Aineistot, Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Hiljainen, nuokkuva kirjasto

Yksi parhaista kirjastokokemuksistani on Helsingin yliopistosta. Siellä päärakennuksen ylimmässä kerroksessa oli joskus pieni kirjasto, joka sisälsi lähinnä antiikin ajan ja antiikkia käsittelevää kirjallisuutta. Nykyään sitä ei käsittääkseni ole olemassa, kun aineisto on siirretty uuteen Kaisa-kirjastoon.

En ala nyt moittia Kaisa-kirjastoa, sillä tykkään siitäkin sen perusteella mitä olen siellä käynyt (vaikka en osaakaan sanoa tarkemmin mikä on hyvää ja mikä kenties huonoa). Sieltä varmasti löytää haluamansa ja siellä pystyy myös työskentelemään hyvissä tiloissa.

Tavallaan on silti sääli, että yhden suuren kirjaston rakentaminen lopetti paljon pienempiä, kodikkaita tiedekuntakirjastoja. Tästä nyt on toki jo aikaa, enkä siis aio ryhtyä turhan nostalgiseksi. Ennen ei ollut kaikki paremmin.

Minulle vain jäi mieleen tuon yläkerran kirjaston rauhallinen ja mukava tunnelma. Jo sitä ennen kuin oli noussut sinne vanhanaikaisen tyylikkäitä ja mittakaavaltaan jykeviä portaita pitkin — tai ottanut oikotien hissillä — oli jo virittäytynyt tunnelmaan. Päärakennus kun on itsessään jylhän kaunis ja mittakaavaltaan kunnioitusta herättävä.

Kirjaston sisäänkäynti puolestaan oli huomaamaton, ei kovin helposti löydettävissä. Sisään astuessaan tuli kuin toiseen maailmaan. Tiskin takana oli aina joku mies, joka ei näyttänyt koskaan tekevän mitään. Jos häntä moikkasi, hän kyllä moikkasi takaisin, mutta jos oli pakko puhua, teki mieli puhua kuiskaillen. Usein hienostunut klassinen musiikki kaikui huoneessa hyvin hiljaisella.

Tila oli ahdas ja tietenkin täynnä hyllyjä, mutta oli myös toinen, lukuhuone, hyllyillä reunustettu. Tuntui aina niin houkuttelevalta lukea siellä jotain, vaikka tuolitkin olivat tyypillisen koulumaisia, eivät mitään design-tuoleja. Tuoleilla oli ihmisiä harvakseltaan, usein ei ketään. Harmittelen, kuinka vähän luin siellä minkäänlaisia kirjoja. Aineiston taso oli sen verran musertava (hyvässä mielessä). Kreikan- ja latinankielisiä klassikoita ja monenlaisia helmiä oli aivan tajuton määrä alkukielillä ja muutenkin.

Yleinen kirjaston tunnelma oli hiljainen, sivistynyt, mutta sana mitä käyttäisin oli myös ”nuokkuva”. Ero vaikkapa isojen kaupunkien moderneihin pääkirjastoihin on valtava. Tuollaisia kirjastoja ei juurikaan enää rakenneta.

En ehkä yritä sanoa näillä lauseilla mitään. Sallin vain itselleni tämän nostalgisen tuokion, ja uskon että te lukijat sallitte sen myös minulle.

Toki voisin kehittää tästä jotain pientä ajatuksentynkää. Vaikkapa että kirjastot voivat aivan hyvin olla hiljaisia ja nuokkuvia, sillä kirjat ovat tavallaan ikuisia. Puhe katoaa heti ilmaan, mutta sitä, mitä on laitettu kirjoihin ja kansiin, on tavattu arvostaa ja säilyttää. Ja paras tapa lukea kirjoja on, ettei nyt kovin kova melu olisi päällä. Nämä asiat eivät muutu mihinkään, vaikka kirjojen muodot ja säilyttämisen tavat muuttuisivat.

