Miksi lukea mitään?

Sinä teet työtä kahdeksan tuntia vuorokaudessa,
sinä nukut kolmetoista tuntia.
Kolme tuntia käytät syömiseen
ja naisjuttujen kertomiseen sänkysi reunalla.

Kun sanoo sinulle: ystävä,
lukisit edes jotain,
elämäsi kuluu aivan hukkaan,
niin vastaat:
Kun näin elää
saa kaiken itselleen.

Saliini, Saliini,
sinunko vuoksesi maailma olisi muutettava?

(Arvo Turtiainen, Saliini)

Sivistyneenä itseään pitävä yhteiskuntamme alkaa havahtua kirjahyllyjen vähentymiseen ihmisten kodeissa. Jonkinlainen muutos on kieltämättä tapahtunut, koska minusta ainakin tuntuu että Suomessa kaikki yhteiskunnan tasot ovat aikaisemmin arvostaneet lukemista ja sivistystä itseisarvoisena. Sellainen käsitys ei ole enää nykyään niin vallitseva, vaikka se edelleenkin ilmenee vaikkapa siinä, kuinka paljon kirjastojakin yhä arvostetaan. Kyllä niitä arvostetaan paljon.

Samalla voi toki todeta, että televisioitakin näkyy kodeissa yhä vähemmän. Aika monilla vähänkin nuoremmilla ihmisillä on vain läppäri, jolta katsotaan kaikki tv-sarjat ja jolta myös luetaan kaikenlaista blogeista lehtiartikkeleihin. Kirjatkin periaatteessa alkaisivat olla kohta netissä, ja kai niitä sieltä joku lukeekin.

Lukemisen vähentymisestä kirjahyllyjen intuitiivinen vähentyminen ei siis välttämättä kerro. Onhan meillä myös kirjastot, joista vain luihusti lainaillaan ja sitten palautetaan ilman että kukaan välttämättä huomaa mitään. Kirjahyllyjen aikaisemmat pakkohankinnatkin, kuten sanakirjat, saattavat löytyä ilmaiseksi verkosta. Nettilukeminen on puolestaan huomattavan erilaista kuin kirja kädessä istuminen: fragmentaarisempaa ja sivustolta toiseen hyppivää.

Mutta mikä tämän kirjoitukseni aihe oikeastaan on? Se varmaankin, että olen jo pitkään miettinyt sitä, kannattaako meidän kirjastoihmisten puhua lukemisen puolesta yleisesti, vaan onko sillä suurempi merkitys, mitä luemme. Pitäisikö meidän huikkailla ihmisille, että ”ystävä, lukisit edes jotain, edes Seiskaa”.

Tällä saa varmaan jotain uskottavuuspisteitä, mutta en lähde sen kummemmin haukkumaan Seiska-lehteä, kun en sitä ole oikeasti koskaan lukenut. Vaan kuvitelkaamme joku vastaavan tyyppinen lehti, joka olisi täyttä roskaa. Ei kai lukeminen ole siinä tapauksessa hyväksi? Samalla tavalla olisi parempi jättää kokonaan lukematta joku tieteellinen julkaisu, joka on täyttä puppua, tai joku poliittinen tai uskonnollinen teksti joka osoittautuu pelkäksi kiihkoisaksi ja vääristyneeksi propagandaksi.

Väitänkin, ettei lukemista sinänsä kannata aina edistää.

Kaksiteräinen miekka tämä on tietenkin. Huonokin kirjallisuus voi toimia porttina parempaan. Lastenkirjallisuus ei kuitenkaan näin vertaudu porttina aikuisten kirjallisuuteen, koska lasten- ja nuorten kirjat toimivat vain omana genrenään. Lapsethan tykkäävät monesti paljon syvällisemmästä kirjallisuudesta kuin aikuiset. Jos ala-asteikäisille suosittelee Dostojevskiä, niin kyllä se varmasti monille heikäläisillekin se uppoaa kuin häkä (huono kielikuva muuten: ei kai häkä uppoa?). Samoin sarjakuvia ei voi arvostella samalla ”hyvä kirjallisuus” -kriteereillä, koska sarjakuva on omanlaisensa taiteenmuoto.

Eihän muutenkaan kirjallisuudesta tarvitse ymmärtää kaikkea, jotta siitä voisi nauttia. Itse varmasti luin teini-ikäisenä luultavasti liikaa vakavia klassikoita siihen nähden mitä niiden sisällöstä pystyin sulattamaan. Toki on sanottava, että James Joycen Odysseuksesta en tajuaisi varmaan mitään vieläkään. Ehkä se olisi ihan hyväkin juttu.

