Aineistot, Sivistys, Työkokemukset

Voiko kirjoja vain selailla?

En ole tässä blogissa puhunut aineistojen ja kirjojen sisällöistä, vaan olen keskittynyt lähinnä raameihin ja käytäntöihin. Toki sisällötkin olen moneen otteeseen maininnut, mutta aika yleisluontoisesti. Yksi tarkoitukseni on ollut korostaa sisältöjen arvottamisen merkitystä, ja sellaista asiaa minulla on nytkin.

Tai yksi pieni asia oikeastaan. Minua on nimittäin mietityttänyt, miten kirjastonhoitaja pystyy saamaan riittävän hyvän yleiskäsityksen kokoelmasta turvautumatta liikaa muiden mielipiteisiin.

Aikahan on rajallista, eikä kirjoja pysty vapaa-ajallaankaan lukemaan tarpeeksi. Olisi myös tylsää lukea vapaa-ajallaan vain sellaista, mistä on ilmiselvää hyötyä töissä, esimerkiksi lukemalla suosituimpia ja puhutuimpia kirjoja. Minulla kun ei sellainen maku ainakaan satu olemaan.

Kirjastotyössä kirjoja tulee ja menee. Loppujen lopuksi minulle ei edes kovin usein ole vastaan tulleista kirjoista tullut työpäivän aikana sellaista tunnetta, että ”tämä kirja vaikuttaa ehdottomasti sellaiselta, että haluaisin sen lukea”. Joskus tietenkin.

Olen joskus tiskissä ollessani huvikseni selaillut palautettuja kirjoja, mutta osaltaan se on ollut myös työtä. Minua on kiinnostanut, millainen on tuo kirja, josta olen ehkä kuullut, mutta joka on jäänyt vieraaksi. Mikä on sen tyyli ja tausta, tarina ja tunnelma. Kenelle sitä ehkä voisi suositella. Vaikuttaako se ylipäänsä yhtään luettavalta kirjalta, ja tykkäisinkö siitä itse.

Omien sanojensa mukaan Matti Wuorella oli tapa saada jostain kirjasta tarkka selko pikaselaamalla se läpi. Kirjoja ei tarvinnut oikeastaan edes lukea, kunhan sai riittävän hyvän käsityksen sisällöstä. Toki kaunokirjallisuudesta nauttiakseen tämä ei ole kovin hyvä lukutapa. Enemmänkin se voi sopia tietokirjallisuuteen. Mutta kaunostakin saattaa saada hyvän käsityksen kursorisen, selailevan (tai miksi sitä nyt kutsuukin) lukutavan avulla.

Hyllyttäessänikin olen joskus jäänyt lueskelemaan jotain kohtaa tietystä kirjasta vain siksi, että se kasvattaa asiantuntemustani. Joskus kirjastoissa vapaa-ajalla ollessani tämä on ollut sama taktiikka.

Minua on myös kiinnostanut, miten voin asettaa kirjailijoita eri kategorioihin. Vakiintuneet ja viralliset genret ovat yksi juttu, mutta asioita on mahdollista myös järjestellä persoonallisemmin ja omakohtaisemmilla käsitteillä. Suomalaisesta nykyproosasta erottaa ainakin tiettyjä kirjoittamisen tapoja. Tai siis minä kuvittelen erottavani.

On miehekästä koivuklapiproosaa (Tommi Melenderin sanoin). On psykologista draamaa, jossa on ihmissuhderiitoja ja paljon kyyniseen sävyyn kirjoitettua, kiroilun sävyttämää tekstiä. Sitten on mahtipontisia historiallisia romaaneja, jotka vielä ehkä yrittävät sanoa jotain syvällistä maailman menosta. On satumaista maagista realismia, missä leikitellään mielikuvien ja todellisuuden kanssa. Maakuntien miesten ronskeja veijariromaaneja. Jne. jne.