Dynaamisuus ja meno ja meininki eivät aina merkitse hyvää kirjastoille. Joskus ne tarkoittavat vain ilmapiirin ja aineiston tuhoutumista. Ihminen, joka ei viitsi enää mennä kirjastoon ”kun siellä ei ole enää hiljaista”, on otettava vakavasti. Jollain tavalla kirjastojen ei koskaan tarvitse uudistua.

Tämä ei ole pelkkää nostalgiaa, vaan suoraa pohdintaa siitä, mitä kirjastot ovat ja mitä niiden pitäisi olla. Tätähän olen jo tässä blogissa miettinyt, koska asia kiinnostaa minua.

Eikä ainakaan minusta sen tiskin takana istuvan tyypin välttämättä tarvitse olla aina kaikkein sosiaalisin tapaus. Hyllyjen ahtauskin on lähinnä vain sympaattista, ja kertoo siitä että kirjasto todellakin välittää siitä että sen aineisto on mahdollisimman laaja ja ihmisten saatavilla. Modernissa kirjastossa kierrellessä kun välillä miettii: missä ne hyllyt ovatkaan?

Asian ytimessä on sekin, että kirjastot eivät voi olla vain hiljaisia ja nuokkuvia, eivät tietenkään. Mutta olisi valtavan hyvä, jos ne nykyäänkin voisivat olla myös sellaisia.

Kirjastojen olemus, Työelämä, Työkokemukset

On tylsää jos kaikkien pitää tehdä kaikkea

Työpaikkailmoituksissa vaaditaan usein, että pitää olla osaamista monenlaisten tapahtumien järjestämisestä. Erilaisten ihmisryhmien kanssa pitää osata tulla toimeen luontevasti ja organisoidusti. Täytyy osata ohjata koululaisryhmiä ja viestiä monien eri tahojen kanssa.

Nykyään on kirjastotyössä kaikenlaisia vaatimuksia tapahtumallisuudesta ja sosiaalisuudesta. Minulle tämä ei ole ongelma, koska sinänsä osaan järjestää tapahtumia ja toimia ihmisten kanssa. Ainakin tiedän mistä on kyse, vaikken satutunteja osaakaan pitää… Mutta silti minua tavallaan hämmentää se, miten vahvasti kirjastonhoitajan toimenkuva on muuttunut ”vanhojen aikojen” kirjastosta, jossa oltiin hiljaa ja lainattiin kirjoja.

Suurimmissa kirjastoissa on jopa omat täystyöllistetyt tapahtumavastaavansa ihan vastaavasti kuin eri osastojen erikoistyypitkin. Pienissä kirjastoissa taas kaikki joutuvat tekemään melkein kaikkea, ja se voi olla hyvä tai huono juttu henkilöstä riippuen.

En ole varma, mutta väittäisin että olen itse sellaista ihmistyyppiä, että teen mieluummin vähemmän kaikkea mahdollista ja sen sijaan keskityn niihin muutamaan, jotka osaan todella hyvin ja joista nautin. Tapahtumien järjestäminen, riippuen toki tapahtumasta, ei ole osaamisestani huolimatta minulle kaikkein läheisintä ja mukavinta.

Tällä tavalla pienessä kirjastossa työskennellessään voi kehittää itselleen kelpo työstressin pienistäkin asioista.

Muistan edellisessä pestissäni, että minua hermostutti kovasti, kun aamuisin piti muistaa kerätä lainaustilastot koneelta. Minun oli vaikea muistaa, miten se tehtiin, kun en tietenkään aina ollut aamuvuorolainen ja usein joku muu oli ehtinyt tehdä sen. Kaikkien työntekijöiden piti osata ja muistaa tuo juttu, mutta olisin ollut iloisempi, jos juttu olisi ollut aina vain yhden ihmisen vastuulla. Vaikka sitten minun. Minun ei joko olisi tarvinnut murehtia koko jutusta, tai sitten olisin hoitanut vastuuni sitä suuremmalla innolla ja osaamisella. Kysehän oli lopulta todella yksinkertaisesta jutusta.