En siis usko, että se on yhtään parempi, jos Saliini lukee kirjasta tai lehdestä silkkaa roskaa kuin että katsoo illat tosi-tv:tä. Minusta ainakin tuntuu, että silloin voisi tehdä vain jotain muuta. Lähteä vaikka katsomaan balettia tai mennä revittelemään Yamahalla soramontulle. Tai olla hiljaa ja rentoutua.

Tietenkin subjektiivista makua täytyy arvostaa. Jostain, mikä on toiselle roskaa, joku saattaa löytää suurenkin aarteen. Itselleni tulee tällainen hämmennys hyllyttäessäni elämäntaito-opuksia. Luulen tietäväni, että osa kirjoista on täyttä huuhaata, tyhjänpäiväisyydessään melkeinpä haitallista kamaa. Osa puolestaan sisältää varmasti maailmankaikkeuden syvimpiä viisauksia.

Ja totta kai lukeminen on tavallaan vain yksi ajanviete muiden joukossa. Sivistyminen tai hurmioituminen suuren taide-elämyksen edessä ei ole kuin yksi syy sille, miksi ylipäänsä lukea mitään.

Entäpä sanomalehdet? Pakko tunnustaa, että välillä niiden kanssa palaa hermot. Olen tilannut jonkin aikaa erästä nimeltä mainitsematonta sanomalehteä ja sitten jättänyt tilaamatta, koska jutut ovat paikoin olleet asenteellisia ja ammattitaidottomia. Nykyään sanomalehdet ovatkin kohdanneet sen, etteivät ihmiset pidä niiden hinta/laatu-suhdetta riittävän hyvänä, kun vaihtoehtoisia kanavia on tarjolla paljon enemmän.

Aikakauslehtiä voin kuitenkin suositella kaikille sellaisille kiireisille netti-ihmisille, jotka kalastavat päivänpolttavat uutiset verkosta, mutta jotka kuitenkin haluavat pitempää ja paneutuneempaa analyysia tärkeistä aiheista. Ja miksei myös ”turhemmista” aiheista erilaisten harrastelehtien muodossa.

Joku voi pitää minua tämän kirjoitukseni jälkeen elitistinä, mutta oikeastaan se ei nykyään edes olisi kovin pahasti haukkumasana. Oli miten oli, mieli tekisi sanoa tähän samalla tavalla kuin voi sanoa musiikista, että ”paras kirjallisuus lähtee hiljaisuudesta”. Romanttinen ajatus siitä, että on sana, sitten lause, jotka piirtävät hiljaisuutta symboloivaan valkoiseen paperiin persoonallisen jälkensä.

Tämä on silti vain sivistyksen vertauskuva; todellista sivistystä eikä sivistynyttä yhteiskuntaa ei tietenkään olemassa ilman valkoiseen tai sähköiseen paperiin liittyvää sisältöä. Kirjastotkin ovat auttamatta hukassa, jos he eivät osaa ohjata ihmisiä olennaisen ja hyvän tiedon ja elämysten äärelle. Mutta jos he (siis me) siinä onnistumme, silloin ikään kuin vaivihkaan saattaa käydä että ”kolme tuntia käytät lukemiseen sänkysi reunalla.”

Silloin melkein pitäisikin kirjastonhoitajan päinvastoin hoputtaa: ylös, ulos ja lenkille, Saliini! Aivan hyvin voi siis kysyä, miksi lukea mitään, koska lukeminen ei voi eikä sen tarvitse olla koko elämä. Mutta jos luetaan, sitten luetaan eikä meinata.

Advertisement

Hahmotonta yleisosaamista?

Äskettäin päättyneestä työjaksostani minulle jäi mieleen sekin mielenkiintoinen yksityiskohta, että kahdeksan viikon aikana taisi olla yksi tai kaksi kertaa, kun joku kysyi minulta matkaoppaita. Kun olin kaksi vuotta sitten harjoittelussa Helsingissä, matkaoppaita kysyttiin ihan joka viikko. Matkustavatko helsinkiläiset enemmän vai eivätkö he vain koskaan muista matkaoppaiden sijaintia? Eivät ne mitenkään helpossa paikassa olleet missään kirjastossa.

Tällaiset yksittäiset jutut eivät välttämättä todista mitään, mutta ne kertovat, kuinka erilaisia kirjastot voivat olla. Asiakaskunnaltaan, tunnelmaltaan, äänimaailmaltaan ynnä muilla tavoilla.

