Onko enemmän aineistoa aina parempi? Osa 1: Innovaatiot ja verkostot

Tunnustan tässä nyt vielä senkin suoraan, etten ole niin älykäs tai viisas tai läpeensä kirjastoihminen muutenkaan, että näitä minun höpinöitäni kannattaisi hirveästi uskoa. Mutta puhun siitä, mikä minua kiinnostaa. Ja minua on viime aikoina mietityttänyt kovasti ihan yksi yksinkertainen kysymys.

Pitäisikö kirjastojen pyrkiä ennen kaikkea mahdollisimman suureen ja kattavaan aineistoon, joka olisi tarjolla mahdollisimman helposti ja nopeasti?

Nykyisessä mielipideilmastossa kysymys voi olla väärin asetettu. Varmasti on monessa tapauksessa väärin asettaa suoraan vastakkain laajaa aineistoa ja käsitystä kirjastosta julkisena oleskelutilana. Mutta kysymys on mielestäni silti esitettävä, ei pelkästään kirjastotilan fyysisten rajoitteiden vuoksi.

Minulla on nimittäin sellainenkin tuntuma, että suuri aineisto ei suoraan vaikuta hyötyä pelkästään lainauslukemien kautta. Aineiston ”pitkä häntä” nimittäin on joka tapauksessa sellaista, ettei sen merkitystä voi ymmärtää pelkästään perustilastojen valossa. Harvinaisimpia, vähemmän tunnettuja ja aiheeltaan spesifimpiä teoksia lainataan tietenkin vähemmän. Mutta se ei ole vielä mikään arvoasetelma jonkun kirjan tärkeyden puolesta.

Nykyään puhutaan niin paljon innovaatioista ja verkostoista, että savu nousee korvista. Tällaiseen hype-puheeseen ei kannata suoraan hypätä mukaan, mutta on hyvä kuitenkin miettiä, mitä se voisi tarkoittaa.

Innovaatiot voivat esimerkiksi tarkoittaa sitä, että joku keksii jotain uutta. Ja miten joku voisi keksiä jotain uutta, jos ei olisi apuna jotain uutta, joka auttaa keksimisessä? Joku arvaamattoman arvokas (vaan ehkä jopa epäsuosittu) kirja vaikkapa. Ja miten me voimme puhua laajassa mielessä verkostoista, jos verkostojen solmukohdissa ei ole lihaa luiden ympärille? Liha tarkoittaa tässä sisältöä, ja luut ovat kirjastojärjestelmä ja infrastruktuuri, joka mahdollistaa laajan verkoston ja sisällön. Tässä mielessä myös kirjasto tilana on infrastruktuuria — samanlaista kuin valtatiet ja vesijohtoputket.

Sisällön arvokkuus avautuu osittain mielikuvien kautta. Helsingissä asuessani oli mahtavaa tietää, että pystyin menemään vapaasti Kansalliskirjastoon ja vaikkapa skannaamaan ikivanhojen sanomalehtien mikrofilmejä. Tai hiippailemaan yliopiston kirjastoon ja lukemaan Platonia alkukielellä. Harvoin sitä kuitenkin tuli tehtyä, mutta mahdollisuus ja mielikuva hyvästä palvelusta oli kuitenkin olemassa.

Tällainen ei ole tietenkään mahdollista joka kylässä. Tätä tarkoitan osaltaan kirjastotilan fyysisillä rajoitteilla. Ja vaikka informaatio liikkuu verkossa, on vielä hieman eri asia lukea tekstiä koneen näytöltä kuin paperilta. Ainakin itselläni silmien väsyminen on yksi fyysinen rajoite lisää.