Samalla tietenkin jokainen kirjailija on omanlaisensa. Sitä luulee huomaavansa, että tietyt kirjailijat ovat aina tietynlaisia, ja harvoin he muuttavat tyyliään aivan tyystin. Samahan se taitaa olla joka taiteenmuodossa. Rafael Wardin kaikki taulut ovat vähän samanlaisia ja Aki Kaurismäki tekee vuodesta toiseen yhtä ja samaa elokuvaa. Rosa Liksomin kaltaisilla monipuolisemmilla taiteilijoilla tyyli erottuu yhtä lailla. Tai sen kuvittelee erottavansa…

Selailemalla ja hajanaisesti tutustumalla saattaa siis saada jonkinlaisen yleiskäsityksen, joka tulee niiden ajatusten päälle, jota hitaasti ja syventyen luetut teokset ovat synnyttäneet. Ja tietenkin vaikkapa nettilähteistä voi nopeasti lukea lisää kirjoista ja kirjailijoista. Tällä tavalla voi oppia tietämään paljosta jonkin verran. Varmasti siitä on hyötyä aineiston tuntemisessa.

Minulla on kyllä epäilykseni siitä, onko tämä järkevä ja hyvä tapa lisätä asiantuntemustaan kirjallisuudesta. Kai kaunokirjallisuuteen pitäisi ehkä kuitenkin oikeasti syventyä ja uppoutua? Niin, totta kai pitää, sanon itselleni. Ainakin juonen ymmärtämisessä se olisi välttämätöntä. Tai pitäisi ehkä lukea edes 50 sivua yhteen pötköön, jotta voisi todella huomata, kannattaako kirjaa jatkaa.

Tai ainakin pitäisi välttyä antamasta lopullisia tuomioita. Huolena on myös, että jään kategorioitteni vangiksi ja katson maailmaa liikaa niiden läpi.

Voi kyllä hyvin olla niinkin, että päähän kannattaa tunkea tavaraa aika harkitusti, ja mieluummin pitkän ajan kuluessa kuin pieninä isoina annoksina. Hulluksihan sitä tulee, jos yrittää olla perillä kaikesta. Ei kirjastonhoitajakaan voi kaikkea tietää.

Asiakaspalvelu, Kirjastoverkko

Miksen käyttäisi yliopiston kirjastoa? Osa 2: Kirjastokortit

Kirjoitin viikko sitten merkintäni Tommi Uschanovin ajatusten innoittamana. Tästä ajattelin hieman vielä jatkaa ja pohtia, miten kirjastot voisivat vähentää niihin kohdistuvia pessimistisiä ajatuksia.

Kirjastojen saavutettavuus on asia, joka nousee todella tärkeäksi. On poistettava henkiset ja fyysiset esteet saavutettavuuden tieltä, jos todella haluamme että kirjastot voivat tehokkaasti palvella kaikkia käyttäjäryhmiä. Ja tässä on toki jo nyt tehty hyvää työtä, mutta aina voidaan miettiä miten asiat voisi tehdä paremmin.

Toinen juttu on se, miten voidaan ehkäistä Uschanovin mainitsemia väärinymmärryksiä. Välillä kirjastot voivat vain todeta, että ”tämä ei ole totta, me palvelemme teitä vielä paremmin kuin uskotte”.

Hyviä esimerkkejä löytyy myös muualta, kun puhutaan sekä henkisistä että fyysisistä saavutettavuuden esteistä. Ratkaisu näihin voi olla yllättävä. Yksi onnistunut esimerkki museomaailmasta on Museokortti, joka on yhdistänyt suurimman osan suomalaisista museoista ikään kuin yhdeksi kokonaisuudeksi ja helposti miellettäväksi brändiksi. Tähän kokonaisuuteen on pääsy 59 euron vuosimaksulla.