Tällä tavalla kun peilaan itseäni, ammattinimikettäni ja työhistoriaani siihen millä tavalla eri kirjastot poikkeavat toisistaan, voisin esittää jotain toiveita sille, millaisessa kirjastossa haluaisin olla töissä.

Mutta olen kyllä ajatellut niinkin, että tykkään monenlaisista kirjastoista. Kyllä minä voisin olla tieteellisissäkin kirjastoissa töissä. Ehkä pärjäisin myös lasten ja nuorten osastolla, vaikka se ei ole ominta alaani. Musiikkiosastolle sopeutuisin varmasti. Tiedän myös kokemukseni pohjalta, että pystyn työskentelemään ison kaupungin isossa kirjastossa kuten myös pienen taajaman pienessä kirjastossa. Mielelläni toki kirjasto olisi viihtyisä, eikä kovin rauhaton tai meluisa.

En suoraan voi sanoa, että minulla olisi ollut työhakemuksissani vaikeaa esitellä omia vahvuuksiani (esimerkiksi asiakaspalvelun ja kirjallisuustietämyksen miellän olevan sellaisia), mutta joskus tuntuu että ne ovat kuitenkin hiukan hahmottomia.

Olen ajatellut, että se johtuu osittain siitä, että lähestyn mielelläni työtä yleisosaamisen, monipuolisuuden, joustavuuden ja vaihtelun kautta. En pidä yksitoikkoisesta työstä. On mukavaa, jos minulla on selkeitä vastuualueita, mutta on mahtavaa, jos saan tehdä jo yhden päivän aikana useaa eri työtä. Ne tarjoavat mielekkään rytmin päivään.

Tällaisesta jaarittelusta ei sitten puolestaan työnantaja saa mitään irti. Olenko oikeasti lintu vai kala? Ja kun tietenkin haen monenlaisiin eri tehtäviin, pitäisikö minun aina erikseen hakemuksissani painottaa motivaatiotani työskennellä juuri haetun työn kaltaisissa tehtävissä? Kai työhakemuksissa pitäisi oikeasti jotenkin erottua…

Monipuolisuuden ongelma voi juurikin olla tasapaksuus. Jos joku hakija pystyy osoittamaan olevansa huippuosaaja (oikeastaan inhoan tätä sanaa, mutta käytän sitä silti) jossain tietyssä tehtävässä, hän varmaankin nappaa paikan nenäni edestä. Ja toki haluan olla myös nöyrä, enkä väkisin pyrkiä istuutumaan tuolille, jonne en välttämättä sovi.

On siis vaikea korostaa itseään, kun sitä oikeastaan haluaakin olla nimenomaan hahmoton yleisosaaja.

Tai sitten en vain vielä tiedä mitä edes haluan. En tiedä kirjastotyöstä niin paljoa, että tuntisin kaikki sen puolet ja osaisin arvioida niitä tarkasti. Tai pyrin vain näin urani alussa olemaan mahdollisimman epänirso.

No, viiden vuoden päästä saatan ajatella jo varsin eri tavalla. Antaa ajan kulua, sen saa sitten nähdä.  Kyllä minusta oli ainakin ihan hauskaa ohjata ihmisiä matkaoppaidenkin luokse.

Ajatuksia kirjastorakennusten suunnittelusta

Voisi kuvitella, että kun kirjastot ovat satoja vuosia kestäviä laitoksia, myös kirjastorakennukset voisivat olla sitä. Siksikin kirjastorakennusten taitava suunnittelu on tärkeää lähtien aina rakennuksen hyvästä sijainnista.

Yksi esimerkkini on Savonlinnasta, jonne on juuri valmistunut uusi pääkirjasto nimeltä Joeli (paikallisen suuruuden Joel Lehtosen mukaan). Entinen pääkirjasto sijaitsi pienen mäen päällä, näennäisen hyvällä paikalla. Mutta  kun siellä sattui joskus käymään, kirjasto oli koko ajan ”piilossa” ja sinne täytyi erikseen kiivetä. Se oli ongelma jo mielikuvallisesti. Uusi kirjasto on paremmassa paikassa kuin entinen, ihan laadukasta työtä ja maineikkaan arkkitehtitoimiston suunnittelema. Varmasti edistysaskel saavutettavuuden puolesta.