Innovaatioiden suhteen fyysiset rajoitteet vaikuttavat myös enemmän kuin tulisimme ehkä ensin ajatelleeksi. Kalifornian Piilaaksossa syntyy niin paljon uusia juttuja osaltaan siksi, koska alueelle kasautuu valmiiksi niin paljon kehittäjiä, jotka pystyvät verkostoitumaan keskenään myös fyysisessä tilassa. On niin paljon mukavampaa istua kahvilla ja jakaa ajatuksiaan kuin pitää nettipalaveria tai lukea samasta asiasta jostain kirjasta.

Suomessa vaikkapa pääkaupunkiseutu on eittämättä juuri tällainen paikka, jossa tiettyjen ammattikuntien edustajat nimenomaan haluavat ottaa läppärinsä ja työskennellä kahviloissa ja miksei myös kirjastoissa. Helsingin keskustassa on hyvin verkostoituneen ihmisen myös helppo pyytää (työ)kavereitaan mukaan kahvilaan.

Tuollaisessa tilanteessa syntyvä keskustelu ei ole edes välttämättä mitenkään tiukkaa työpuhetta tai edes asiakeskeistä. Kyse voi olla vaikkapa vain hienovaraisen palautteen saamisesta ja huonojen ideoiden karsiutumisesta pois, ja tällä tavalla turhan työn välttämisestä. Mutta joka tapauksessa puhe ankkuroituu jollain tapaa myös sisältöihin. On suora etu, jos vaikkapa yksi seurueen jäsen pystyy käymään viidessä minuutissa lainaamassa tietyn Platonin kirjan ihan fyysisestikin.

Kirjastojen tehtävä on siis tässä heti kaksinainen: luoda sekä fyysistä infrastruktuuria että sisältöä, joka elää tässä infrastruktuurissa. Minusta siis alussa esitetty kysymys saattoi tosiaankin olla väärin muotoiltu.

Tällä kertaa jätän nämä pohdinnat tähän vaiheeseen. Tämä merkintä on vain ”osa 1”, koska jatkan aiheesta varmastikin joskus hamassa tulevaisuudessa.

Advertisement

Uusia hakemuksia

Syvästi armoitetut lukijani, kerron vain tällä kertaa että olen taas raapustanut muutamia työhakemuksia. Jos nyt rehellisesti sanotaan, haastattelukutsuja nyt ei ihan satamalla ropise, tai suoraan sanottuna niitä ei viime aikoina ole tullut yhtäkään.

Olen uskollisesti linkittänyt tämän blogin työhakemusteni lomaan. Johtuuko kuiva työnhakukauteni siis osittain blogini kehnoudesta? Voi pahus, senhän piti mennä ihan päinvastoin…

No, tämän asian pohtiminen ei varmasti johda mihinkään. Sitä paitsi manailuni on (ainakin toivottavasti) suurelta osin itseironista eikä itsesäälin motivoimaa. Sen sijaan voisin vielä jakaa pari hajanaista ajatusta siitä, miten työllistyminen voisi helpommin onnistua. Mieleen tulee ainakin seuraavia asioita:

A. Osaaminen. Kaikki on turhaa, jos ei osaa tehdä mitään; tämä on aika itsestään selvää. Itse en voi (vielä) olla huippuosaaja, koska minulla ei ole vielä kovin pitkää kokemusta alalta. Luultavasti minulla on kuitenkin pitkän opiskeluajan myötä saatua piilevää osaamista, joka konkretisoituu vasta myöhemmin.

B. Suhteet. Jos tuntee jonkun, niin se tietysti helpottaa. Joskus tämä on valitettavasti jonkinlaista rakenteellista korruptiota ja hyväveli-verkoston rakentamista. Oikeastihan haluaisin saada paikan pelkän osaamiseni ansiosta, en siksi että olen jättänyt jossain hyvän vaikutelman. Mutta ei suhteissa sinänsä mitään pahaa ole.

