan tässä ajassa rahoituksen kautta tulevaa itsenäisyyttä, mutta se ainakin voi olla hengen vapautta, niin anakronistiselta kuin se kuulostaisikin.

Ei ole niin, että kirjastot olisivat mikään piikki yhteiskunnan lihassa, mutta eivät ne myöskään ole suoraan ja välittömästi yhteiskunnan palveluksessa. Ehkäpä kirjastoilla vain on niin paljon eri tarkoituksia, jotka vaikuttavat hahmottomilta, niin että voidaan jopa sanoa, että ”ne vain ovat”; suurena idealistisena kokonaisuutena.

Ensi viikolla jutustelen vielä lisää samasta kirjasta.

Helppo kirjasto

Olen aikaisemmin puhunut siitä, että kirjastossa on tärkeää olla laaja aineisto. Mutta se ei suoraan tarkoita sitä, että kirjahyllyjen pitäisi olla tiukkoja ja täysiä ja että kirjasto hukkuisi hyllyihinsä. Helppokäyttöisyys kuitenkin on myös arvo, jota tulee miettiä. Hyllyjen väliset klaustrofobiset tuntemukset tuskin ovat mitenkään mieltä ylentäviä, jos tarkoituksena on hakea hyvää asiakaskokemusta.

Esimerkiksi opasteiden samoin kuin kirjaston internet-sivujen suunnittelussa on tärkeää, että vältetään liiallista informaatiotulvaa. Samalla olisi hyvä miettiä yhä uusia tapoja, miten olisi mahdollista saada ihmiset löytämään se, mitä he haluavat, ja myös se, mitä he eivät alun perin halunneet, mutta jonka kuitenkin onnekseen löysivät. Hyllyjen ei aina tarvitse notkua aineistoa. Mahdollisuuksien rajoissa voidaan jättää tyhjää tilaa, jonne voi laittaa esille kirjoja esim. tiettyjen teemojen mukaan.

Yllättävän vähän puhutaan ärsykkeiden hallinnasta, kun ajatellaan fyysistä tilaa kokonaisuutena. Esimerkiksi sisääntulovaikutelmaa kirjastoon kannattaa miettiä. Usein ainakin minä pälyilen idiootin näköisenä ympärilleni, kun saavun tuntemattomaan kirjastoon. Pitkiltä tuntuvien sekuntien ajan olen ymmälläni ja välttelen katsekontaktia virkailijan kanssa, jotta tyhmyyteni ei paljastuisi. Sitten lähden vain kävelemään johonkin suuntaan, enkä ole heti täysin varma olenko oikeassa.

En toki väitä, että oma käytökseni olisi lähtökohtaisesti kenenkään vika. Olen kuitenkin sitä mieltä, että parantamista saattaa hyvinkin olla jo opasteissa ja eri osastojen visuaalisessa hahmottamisessa. Miksei kirjastoilla voisi olla selkeämmin oma visuaalinen ilme ja oma mietitty ulkoasu lähtien fonteista ja väreistä? Sattuu silmään, jos kirjasto on täynnä erikokoisia, erinäköisiä ja erivärisiä opasteita.

Työntekijöilläkin on hyvä olla jokin erottuva tunnus merkkinä siitä, että he ovat talon väkeä. Minultakin on tultu töissä usein kysymään, että ”olenko työntekijä”. Mielestäni sellaista kysymystä ei oikeastaan tarvitsisi kysyä. Siinä mielessä esim. helsinkiläiset mustat liivit ovat hyviä ja erottuvia.

Lisäksi luokista ja numeroista on mahdollisuus saada ongelma aikaan. Eri luokkien rajat ovat tottuneellekin kirjastonkäyttäjille usein todella hämäriä, eikä esimerkiksi tietokirjallisuus jaotu helpostu. Se on vain suuri kasa kirjoja, joka on jaoteltu suureen määrään eri luokkia. Hyllyt kulkevat tietyssä järjestyksessä, jonka ehkä oppii joskus, vaikka se onkin varmasti hyvin loogista. Kaunokirjallisuudessa sentään on helpompaa, kun luokkia on vähemmän, eivätkä kaikki edes ole luokkia, vaan tyylilajeja.

