Työelämä

Onko kirjastotyö hauskaa?

Nyt seuraa asia, jota en ole ollenkaan vielä pohtinut. Kun olen suuntaamassa kirjastouralle, on hyvä puntaroida sitäkin, onko tämä työ hauskaa. Onko se mielekästä ja kivaa pitkällä tähtäimellä.

Työn ei tietenkään aina pidä olla hauskaa. Väkisinkin tulee tylsiä päiviä ja masentavia aamuja, jolloin töihin on vain vääntäydyttävä. Mutta on silti tärkeää, että työ on mukavaa ja se tuo tyydytystä.

Oma vastaukseni otsikon kysymykseen on, että kyllä, kirjastossa on hauskaa olla töissä. Riittävän hauskaa ainakin. Ja ehkä kysymys sikäli olikin vähän tylsä ja vastaus siihen ennalta-arvattava. Voisinkin sitten heti perään esittää vastakysymyksen: miksi se on hauskaa? Ja mitä on hauskuus?

Voin kai puhua vain omasta kokemuksestani ja näkemyksestäni. Kaikille kirjastotyö ei ole mieleen, ja ymmärrän sen. Olisi suorastaan painajaismaisen kauheaa, jos maailma koostuisi pelkistä kirjastonhoitajista ja -virkailijoista… Mutta asiaan: yritin hieman miettiä asiaa ja minusta tuntuu, että voin jäsentää työn ”hauskuuden” kolmella tavalla.

Yksi: Pidän kirjaston työnkuvasta. Minusta on mukavaa istua tiskissä ja neuvoa asiakkaita, on mukavaa hyllyttää, kuten myös uppoutua välillä itsenäiseen työskentelyyn oman koneen äärellä. Omiin puuhiinsa voi vaikuttaa ja jopa erikoistua joillekin osa-alueille. Työn rytmiä pystyy myös säätämään mieleisekseen.

Kaksi: Tykkään kirjaston ilmapiiristä. Kirjastossa leijuu ilmassa rauhallinen henki, joka arvostaa sivistystä ja kulttuuria iloisesti ja luontevasti. Asiakkaat ovat melkein yksinomaan mukavia ja ystävällisiä. Tällä työpaikalla ei ole kiire minnekään, eikä pomo ole koko ajan hönkimässä niskaan, että pitäisi tehdä enemmän tulosta. Tulee tunne, että kirjaston asia on vahvasti myös minun asiani.

Kolme: Koen, että minulla kirjastotyöntekijänä on jotain annettavaa työssäni. Tämä on se ala, jolla pystyn olemaan aidosti hyödyksi, sillä tiedän kirjaston aineistoista riittävästi ja minulla on resurssit kehittyä entistä asiantuntevammaksi ja osaavammaksi myös kirjaston rutiininomaisten käytäntöjen osalta.

Tässä siis tulee samalla sanotuksi, että työn hauskuus ei ole todellakaan sitä, että työn merkitystä jotenkin haluttaisiin muuttaa vähemmän työmäiseksi ja enemmän hauskanpitohenkiseksi.

Pikemminkin on niin, että hauskuus, mukavuus ja tyydytys syntyy pääasiassa työstä itsestään, räätälöitynä osittain omien toiveiden mukaiseksi, mutta kuitenkin työn kuva ja tarkoitus kirkkaana mielessä. (Näin siis ainakin ihanteen tasolla; käytännön maailmassa täytyy joskus tehdä kompromisseja esim. oman jaksamisen vuoksi.)

En usko, että minulla tarvitsee olla tämän parempia vastauksia. Jos joskus kyllästyn kirjastoalaan, latelen luonnollisesti erilaiset vastaukset pöytään ja ryhdyn vaikka puutarhuriksi tai margariinitehtaan markkinointihenkilöksi.

Eri asia on, jos ura ei vain muuten urkene, eikä töitä tipu, vaikka kuinka sanoisin että tämä on se minun alani ja tykkään työtä tehdä. Sitten ei auta itku markkinoilla. Tilannetta pitää miettiä uudelleen. Mutta toistaiseksi menen näillä korteilla ja näillä tunnelmilla.

Tämä blogi jää nyt muutaman viikon joulutauolle. Suurkiitos kaikille lukijoille tästä vuodesta ja palataan asiaan noin tammikuun puolessavälissä!

Kirjastojen olemus, Markkina-ajattelu, Sivistys

Kirjastoa ei voi jättää markkinoiden armoille

Jani Kaaro kirjoitti jonkin aikaa sitten Helsingin Sanomien kolumnissaan, että ”taloudesta on tullut ainoa kurkistusreikämme todellisuuteen”.

Kolumnin mukaan taloudellisiin periaatteisiin nojaava tarina on tullut kulttuurissamme vallitsevaksi ja luonnolliseksi tavaksi jäsentää maailmaa. ”Tarina” siis tässä nähtävästi tarkoittaa jonkinlaista ajassa liikkuvaa maailmankatsomusta, joka on yhteisön jakama ja hyväksymä. Lainaan Kaaroa itseään pitkästi, koska kirjoitus on mielestäni hyvä ja osuva, enkä osaisi sanoa asiaa itse paremminkaan.