Olen kuullut, ja minusta tuntuu itsestänikin, että kynnys astua museoon on hieman madaltunut Museokortin myötä ja imagollisesti Suomen museoilla on nyt parempi pohja viestiä toiminnastaan ja houkutella ihmisiä mukaan.

Joukkoliikenteessä on puuhattu Waltti-korttia, joka yhdistäisi eri kaupunkien sisäiset joukkoliikennejärjestelmät. Yhdellä ja samalla matkakortilla pystyisi matkustamaan eri kaupungeissa ja myöhemmin ehkä kaukoliikenteessäkin. Jos oikea kortti on jo valmiiksi taskussa, kynnys pienenee.

Minusta tämäkin on erinomainen idea. Waltti-kortin toteutus ja käyttöönoton aikataulu on tökkinyt, mutta toimiessaan (ja hyvin toteutettuna) joukkoliikenteen käyttö helpottuisi.

Kirjastoissakin on toki ollut koko ajan menossa samaa kehitystä. Yksittäiset kaupungin- ja  kunnankirjastot ovat vuosien ajan yhdistyneet jopa maakuntien laajuisiksi kokonaisuuksiksi, ja maantieteellisesti isonkin järjestelmän alueella on mahdollista käyttää samaa kirjastokorttia. Kirjastot siis verkostoituvat ja hyvä niin.

Välillä kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki käy kovin hitaasti. Miten olisi saman tien koko EU:n laajuinen kirjastokortti, joka kävisi kaiken maailman tieteellisissä ja yksityisissäkin kirjastoissa? Tai miksei joku koodari osaisi kehitellä järjestelmää, joka saisi kaikki eri järjestelmät mutkattomasti keskustelemaan keskenään? Olisiko liian vaikeaa?

Vaikkapa vieraalla paikkakunnalla ollessa kirjastokortin puute ei tietenkään estä käyttämästä kirjastoa; ei se mikään fataali puute ole. Mutta minulle ainakin on käynyt niin, etten ole päässyt käyttämään internetiä kirjastossa, kun ei ole sopivaa korttia. Enkä monessa paikassa ole viitsinyt kysyäkään.

En jatka pohdintaa tällä kertaa tämän pidemmälle. Korteista olen puhunutkin jo tarpeeksi.

Mutta jotta pohdinnoista tulisi jotain muutakin kuin pelkkiä pohdintoja, tähän kaikkeen tähän pitäisi panostaa. Siihen pitäisi olla poliittista tahtoa, rahaa ja resursseja. Ideoita on helppo heitellä, tiedän sen. Jonkun ne vain pitäisi toteuttaa ja se on vaikeaa.

Mutta tärkeää on myös, jos periaatteen tasolla ymmärrettäisiin ongelman tärkeys. Kirjastonhoitaja on joka tapauksessa kirjastoverkostossa tärkeä solmukohta, joka ohjaa tiedon etsijän tiedon äärelle, vaikka se tieto ei löytyisikään aina omasta toimipisteestä. Kaikki sellaiset työkäytännöt, mitkä vähentävät kitkaa tässä toimituksessa, parantavat samalla koko kirjaston toimivuutta.

Ei kyse ole aina järjestelmistä, eikä kaikkien asiakkaiden tai edes työntekijöiden tarvitse tietää järjestelmien toimintaperiaatteita kuin ehkä pintapuolisesti. On selvää, että kyse on myös motivaatiosta ja halusta auttaa ja palvella kirjastonkäyttäjää mahdollisimman hyvin. Järjestelmien kehitys sitten suurelta osin seuraa tästä halusta kehittää omaa toimintaa ja viestintää.

Oho, otsikko taitaa olla nyt vähän huono, en edes tällä kertaa puhunut yliopiston kirjastoista. Mutta olkoon.