Käyttöpäätteiden ja tiedonhaun helppokäyttöisyys on tietenkin olennaista. Usein kuitenkin tiedonhaku tuntuu hankalalta omien ajatusmallienkin vuoksi. Oikean kirjan löytäminen on joskus kuin pelaisi shakkia tietokoneen kanssa. Aina pitäisi miettiä, mitä toinen ajattelee. Mutta miten se onnistuu, kun toinen osapuoli on kone? Ainakin minä ajattelen usein, että vaikka voisin syöttää tiedonhakuun tällaiset ja tällaiset hakusanat, uskallanko yrittää, kun ei se tyhmä kone kuitenkaan ymmärrä. Jos hakuun kirjoittaa suoraan esimerkiksi ”sotakirjoja”, kone tietenkin väittää että mitään ei löytynyt. No mutta miten sitten sitä pitäisi kysyä. Pitäisi kai osata oikeat asiasanat, osata puhua koneen kieltä.

Noin esimerkkinä: Minä turhaudun suunnattomasti kännykän puheentunnistustoiminnosta. Vaikka sille sanoisi nimen kuinka korrektin ääntämisen mukaisesti, ei se ymmärrä. Ja vaikka se pyytäisi anteeksi ymmärtämättömyyttään, jo äänestä huomaa ettei se oikeasti ole pahoillaan.

Mikä tärkeintä, sen kanssa ei voi aloittaa puheenvuoroa normaalien ihmisten tavoin. Repliikit kuten ”no miulla on tässä sellainen asia että voisitko etsiä meikämandoliinolle sen ja sen ihmisen numeron” eivät toimi. Ja kun ne eivät toimi, seurauksena on syvästi eksistentiaalinen harmistus. Minun itseni pitäisi olla jotain toista kuin olen ja muuttaa tapaani puhua.

Tällainen pohdintahan ei ole mitenkään triviaalia, koska koneet ovat sitä varten että niiden avulla helpotettaisiin elämää, ei siksi että ne tekisivät sen vaikeammaksi. Yleensä koneiden logiikka on helppo, mutta helppokaan asia ei sentään ole itsestäänselvyys. Koneita on myös paljon eivätkä ne yleensä keskustele keskenään. Uusi kone tai järjestelmä on aina uusi haaste. Näin on ainakin ennen kuin uusi uljas ”Internet of Things” saapuu pelastamaan meidät.

Tämän ongelman näkee myös niissä järjestelyissä, joita uuden kirjastojärjestelmän tuleminen taloon aiheuttaa. Yhteensopivuuden kanssa on aina jotain kitkaa.

Lihaa ja verta olevan kirjastonhoitajan nimenomainen tehtävä olisi tässä vähentää kitkaa ja epätietoisuutta. Hyllyttää osaa varmasti tulevaisuudessa hienostunut robottikin, ja ehkä jopa liimailla tarroja ja muoveja kirjoihin, mutta kone on niin jäykkä, että se vaatii aina toimimista sen omilla ehdoilla. Kirjastonhoitajalta taas on mahdollista kysyä mitä tahansa millä tapaa tahansa (kunhan ei sentään uhkailla tai mitään muuta sellaista), ja muutamien tarkentavien kysymysten jälkeen olemme ehkä taas liikkuneet eteenpäin tiedon valtatiellä.

Tällaista epämääräistä pohdintaa tällä kertaa. Ja nyt minulle kolahtikin sähköpostiluukkuni saapumisilmoitus Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittamasta kirjasta nimeltä Kirjaston kuolema. Ensi viikolla sanon kenties sitten pari sanaa siitä.

Yhteenvetoa työjaksosta

Työpätkäni on loppumaisillaan, tämä on sen viimeinen viikko. Työtä ehtikin kestää pari kuukautta. Juuri nyt on siis aika kysyä tutut kysymykset: Miten meni? Millaista oli? Mitä jäi käteen?…

Yleisesti voin sanoa, että hyvin meni. Olen edelleen oikealla alalla. Osaan tehdä tätä työtä, vaikka opittavaa ja totuteltavaa onkin paljon. Pidän työstäni ja pystyn käyttämään siinä omia vahvuuksiani. Ja juuri tässä nimenomaisessa kirjastossa voisin aivan hyvin kuvitella olevani töissä jatkossakin, jos se olisi minusta kiinni.

Yllätyin siitä, miten innokkaasti itse suhtauduin kehittymiseeni omassa työssäni. Aloin jopa kirjoittaa tätä blogiakin, voi hyvä tavaton. En edelleenkään pysty väittämään, että olisin mitenkään valmis kirjastonhoitaja, mutta toisaalta en sitä varmasti koskaan tule olemaankaan (vaikka tämän sanominen aikamoinen klisee onkin). Käteen jäi tunne eteenpäinmenosta ja oppimisesta, joka toivottavasti ei lopu.