”Tämän megatarinan mukaan ihmiset ovat omaa etuaan ajavia itsenäisiä yksilöitä, jotka pyrkivät kaiken aikaa parantamaan omaa tilannettaan. Olemme ”yrittäjiä”, eli meillä on kyltymätön halu saada, mitä haluamme. Koska maailman hedelmät ovat rajalliset, jokainen yrittää saada niin paljon kuin omilla avuilla ja kyvyillä on mahdollista. Kilpailua käydään vapailla markkinoilla, joilla ihmiset toimivat ostajina ja myyjinä.”

Tämä tarina on syönyt tilaa vaihtoehtoisilta tarinoilta, jotka eivät ole markkinoista riippuvaisia. Hetkinen, tämähän liittyy suoraan kirjastoihin!

”Uuden megatarinan valossa kirjastot näyttäytyvät toisenlaisina. Silloin kirjastojen odotetaan toimivan kuten toimijat vapailla markkinoilla eli keskittyvän asiakaspalveluun, tehokkuuteen ja tuottavuuteen. Koska kirjaston tuottavuus lasketaan lainamääristä, kirjastot tarvitsevat enemmän kävijöitä. Silloin kirjastot lakkaavat kysymästä, miten voimme parhaiten sivistää teitä, ja kysyvät sijaan, mitä te haluatte lukea. Kun asiakkaille hankitaan sitä, mitä he haluavat, miksi investoida enää kirjoihin, joita ihmiset eivät tiedä haluta?”

Monet markkinoiden ihanteet, kuten tehokkuus ja tuottavuus, eivät ole lähtökohtaisesti pahoja asioita. Mutta jos niiden nimissä aletaan nakertaa sellaisia asioita, joille markkinat eivät lähtökohtaisesti näe arvoa — kuten esimerkiksi sivistykselle tai kirjastoaineiston monipuolisuudelle — joudutaan ojasta allikkoon. Silloin viedään tarina sinne, minne se ei kuulu.

Tulee pahaa jälkeä, jos esimerkiksi tehokkuuden nimissä vähennetään epäsuosittuja kirjoja, jotka kuitenkin oikeasti olisivat ihmiskunnan, kansakunnan tai vaikkapa yksittäisen kirjaston paikallisyhteisön kruununjalokiviä. Tästäkin toki on mahdollista olla eri mieltä, mutta ainakaan minusta markkinatalous ei toimi kaikkialla. Kaikkialla se ei ole tehokkain tapa järjestää palveluita ihmisille.

Joka tapauksessa täytyisi tunnustaa, että kunnianhimoa, itsekkyyttä (tai ainakin itsenäisyyttä) ja yrittäjyyttä korostava taloudellinen ajattelutapa on vain yksi periaatteellinen kehys muiden joukossa. Maailma on paljon monimutkaisempi, että se voitaisiin vangita ihmisten kehittämän yksittäisen ideologisen ja mielikuvallisen raamin alle. Tarvitaan myös muita kehyksiä.

Vaikka se niin naiivilta saattaakin kuulostaa, kirjastoilla on yhä sivistystehtävänsä. Siitä ei tule tinkiä erilaisten muotivirtausten keskellä. Kirjastoilla on ominaisuuksissaan ja tehtävissään paljon muutakin sellaista, jonka takia on hyvä esittää vastalause ainakin kaikkein höyrypäisimmälle markkina-ajattelulle.

Kirjasto on sikäli omalakinen laitos, että vaikka se toimii valtion alaisena, sen työntekijät toimivat osana vuosituhansien mittaista sivistys- ja kulttuuriperinnettä. Ihanteet ja prinsiipit tulevat ja menevät, ja kirjaston itsensäkin ihanteet hieman muuttuvat aikojen saatossa. Mutta silti itse kirjasto pysyy ja se pystyy omalta pohjaltaan olemaan se mikä on, parhaalla mahdollisella tavalla. Ei tämä sen suurempaa periaatteellisuutta aina edes vaadi.

Kirjastot ovat tehokkaita eri tavalla kuin vaikkapa tavaratalot, koska kirjastot ovat luonteeltaan erilaisia. Kirjaston ihanteet ovat myös luonteeltaan sellaisia kuin ovat osittain siksi, koska ne ihanteet luovat tehokkuutta siten, miten se sivistyksen kannalta määritellään.

Ja sivistyksen pohjalta määritelty hyvä, hyöty ja tehokkuus on usein kovin erinäköistä kuin se, mihin tulokseen päädytään taloudellisen määrittelyn pohjalta.

Toki taloudellisesta puhetta viljelevässä reaalimaailmassa täytyy muistaa se, miten kirjastojen toimintaa pystytään perustelemaan myös muilla kuin kirjastolähtöisillä argumenteilla. Mutta käsittäisin, että tässäkin kirjastoilla on hyvä selkänoja takanaan: että rahalliset investoinnit kirjastoihin myös tuottavat pitkällä tähtäimellä omansa takaisin.