Aineistot, Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Miksen käyttäisi yliopiston kirjastoa? Osa 1

Erinomaista uutta vuotta, te sangen ylitsevuotavasti armoitetut seuraajani! Tässä nyt taas käynnistelen konetta (tai en minä ole mikään kone, vaan ihminen, mutta…) ja julkaisen pienen tauon jälkeen uuden merkinnän. Aloitetaan siis.

Myytinmurtajana kunnostautunut Tommi Uschanov esittelee Kirjastolehdessä yhden näkökulman, joka asettaa pessimistiset puheet kirjastoista uuteen valoon:

http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/615/kirjastopessimistit/

Minä voin tässä suoraan tunnustaa unohtaneeni, että yliopiston kirjastojen aineisto on myös kaikkien ei-yliopistolaisten lainattavissa. Tavallaan olen sen koko ajan tiennyt, tavallaan taas en, ja sitten en kuitenkaan ole välittänyt asiasta tarpeeksi.

Samalla voin yrittää puolustella omaa asennettani jonkinlaisella ylivedetyllä kunnioituksella yliopistoja kohtaan. Ne kun saattavat ulkopuolisesta tuntua asiaan vihkiytyneiden salamyhkäiseltä piiriltä, ja siksi jo pelkkä vierailu yliopiston kirjastossa saattaa nolostuttaa — ”enhän minä oikeastaan ole tätä porukkaa”.

Tällaiset kirjoittamattomat sosiaaliset häveliäisyyskoodistot eivät ole aina ihan pikkujuttuja, ja niistä on hyvä puhua. Muistan myös, että silloin kun vielä itsekin opiskelin yliopistossa, olin arka lainaamaan mitä tahansa aineistoa kurssikirjaosiosta, koska olin omissa opinnoissani tottunut siihen että kirjat saattavat loppua kesken. Että joku toinen saattaa kärsiä minun vuokseni ja häneltä jää tentti välistä.

Sähköisissä aineistoissa taas oli vielä suurempi henkinen alkukynnys: oli tiedettävä, mistä saa linkin sinne ja tänne, ja onko minulla edes lukuoikeuksia. Näytöltä lukeminen on myös raskaampaa.

Ehkä yliopistojen pitäisikin itse pitää kovempaa ääntä siitä, että heidän kokoelmansa ovat koko yhteiskuntaa varten? Vai ovatko he hiljempaa sen vuoksi, koska heidän kirjansa ovat sittenkin ensisijaisesti opiskelijoille tarkoitettuja?

Ja kuunnellaanko yliopistojen ääntä riittävästi muutenkaan, eli hyödyttäisikö tämä sitten kuitenkaan kovin paljoa…

Mutta se mitä tuo juttu toi ainakin minulle vahvana ajatuksena esille, on se vahva periaate, että kirjastot ovat verkosto, joiden yksittäiset jäsenet tukevat toisiaan. Ei ole väliä mitkä instituutiot ovat toiminnan taustalla ja ketkä kirjastoja pyörittävät, periaate on joka paikassa sama. Tiedon ja sivistyksen parempi saatavuus on väistämättä win—win-tilanne.

Tämä on siten myös vakava kysymys viestinnästä ja markkinoinnista. Suuri osa viestinnästä on aika hienovaraista, eikä puhuta varsinaisesta markkinoinnista varsinkaan valtion pyörittämien kirjastojen osalta. Pikemminkin kirjasto puhuu omasta itsestään ja saavutettavuudestaan epäsuorasti tehdessään päivittäistä työtä ja ollessaan kontaktissa erilaisten yksilöiden ja ryhmien kanssa.

Uschanovin mainitsemia henkisiä esteitä ja väärinkäsityksiä on varmasti monenlaisia. Jatkan tästä aiheesta vielä viikon päästä ja esitän siinä pari esimerkkiä.

PS. Sain muuten noita kategorioita liitettyä merkintöihin, se toivottavasti helpottaa vanhojen tekstien löytämistä. Sivupalkista ne siis ainakin löytyvät. Saatan niitä vielä toki muuttaakin.