Tämä onkin sitä tärkeämpää muistaa, kun olen huomannut työminästäni sen, että olen aika helposti urautuva ja mukavuudenhaluinen. Mielelläni teen juttuja, joissa olen hyvä. En pidä siitä, jos joudun lähtemään uuteen päivään tietämättömänä, mitä tulen päivän aikana tekemään, vaan stressaan siitä etukäteen. Itsekseen koneen ääressä istuminen tai tarrojen liimaaminenkin tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä, kun työ on suunniteltu hyvin.

Onneksi oppiminen tapahtuu ajan myötä ja siinä tahdissa missä pystyn tietoa omaksumaan. Turha kiirehtiminen ei kannata, vaan kostautuu ajan myötä. Kaikki aikanaan.

Omalla ajallanikin (eli lusmuilevana työttömänä) voin kasvattaa työssäni tarvittavaa sivistystä. Tämän mainitsen myös siksi, koska sain tämän työpaikan kuulemma osittain yleissivistykseni ansiosta. Se on ihmeellistä ja antaa uskoa tulevaan. Että ihan oikeasti kannattaa panostaa kaikenlaisten Wikipedian turhien artikkeleiden lukemiseen. Tai filosofisiin pohdintoihin teekupin ääressä, joista voin toki itsestään selvän itseironisesti sanoa, etteivät ne yleensä juuri mihinkään johda.

En myöskään usko, että minulla on sellaisia huonoja ominaisuuksia, joiden kehittämiseen menisi liikaa energiaa ja jotka oikeasti haittaisivat työtä merkittävästi. Toki rehellisesti on sanottava, että itseään kohtaan on hyvä ihan aidosti kriittinen, etteivät nämäkin rivit olisi vain tällaista ”no joo, ihan hyvin meni, parhaani tässä yritetään” -tyyppistä löysää puhetta. Tunnustan samalla senkin, etten itse osaa useinkaan nähdä sitä, missä voisin olla parempi. Ja olen huono ottamaan kritiikkiä vastaan, kun otan sen liikaa itseeni.

Minulle jäi sellainen kuva, etten välttämättä haluaisi erikoistua mihinkään tietylle osastolle. Kirjasto, jossa olin nyt töissä, on melko pieni, ja siellä sai tehdä kaikenlaista työtä. Tästä tykkäsin ehdottomasti. Luontaisesti minulla on ehkä kykyjä ja kiinnostusta aikuisten tieto/kauno-osastoille, ja niitä töitä minä nytkin kaikkein mieluiten tein, mutta en minä kammoa lasten ja nuorten tai musiikkiosaston töitäkään, varsinkaan jos ne työt tulevat muiden muassa.

Mukava on ollut kuulla työkavereiden näkemyksiä ja kokemuksia. Jos ei olisi työkavereita, ei tätä työtä olisi kiva tehdä. Pimeässä kammiossaan kirjaa käsin kopioivaa munkkia minusta ei aivan ehkä kuitenkaan saisi.

Vaikka työjakso päättyykin ja työttömyyden harmaa peitto laskeutuu ylleni määrittelemättömäksi ajaksi, tämä blogi jatkaa kulkuaan. Jos se ei nyt sentään kulje tiettömässä erämaassa, niin ehkäpä jossain savannin tai aron tapaisessa maastossa. Ja mikäli teillä, te sangen armoitetut ja kunnianarvoisat lukijani, on jotain toiveita tämän blogin suunnasta tai palautetta jota antaa, ottakaa ihmeessä kynä — tai siis näppäimistö käteen ja raapustakaa tai näppäilkää sanottavanne esimerkiksi kommenttina tämän merkinnän alle.

Varmasti myös palaan tämän työjakson tunnelmiin ja puhun asioista, joita en nyt tässä tullut maininneeksi.

Eikö kirjasto voisi kasvaa?

Etsin johonkin tulevaan blogimerkintääni erästä Arvo Turtiaisen runoa. En nyt viitsi kertoa mistä se runo kertoo tai miksi minä sen haluaisin (enkä muista edes missä siihen joskus aiemmin törmäsin). Mutta mainitsen vielä senkin, että avasin äsken Wikipedia-artikkelin, jossa kerrotaan että Turtiainen osti 1960-luvulla kesämökkitontin Kuhmoisista. Ja minä hain juuri Kuhmoisiin kirjastovirkailijan vuorotteluvapaan sijaisuutta.