C. Kyky markkinoida itseään. Tässä olen melko huono. Olen kuitenkin oppinut jo pois alkuaikojen isoimmasta itsenivähättelystä. Tiedän suunnilleen, missä olen hyvä ja huono. Olen kuitenkin siinä määrin introvertti, että välttelen tekopirteiden ja makeilevien hakemusten tekemistä, ja luotan työnantajienkin viisaudessaan näkevän niiden taakse. En vain jaksa teeskennellä parempaa kuin olenkaan.

Mutta ei työmarkkinoillakaan kai muusta ole kyse kuin siitä, että työn kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Ja sitten kun ne kohtaavat, se on sitten menoa. Mutta välillä näissä jutuissa on kitkaa. Sellaista se on, ja tähän lakoniseen toteamukseen lopetan tämän merkinnän.

Tai mainittakoon nyt vielä, että perusluonteeltani olen optimisti!…

Hidasta vai nopeaa lukemista?

Palaan tässä merkinnässä aiheeseen, josta puhuin jo aikaisemmin: eli mitä hyötyä tai iloa on lukemisesta.

Heitän heti kättelyssä hihasta ehkä tutun anekdootin: lukeminen on kuin syömistä. Se ilmiselvästi ravitsee ihmistä. Mutta paljon merkitystä on sillä, miten nopeasti syö. Pikaruoka on houkuttelevaa, mutta epäterveellistä. Hitaasti syöminen taas viittaa usein siihen, että ruokailu on sosiaalinen tapahtuma, jossa ruuaksi lasketaan myös salaatti — mutta ennen kaikkea kiireettömästi valmistettu, terveellinen ja maistuva ruoka.

Huomattavaa on, että molemmat tavat syödä ovat sinänsä tyydyttäviä ja vetoavat ihmiseen. Nyky-yhteiskunnan kiireisessä ilmapiirissä vain tuntuu, että pikaruoka on lyönyt itsensä läpi vähän turhankin tehokkaasti. Tästä on seurannut kaikenlaisia elintasosairauksia ja välillisenä vaikutuksena jopa sosiaalisia ongelmia.

Se puolestaan, että ahkeraa lukemista pidetään ”ahmimisena”, on lähinnä vain hyväntahtoista vitsailua. Mielestäni ahmiva lukeminen vertautuisikin nykyään paremmin ei-keskittyneeseen ja paikasta toiseen hyppivään lukemisen malliin, joka on erityisen tuttu nettisukupolvelle. Luetaan Facebook-kommentit, sitten pätkä jotain blogista, pala sähköpostia, höystetään linkeillä sinne ja tänne.

Internet ei tietenkään ole tässä varsinainen pahan alkujuuri. Se voi kuitenkin olla vaara siinä missä se muuttaa lukemisen tapoja kärsimättömimmiksi. Voin sanoa, että minä olen tämän omalta kohdaltani huomannut. Jos olen tiettyinä aikoina paljon netissä, se vähentää haluani ja kärsivällisyyttäni lukea paperilta pitkiä sisältöjä.

On myös itsestään selvää, että lukeminen on vain osa elämää. Ihminen tyydyttää lukuhalunsa usein varsin nopeasti. Ihmistä voi olla vaikeampi rohkaista lukemaan vaativaa kirjallisuutta, jos hän lukee jo paljon muutenkin työssään tai opiskeluissaan.

Mitä kirjastot voisivat asialle tehdä? Ainakin näkisin, että vaikka kirjastot voivat tarjota kokoelmissaan myös pikaruokaa, niiden täytyy samalla rohkaista ihmisiä syvällisempään ja vaikeammin pureskeltavaan kirjallisuuteen. Se nimittäin ravitsee ihmistä kaikista parhaiten.

Vivahteikkaan kirjallisuuden parissa ihminen huomaa ajattelevansa ja elävänsä, ja hän tajuaa hyvän kirjallisuuden merkityksen enemmän tai vähemmän intuitiivisesti. Pitkä illallinen hyvässä ravintolassa jättää ihmiselle paremman maun suuhun kuin vierailu pikaruokapaikassa, vaikka reissu olisikin ihmiselle kalliimpi. Sama juttu on siinä, että vaikka kirjan eteen pitäisikin nähdä enemmän vaivaa, monesti se palkitsee.