Kirjastojen arvo kuitenkin tulee olemaan aina sillä tavalla ”piilossa”, ettei sitä voi suoraan tai välillisine vaikutuksineen kukaan laskea. Ja oikeastaan hyvä niin. Merkityksellisyys täytyy perustella toisin, ja siten kirjaston tarinalla on hyvä mahdollisuus olla mielekäs ja kiinnostava.

Työelämä, Työkokemukset

Kuka saa kehittää kirjastoa?

Joka työssä on se alkujakso, jolloin kaikki tuntuu suurelta, ihmeelliseltä ja hallitsemattomalta. Juuri työpaikalle tullut uusi työntekijä vain kulkee muiden opastettavana ja imee mahdollisimman paljon vaikutteita.

Vaikka kirjastotyö olisi tuttua, joka paikassa on omat käytäntönsä, jotka saattavat olla entuudestaan tuntemattomia. Ja silloin kaikki muut tuntuvat hyvin älykkäiltä ja minä hyvin tyhmältä. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin.

Olen kai silti itse melko nopea oppimaan, niin että parin viikon sisällä minulle yleensä kertyy tarpeeksi rutiineja, jotta työn voi edes jossain määrin hallita ja ”ottaa omakseen”. Riippuu toki paikasta, eikä minulla niin pitkää työhistoriaa ole, jotta voisin tehdä kovin holtittomia yleistyksiä.

Mutta mitä nyt tässä oikeastaan haluan sanoa? Ehkä sitä, että minua hieman mietityttää, missä vaiheessa oman kirjaston tuntee niin hyvin, että voisi osallistua muiden kanssa tasavertaisena kehityskeskusteluun. Että voisi päästä rutiineja pidemmälle, haastaa koko kirjastoa. Missä vaiheessa olisin ihan oikeasti jyvällä siitä, että jonkun asian voisi tehdä toisella tavalla?

Ainakin tuntuu, että vaikean alkujakson jälkeen pitäisi kerätä kokemuksia ja ns. hiljaista tietoa pitkäänkin. Niinkin on, että joku asia tai idea voi soveltua johonkin kirjastoon, mutta ei toiseen. Minä olisin mieluummin varovainen kuin lähtisin heti kokeilemaan jotain, vaikka tietäisinkin että siinä ideassa on paljon hyvää.

Ja toisaalta sanotaan, että ulkopuolinen näkee usein asian parhaiten. Minua imarteli, kun kerran kuukauden harjoittelun jälkeen minulta kysyttiin, mitä kehitysehdotuksia minulla olisi mielessä.

Tälle blogille on tyypillistä, ettei sille ole selkeää kiinnekohtaa, jota vasten voisin kehittää näkemyksiäni. Olen työtön ja ajatukseni harhailevat sinne tänne. Siksi tänne kirjoittamani ideat ovat lähinnä vain maalailua ja ilmassa roikkuvaa spekulaatiota.

Jotenkin minusta myös tuntuu, että minulla menisi vuosia, ennen kuin minulla olisi riittävää itseluottamusta ja varmuutta siitä, että jotain voisi tietyssä paikassa muuttaa. Ennen sitä minulla ei välttämättä olisi myöskään riittävää vastuuta.

Enkä välttämättä uskaltaisikaan kokeilla rohkeasti uutta, koska minulla olisi kuitenkin menetettävänä työpaikkani, eikä uusia paikkoja kasva puussa. Entä jos epäonnistun? Tietenkään näin ei pitäisi ajatella, mutta… Työelämä on veristä kilpailua työpaikoista ja toimeentuloakin täytyy miettiä. Totta kai haluaisin silti tehdä asioita liikoja välittämättä siitä, mitä tapahtuu jos joku asia ei toimikaan.

Minua myös on aina ihmetyttänyt se, miten varmoja jotkut työntekijät ovat siitä, miten he tekevät asioita. No, se on varmaan luonnollista, heillä kun saattaa olla vuosikymmenten kokemus selkänojanaan.

Siksi sitä on vähän pakko olla aika nöyränä uran tässä vaiheessa, ja tunnustaa etten tiedä kirjastoista paljoakaan. Uskonkin, että syy siihen miksi minut kannattaa ottaa töihin on pikemminkin potentiaalissa kuin nykytietämyksessä ja -osaamisessa.

Nykyäänhän puhutaan selvin sanoin siitä, että työntekijän pitäisi tuottaa lisäarvoa työnantajalle. Minä olen kovin epävarma siitä, tuotanko sitä nyt, vaikka olenkin luottavainen siitä, että se onnistuu tulevaisuudessa. Ainakaan en kovin helposti osaa vakuuttaa työnantajaa osaamisestani.

Tiedän kyllä senkin, ettei ”tyhmyyteni” johdu siitä, että viisas tietää olevansa tyhmä, mutta tyhmä luulee olevansa viisas. Ihan oikeasti en tunne kirjastomaailmaa vielä niin hyvin.

Mutta pessimisti en ole. Yritän oppia uutta ja mennä luottavaisin mielin eteenpäin! Ehkä voin sitten joskus tuoda oman panokseni jonkun kirjaston kehittämiselle.