No, ei minun Kuhmoisista pitänyt puhua. En löytänyt yhtään Turtiaisen kirjaa meidän kirjastomme runohyllystä, mikä tarkoittaa että minun täytyy etsiä runoa muualta, esimerkiksi netistä. Se oikeuttaa myös tämänkertaisen blogimerkintäni, joka uppoutuu samalla korkealentoisten haaveiden kiemuraisiin pyörteisiin.

Minulle on näiden työviikkojeni aikana käynyt monta kertaa mielessä ajatus siitä, miten kirjastot voisivat olla kokoaan suurempia. Ne voivat olla sitä esimerkiksi verkottumalla keskenään ja hyödyntämällä tehokkaita luettelointikäytäntöjä (tämän sanon tarkoituksellisen ylimalkaisestI), mutta myös toimimana ihan rehellisesti vanhanaikaisina homeisina kirjavarastoina.

Varaston idea kirjastossa kun on suunnilleen se, että siellä säilytetään jotain arvokasta ja joillekin tärkeää, jota ei silti tilanpuutteen vuoksi pysty pitämään avohyllyissä. Homeisuus ei siten ole arvostelma kirjojen sisällöstä, vaan niiden fyysisistä raameista ja kontekstista.

Tilanpuute ei toki ole ainoa syy, miksi kirjoja laitetaan varastoon ja miksi joitakin myös surutta poistetaan. Syitä varmasti ovat esimerkiksi se, että jotkut kirjat ovat sisällöltään vanhentuneita, huonoja tai huonokuntoisia. Tiedon saatavuuden ja demokratian nimissä on kuitenkin mahdotonta tehdä objektiivisia päätelmiä, minkä kirjan pitäisi viedä enemmän tilaa. Mutta ei hätää. Sitä varten me kirjastonhoitajat olemme olemassa.

Silti ihan ajatusleikkinä olisi mukava nähdä superkirjasto, joka laajenee fyysisessä tilassa kuin koko suuri maailmankaikkeus konsanaan.

Etteivät nykykirjastot vain kärsisi ikävästä nollasummapelistä, jossa yhden kirjan tulo tarkoittaa aina toisen tuhoa? Tai sitten yksi uusi kirja tarkoittaa jopa kahden vanhan kuolemaa, kun keski-ikäistyvälle nuorisolle pitää modernissa kirjastossa olla riittävästi tietokoneita ja pehmeitä fatboy-tuoleja. Eikä siinä sinänsä mitään. Toisaalta minä luin Suomen Kuvalehdestä juttua siitä, kuinka Alkon valikoima ei menneinä vuosina voinut kasvaa. Kun yksi olut poistettiin hyllystä, toinen tuli tilalle. Sitä suomalaisen olutkulttuurin vaalijat pitävät osoituksena menneisyyden ikävyydestä ja ovat iloissaan siitä, että nykyään erilaisten oluttuotteiden saatavuus on paljon parempi.

Alkoa toki haukutaan edelleen. Ehkä siksi, koska nykyaikaisessa kilpailuyhteiskunnassa on aina mahdollista nähdä vaihtoehto. Monet suomalaiset ostavat oluensa Virosta tai jotkut netin verkkokaupoista. Yhtä valikoimaa verrataan toiseen valikoimaan ja kaikkeen ihanteellisessa todellisuudessa saatavilla olevaan.

Tämä pätee tietenkin moneen asiaan. Minulle oli joskus vuosituhannen alkuvuosina vallankumouksellista selailla Amazonin verkkosivuja. Tuntui, että mitä tahansa mielenkiintoista englanninkielistä kirjaa tai levyä sieltä etsi, kaikki löytyi.

Ja mikä parasta, asiakkailla oli some-aikaa ennakoiden vahvasti näppinsä pelissä sivuston sisällössä. Suositusten, pisteytettyjen kommenttien, taitavasti tehtyjen luettelointien ja sivuston melkein hypnoottisen rakenteen ansiosta saattoi tehdä uusia löytöjä. En kuitenkaan tuntenut itseäni taitavan markkinoinnin uhriksi, vaan lähinnä lapseksi valtavassa karkkikaupassa.