Ei kirjastotyö siis ole välttämättä aina ole muuta kuin perinteistä kansansivistämistyötä, niin vanhentuneelta kuin se joidenkin mielestä saattaa kuulostaa. Yhteiskunta, joka ylistää rahaa ja kiirettä, tarvitsee aidon vastavoiman hitaasta lukemisesta. Sen voivat kirjastot osaltaan tarjota.

Lähikirjastoni ja minä

Minulla on nykyisessä asuinpaikassani noin kilometrin päässä pieni lähikirjasto. Samassa kaupungissa hieman kauempana on vielä paljon isompi pääkirjasto, jossa käyn useammin. Olen miettinyt, miksi en oikeastaan käy lähikirjastossa niin usein kuin ehkä voisi kuvitella.

Ensiksikin aukioloajat ovat huonot. Aikaisemminkin piti aina erikseen tarkistaa, että oliko kirjasto nyt sitten tänä iltana auki, kun aikataulut eivät jääneet mieleen. Tällä hetkellä sentään muistan: ”mato”. Maanantaina ja torstaina siis kirjasto on iltaisin auki, eikä se ole kovin paljon se. Toki voisin käydä kirjastossa aamulla tai iltapäivällä, mutta se ei ole tullut tavaksi.

Toinen tekijä on se, että kun menen kotoani keskustaan, kirjasto ei kovin usein satu kulkureittieni varrella. Se on intuitiivisesti hieman syrjässä, vaikka sijaitseekin tavallaan hyvässä paikassa. Ihmisten kulkureitit ovat mielenkiintoisia; on joskus pienestä kiinni, kulkeeko usein jotain reittiä tai sitten toista. Tilanteeni tässä tuntuu olevan se, että teen lähikirjastooni matkoja kotoani käsin omina reissuinaan, enkä ole menossa minnekään muualle.

Kolmas juttu liittyy varmasti kirjaston kokoon. Lähikirjastoni on pienempi ja siellä on siten vähemmän aineistoa (ja loogisesti vähemmän kiinnostavaa lainattavaa). Lehtivalikoima on myös suppeampi.

Samaten olen huomannut, että käydessäni tässä kirjastossa teen hieman eri asioita kuin kaupungin isossa pääkirjastossa. Harvoin lainaan mitään, vaan sen sijaan luen päivän lehtiä. Tila on rauhallinen ja mukava. Netissäkin voi käydä. Pieneen kirjastotilaan on silti vaikeampi jäädä hengailemaan ja kiertelemään kuin isommassa kirjastossa. Kulkureitit kirjaston sisällä kutistuvatkin usein vain matkaan lehtihyllylle ja takaisin.

Vuosi sitten havaitsin kaupunginosani katupylväissä ilmoituksen, jossa kerättiin ihmisiä taistelemaan kirjaston säilymisen puolesta. Silloin vasta havahduin. En ollut huomannut, että tämä minun lähikirjastoni edes oli uhan alla.

Mutta miten minulla olisi oikeutta vaatia raivoisasti kirjaston säilyttämistä, kun en itsekään tätä kirjastoa ole niin paljoa käyttänyt? Minun mielestäni siis keskimäärin hieman alle kerran viikossa ei ole älyttömän paljon. Tietenkin olen koko ajan pitänyt tuosta pienestä lähikirjastostani sen huonoista puolista huolimatta, mutta olen ottanut sen myös jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Ja että on kuitenkin (ja tietenkin) hyvä, että se on ja pysyy.

Juttuhan on silti yksinkertainen: jos kirjastoa ei käytetä, se lakkautetaan. No, joskus kirjastoja lakkautetaan muutenkin, mutta käyttämättömyys on ainakin aidosti hyvä syy lakkauttamiselle.