Tampereen pääkirjasto Metso, niin hyvä ja viihtyisä kuin se onkin, tavallaan hieman kärsii siitä että sen etupuolen portaikko on korkealla katutasoon nähden. Portaikko istutuksineen on toki todella kaunis. Mutta voin kuvitella, että liikuntarajoitteisia tympii se, että rullatuoliramppi on niin pitkä. Pääovet ovat myös jotenkin kummallisen massiiviset ja hankalat. Näin kesällä kirjasto pitääkin auki sivuovea, josta oikeastaan pääseekin pääaulaan paljon suoremmin ja mukavammin. Toisaalta kun tulee ulos kirjastosta, on mukavaa tuntea olevansa katua ylempänä ja sitten laskeutua kaupunkiin ikään kuin poeettisesti, aistien aukion, puiston ja kadun tunnelman ja liikenteen.

En siis tiedä, ovatko tällaiset pikkujutut oikeasti ongelmia. Samaa juttua — portaita ja ovia ja kaikenlaista kauneutta — muuten on samojen Raili ja Reima Pietilän suunnittelemassa Hervannan kirjastossakin. Se on mielenkiintoinen esimerkki sikälikin, että Hervannassa Pietilät ovat suunnitelleet myös muita kirjastoa ympäröiviä rakennuksia. Kokonaisuus on nuoruudestaan huolimatta ansaitusti osa Museoviraston valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä.

Viikin kirjasto Helsingissä on puolestaan hieman outo. Ensinnäkin ainakin minun on ollut parikin kertaa vaikea löytää sisäänkäyntiä, vaikka olisinkin tietänyt missä rakennuksessa kirjasto on. Viimeksi kun kävin kirjastossa, hämmennyin, kun kirjastoon oikeastaan oli kaksi sisäänkäyntiä: tiedekirjastoon ja ilmeisesti siihen tavalliseen. Ja lattiakuviointia myöten kirjastot kuitenkin tuntuivat olevan melkein samaa tilaa.

Sisällä ”tavallisessa kirjastossa” etsin vähän aikaa lehtilukusalia, kunnes luovutin. Poistuessani huomasin, että Viikin aulassa oli ollut vielä kolmas ovi, joka johtaa lehtilukusaliin! Ainakaan minun kohdallani kirjaston suunnittelu ei siis ollut onnistunut…

Sivumennen sanottuna en ole koskaan tykännyt siitä, että lehtilukusaliin mennään eri sisäänkäynnistä kuin kirjastosta. Se jotenkin rikkoo kirjaston kokonaisilmettä. Mutta voi siinä olla hyviäkin puolia. Vaikka Metsossakin on lehtiä, varsinainen Tampereen lehtilukusali on hienossa punatiilirakennuksessa upealla paikalla kosken rannassa. Tavallisessa kirjastossa olevaa pientä hyörinää ja melua ei näin tarvitse pelätä ja koko paikka huokuu arvokkuutta.

Mutta palataan vielä Savonlinnaan. Sinne siis valmistui uusi pääkirjasto. Kuitenkin olen kuullut sellaistakin, että sisätiloja olisi voitu suunnitella paremminkin, sillä nyt tiskillä olevia virkailijoita tarvitaan kuulemma enemmän kuin jos tilat olisi suunniteltu eri tavalla. Onhan niin, että jos tiskissä on liian hiljaista työntekijämäärään nähden, se on resurssien tuhlausta.

Ehkä kirjastot pitäisikin suunnitella ”vankilamaisesti” niin, että yksi tiski keräisi mahdollisimman luontevasti suuren määrän asiakkaita (ei toki liian paljon)? Samalla kirjastonhoitaja pystyisi myös vaivattomasti näkemään tai kuulemaan mitä kirjaston eri kolkissa yleisestikin tapahtuu, eikä välttämättä tarvittaisi mitään valvontakameroita tai sellaisia. Jonkinlaista pragmaattisuutta suunnittelussa kuitenkin aina tarvittaisiin.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Panoptikon

No, en tiedä tästä Savonlinnan jutusta tarkemmin. Mutta henkilökunnan työtilojen suunnittelu on tietenkin olennaista, sillä se heijastuu suoraan kirjaston kävijöiden hyvään palveluun. Hieman outoa on ollut sekin, että Savonlinnassa on myös tilat kirjastoautolle, mutta nyt on keskusteltu siitäkin, että koko kirjastoauto lakkautettaisiin, ja siten tilat tulisivat turhiksi.

Kirjasto, vaikka kuinka ”ikuinen” laitos olisikin, tietenkin muuttuu ajan myötä. Seiniä ei ole helppo purkaa, mutta Metsossakin jotkut tiskit eivät vain enää ole käytössä. Olen myös kuullut, että sinnekin on pian tulossa jonkinlaista remonttia.