Ja mikä vielä hauskinta, Amazon tai mikään muukaan suosittu verkkokauppa ei oikeastaan ole kuin homeinen kirjavarasto jossain määrittelemättömässä paikassa. Sen tekee mahdolliseksi internet, joka laajentaa fyysisen todellisuuden äärettömyyteen asti. Varasto voi olla platonisen homeinen juuri siksi, että homeisuus lyö kättää älykkyyden ja viisauden kanssa. Ihmisten pitää vain päästä mahdollisimman helposti käsiksi tuohon varastoon, jonka fyysistä olomuotoa he eivät itse koskaan näe.

Ei kai kirjastoille ole käymässä kuin Alkolle, jos homeisten kirjavarastojen ihanteesta täysin luovutaan? Mitä olisi Amazon ilman valtavaa aineistoaan? Mitä olisi Alko ilman oluitaan, tai mitä se voisi olla vielä enemmän, jos valikoima olisi kattavampi? Olisihan hassu ajatus sekin, että esim. Tuomas Kyrön kirja voisi oikeasti syrjäyttää Voltairen kirjan hyllyssä vain siksi, etteivät molemmat mahdu samaan nykyhetkeen. Molemmat kuitenkin ovat samaa kulttuurihistoriallista todellisuutta myös tässä ja nyt.

Tämä on pitkälti puhetta ideatasolla. Käytännössä tiedän kyllä, että hyllytila tulee vastaan. Mutta kaikki on järjesteltävissä. Varastotilaa on mahdollista vuokrata. Nykyään on myös olemassa robotisoituja varastoja ja sen sellaisia. Entä jos Suomen kirjastoilla olisi vaikkapa viisi yhteistä valtavaa kirjavarastoa eri puolilla Suomea, joista voisi aina tietää saavansa kirjan kuin kirjan? Varastot olisi sijoitettu logistisesti älykkäästi ja muutenkin viisaasti. Aineiston kokoaminen olisi ainakin alussa helppoa: varastoon vain siirrettäisiin kaikista kirjastoista kirjat, jotka muuten menisivät poistoon, tai sitten kirjoja siirrettäisiin kirjastojen välillä.

Välttämättä väestön enemmistö ei edes mieltäisi tätä edistysaskeleeksi, koska varastojen hyödyt ovat niin sanotusti piilossa. Suosituinta kaunokirjallisuutta lukeva kansa ei vähästä hätkähdä. Mutta tiedon liikkumista muutos helpottaisi ehdottomasti varsinkin erikoistuneempien tarpeiden piirissä. Aineiston ”pitkä häntä” voisi olla suuri mahdollisuus, ei ongelma. Potentiaalisesti parin päivän sisällä saatavissa olevan aineiston määrä kasvaisi merkittävästi. Vaikea kaukolainabyrokratiakin helpottuisi.

Toinen mahdollisuus on vuokrata paikalliselle kirjastolle ylimääräistä varastotilaa esim. kunnan omistamien tilojen kautta. Tila voisi toimia hyvin matalalla profiililla, niin että sinne vain heitetään kaikki ylijäämä  — toki hyvin luetteloituna.

Tällaista järjestelmää kylläkin pitäisi markkinoida ja sillä pitäisi olla hyvät verkkosivut. Nytkin on olemassa kaikkea melindaa ja fennicaa ja finnaa ja mitä lie, mutta ei niistä tavan tallaaja ota selvää. Ihmiset eivät tiedä juuri mitään Kuopion Varastokirjastostakaan, vaikka se tavallaan toimii samalla periaatteella. Mutta ei meidän tarvitsisi ajatella, että varasto on vain säilyttämistä varten; että se on jonkinlainen kirjojen helvetti. Ei suinkaan. Varastot ovat hyvin merkittävä osa myös koko modernin kirjaston ideaa. Ne lyövät kättä kehittyneen informaatioteknologian kanssa.

Minä olen unelmoinut sellaisestakin, että varsinainen kirjasto sijaitsisi sisäänkäynteineen normaalisti maan päällä, ja sitten olisi erikseen maanalainen varasto, jota aina tilan loppuessa laajennettaisiin alaspäin. Lopulta, äärettömän ajan kuluttua, tämä varasto ulottuisi maan keskipisteeseen saakka.

Silloin sieltä syvältä maan uumenista joku uuttera kirjastonhoitaja kaivaisi minulle sen Arvo Turtiaisen runon.