Mutta johtaako tämä sitten kirjastojen mammuttitautiin, jossa arvo nähdään laadun sijaan määrässä ja suuruudessa? Olen maistellut mielessäni sitä, millainen on ison pääkirjaston ja pienen lähikirjaston välinen suhde. Tulisiko lähikirjastojen arvo nähdä entistä enemmän eri tarkoituksissa kuin pääkirjastojen — esimerkiksi kohtaamispaikkoina, internet-kahviloina, lehtilukusaleina ja varatun aineiston noutopaikkoina?

Olen jokseenkin varma, että lähikirjastoja tarvitaan. Ainakin niitä tarvitaan isommissa kaupungeissa, joissa etäisyydet kaupunginosien välillä ovat myös isompia. Mutta ei tietenkään ole järkeä jämähtää ”tehdään siten kuin on aina ennenkin tehty” -moodiin. Välillä on paikallaan katsella kriittisesti omaa lähikirjastoa, sillä tuollainen asenne voi olla sen säilymisen edellytys. Totta kai kaikki kaupunginosan asukkaat haluaisivat oman lähikirjastonsa säilyvän, mutta…

Ja totta kai minä haluaisin ehkä taas huomenna kävellä kirjastoon ja lukea päivän lehdet.

Leikatkaamme

Elämme taloudellisesti vaikeaa, leikkausten sävyttämää aikaa. Sen vuoksi voisin itsekin teroittaa veitset ja juustohöylät ja miettiä, mistä kirjastot voisivat säästää.

Heti alkuun ehdotan, että kirjastot eivät oikeastaan edes tarvitsisi työntekijöitä. Se voisi olla hyvä ajatus. Mutta ehkä idea olisi kuitenkin pulmallinen, koska siinä siirryttäisiin askel taaksepäin kohti vanhentuneena pidettyä ”kirjavarasto”-ihannetta.

Kuitenkin olisi niin, että pelkät varastot eivät työntekijöitä enää tulevaisuudessa tarvitsisi. Kaikki automatisoituu ja robotit hoitavat melkein kaiken. Ne varastot voivat olla vaikka Virossa.

Ehkäpä sekään, että työntekijät itse osaisivat opastaa käyttäjiä tiedon ja kulttuurin äärelle, ei ole itseisarvo. Osaavathan ihmiset käyttää Googleakin tai käyttää pankkipalveluita itsepalveluna verkossa, eivätkä valita.

Pankkipalvelut ovat siis yksi esimerkki. Minä ainakaan en uskalla enää juuri mennä pankkeihin sisälle asioimaan, ties mitä palvelumaksuja sieltä tulee kaupan päälle. Parempi vain maksaa laskunsa kiltisti netissä. Toinen esimerkki on joukkoliikenne ja junat. Harvalta rautatieasemalta löytyy enää lipunmyyntiä, jolta löytäisi lihaa ja verta olevan ihmisen. Ja jos junalippujen hintojen logiikasta aikoo ottaa selvää, ei oikeastaan ole niin yksinkertaista, keneltä voisi kysyä neuvoa. Konduktööreilläkään ei siihen taida olla aikaa. Ehkä pitäisi mennä nettiin ja laittaa sähköpostia jollekin.

Toisaalta junalipun voi nyt ostaa R-kioskilta, ja niitä on yleensä tiheämmässä kuin rautatieasemia (vaikka onkin yhä olemassa paikkoja, joilla ei ole mitään kioskia, ainoastaan rautatieasema). Mutta miten puolestaan toimisi se, että myös varatun kirjan voisi noutaa R-kioskilta?