Mielenkiintoista on siis nähdä, mihin suuntaan sekin kirjasto muuttuu. Helsingin Töölön kirjaston meneillään olevan suuren remontin vaikutuksista sen sijaan olen itse hieman huolestunut, kun suuri osa kokoelmaa menee sen sileän tien.

Mainittakoon vielä, että nämä havainnot ovat siis ihan omia hajanaisia kokemuksiani. En kehtaa enkä halua niiden perusteella lähteä yleistämään sen enempää. Ja varmasti jatkan vielä tästä aiheesta joskus myöhemmin, koska se kiinnostaa minua.

Työttömyys

Kuten olen aikaisemmin maininnut, työjaksoni päättyi muutama viikko sitten. Statukseni on vaihtunut työttömän statukseen, enkä ole enää määritelmällisesti ”töissä käyvä kunnon kansalainen”.

En ole tässä yksin. Kirjastonhoitajia ja melkein kaikkien muittenkin ammattien edustajia on pilvin pimein työttömänä. Siitä herääkin kysymys, että miksi juuri minun pitäisi päästä töihin? Mitä perusteluita sille on?

No, en tiedä onko tämä kovin kiinnostava kysymys, siksikin koska en rehellisesti sanottuna osaa kovin hyvin verrata itseäni muihin. En jatkakaan tästä aiheesta puhumista tätä kautta. Voisin pikemminkin kysyä sitä, mikä on tällä alallani työttömyyden suhde työhön. Vaikkapa että mitä voin tehdä työttömällä ”vapaa-ajallani”, mikä kehittää minua mahdollisissa tulevissa työtehtävissäni ja samalla kasvattaa minua kiinni ammattinimikkeeseeni.

Yksi helppo kehuskelujen aihe kirjastoille on, että ne ovat poikkeuksellisen hyvää julkista tilaa juuri työttömille. Ne eivät maksa mitään, eikä niissä oleskelua kytätä pahalla silmällä. Jo kahvilassa käynti voi olla työttömälle taloudellinen dilemma, mitä taas kirjasto ei ollenkaan ole. On hienoa havaita se, että yhteiskunta pitää tärkeänä vapaata pääsyä tiedon ja taiteen maailmaan ja kannustaa ihmisiä henkiseen kehittymiseen. Näin kirjastot eivät sulje ketään ulkopuolelle, ainakaan määritelmällisesti.

Kirjastojen — ja niihin kytkeytyvän maailman internetteineen kaikkineen — avulla minun kaltaiseni työtön pääseekin erityisen helposti pysymään perillä kaikesta, mikä koskee sisältöä ja substanssia. Onkin onnenpotku, että satun olemaan juuri kirjastonhoitaja. Eipä varmastikaan joku hitsaaja pysty vapaa-ajallaan roikkumaan tuntikausia vanhassa työpaikassaan!

Eri asia on, jos ajattelee työn teknistä ja käytännön puolta. Työelämän maailma kun on suurelta osaltaan sosiaalista ja käytännönläheistä. Pelkästään se, että tietää kaikesta kaiken, ei vielä tee ihmisestä hyvää kirjastonhoitajaa. Käytännön jutuista ajan tasalla pysyminen on varmasti jonkinlainen haaste työttömänä ollessa. Kirjastojen käytännöt ja kirjastojärjestelmät kun muuttuvat, ja on sääli jos itse ei ole täysillä siinä oppimisprosessissa mukana.

Olen kuitenkin myös ajatellut, että vaikka työttömyys ei tietenkään ole optimitila, vaan toivottavasti vain väliaikainen vaihe, se ei vielä sinänsä ole mitään muuta kuin aukko CV:ssä. Kuten sanoin, jotain voi oppia työttömänäkin. Ja luotan siihen, että minulla kuitenkin nuorena ja (muodollisesti) pätevänä kirjastonhoitajana olisi työnantajien mielestä hyvä kirjastotyön osaamisen potentiaali, varsinkin pitkällä aikavälillä. No, olipa kankeasti sanottu, mutta ymmärsitte varmaan.

Kirjastotyö on sikäli kutsumusammattini, että haluan täysillä keskittyä siihen. Koen, että pystyisin palvelemaan parhaiten ihmisiä ja yhteiskuntaa kirjastotyön kautta.

Työttömyyden ei siis välttämättä tarvitse olla hukkaan heitettyä aikaa, vaikka se jonkinlaista resurssien tuhlausta onkin. Mutta miksi turhia murehtia? Totta kai haluan töihin, mutta joka tapauksessa menen eteenpäin, opin, teen parhaani ja kirjoitan tähän blogiin jotain mikä mielestäni tuntuu jotenkin järkevältä.