Se puolestaan ei toimi, että R-kioskin myyjältä kysyy rakkausrunosuosituksia. Ehkä vain tässäkin tapauksessa pitäisi mennä nettiin ja laittaa sähköpostia? Vähän samalla tavallahan toimii netin Kysy kirjastonhoitajalta -palvelu. Joku sinne aina vastaa. Ja sitten kun meillä jonain päivänä on kansalaispalkka, kirjastonhoitajat voivat tehdä työtään vaikka talkoilla ja vastata silloin tällöin asiakkaiden kysymyksiin, ehkä jopa sopia tapaamisaikoja heidän kanssaan.

Talkoilla voidaan toki myös hoitaa päivystysvuoroja. Kirjastonhoitaja voisi tulevaisuudessa luuhata sen saman R-kioskin takahuoneessa, jos joku vaikka sattuisi kysymään jotain. Muun ajan voi juoda rooibosta ja katsella netistä TED-talkeja.

Tällaisen pohdinnan jälkimainingeissa on myös hahmottunut toinen selvä säästökohde: tilat. Kirjastotiloja ei oikeastaan tarvita, kun kaikki on vain varastoa jossain ties missä. Työntekijätkin tekevät työtään pääosin mukavasti etänä tai satunnaisesti päivystäen. Hienot kirjastorakennukset voisivatkin yhä enemmän muuttua kulttuurikeskuksiksi, joissa järjestetään taidenäyttelyitä, keskustelutilaisuuksia ja konsertteja. Tällaiseen suuntaanhan kehitys on vienyt muutenkin.

Rahoituksen kannalta kulttuuri yleisesti tarvitsee toki myös rahaa, ja ongelmallista on, kuka ylipäänsä rahoittaa edes sen varastoissa olevan aineiston. Varmaankin tarvitaan lisää sponsorointia ja mesenaatteja. ”Tämän kirjan sinulle tarjoaa Keiteleen Osuuspankki”.

Kaikessa tässä olen olettanut, että nyky-Suomessa yhä halutaan pitää kirjaston käyttö maksuttomana, poislukien ehkä varausmaksut ja sen sellaiset. Luultavasti kaikki kuitenkin ymmärtävät edes pienten lainausmaksujen lyhytnäköisyyden. Mutta jos lähdetään leikkausten tielle, kirjastojen ilmaisuus ei tietenkään ole itseisarvo sekään.

Kuulostaako tämä kaikki kauhealta? Ehkä pahinta tällaisessa maalailussa on se, että osa tästä minunkaan pohdinnastani ei edes ole ollenkaan ironista. Jotkut tällaiset asiat voidaan oikeasti jopa ottaa jonkinlaisina suurina mahdollisuuksina.

Automatisointi sinänsä ei ole huono juttu, eikä tilojen käytön joustavuus. Eikä edes se, että kirjastot entisessä muodossaan muuttuisivat tarpeettomiksi, jos käyttäjät pystyisivät hoitamaan asiansa paremmin muilla tavoin.

Ehdottoman huono juttu on kuitenkin se, jos sivistys ja kulttuuri kärsivät, ja ihmiset saavat painetusta ja digitaalisesta sisällöstä entistä vähemmän irti. Karmeaa on se, jos siirrymme yhä vahvemmin ”high tech, low life” -maailmaan, jossa tekniikka ja infrastruktuuri on huipussaan, mutta elämä on matalamielistä ja surullista.

Siksi minäkin olen silti mieluummin skeptinen kuin että ottaisin kaiken vastaan ”suurina mahdollisuuksina”. Etenkin kun kirjastojen kurjistamista ajaa leikkauksien pakko. Sanotaan, että on pakko leikata. Mitäpä siihen voisi pieni kirjastonhoitaja vastata.

Olen kuitenkin viime kädessä optimisti. Kyllä Suomi nousee. Synkistely ja piikittelevä ironia eivät ole ratkaisuja. Ei sillä, että minä kuitenkaan tietäisin, mikä on ratkaisu. Kirjoittelen vain blogiani ja yritän tässä olla edes hieman rakentava.

Hyvää syksyä muuten kaikille, tänään se alkoi!