Työnjakoon liittyen voi jopa pelätä joidenkin työntekijöiden puolesta sitäkin, että nykyajan vaatimusten hengessä heidän toimenkuvaansa rukataan liiankin kauas siitä, mitä he parhaiten osaisivat.

No, toki kirjastotyöntekijän työnkuva muuttuu joka tapauksessa. Tarkoitan lähinnä sitä, että stereotyyppinen hiljainen ja ahkera kirjastonhoitaja joutuu huolehtimaan itsensä kuoliaaksi: nyt hänkin ehkä joutuu järjestämään luonteensa vastaisesti kaikenlaisia kirjailijailtoja, työpajoja, nettikursseja ja taidenäyttelyjä ja ideoimaan pää sauhuten, miten kirjastot voisivat tapahtumien kautta tulla yhä elävämmäksi osaksi ympäröivää yhteisöä.

Oikeasti hän ehkä vain haluaisi istua tiskin ja koneen takana, kahlata ja inventoida aineistoa. Siinä hän olisi hyvä.

Eikä siinä mitään pahaa ole, että kirjastoissa on nykyään on kaikkea uudenlaista tapahtumaa. Mutta haparoiva ajatukseni tässä on se, että kun kirjastojen tehtävät muuttuvat ja laajenevat ja monien isojen kaupunkien kirjastojen esimerkin mukaan pienetkin saavat ideoita yrittää sitä ja tätä, myös työnjaosta tulee kantaa huolta. Pienessäkään kirjastossa kaikkien ei välttämättä kannata tehdä kaikkea, sillä se ei ole tehokkainta eikä työhyvinvoinnin kannalta parasta.

Itse voin siis sanoa, että voin järjestää tapahtumia, monenlaisiakin; tekemällä sitä paitsi oppii tulevaisuutta ajatellen. On hyvä osata kaikenlaista. Mutta tavallaan myös masennun monista työpaikkailmoituksista. ”Katso, nämä kaikki asiat sinun täytyy osata ja kaikkea näitä joudut tekemään.”

Tiedän myös, etteivät ne väitteet tavallaan ole totta. Että jos saan sen työpaikan, työnkuvasta kyllä keskustellaan uudelleen ja sitä voidaan räätälöidä mieleisekseni. Ehkä minun ei tarvitse mennä mukaan vauvalorutteluihin.

Mitä halusin siis tässä sanoa? Henkilökohtaisesti haluaisin vähemmän ahdistusta ja vähemmän ”kaikkien pitää osata ja tehdä kaikkea” -henkistä ähkyä. Haluaisin mahdollisuuden keskittyä olennaiseen ja omiin vahvuuksiini. Se ei sulje pois kehittymistä työssä.

No, tältä ainakin minusta tuntuu, en lähde sen kummemmin neuvomaan tai vaatimaan. Eikä tilanne varmaan ole edes mitenkään oikeasti ahdistava. Kunhan on hyvä vähän välillä pohtia, miten sitä itse näkee jotkut asiat työelämässä ja mitä tunteita ne herättävät.

Työelämä, Työkokemukset

Miksi laitan kaikkiin hakemuksiini maininnan yläasteaikaisesta harjoittelusta

Anteeksi pitkä otsikko. Minulla taitaa nyt olla vaikeuksia näiden otsikoiden kanssa… Mutta asiaan. Pari sanaa aion sanoa siitä, että hakemuksissani ja CV:ssäni on aina mukana maininta yläasteaikaisesta harjoittelusta, jonka suoritin kotipaikkakuntani kirjastossa. Ja tästähän on jo aikaa.

Tuo harjoittelu kesti muistaakseni vain neljä päivää, koska työharjoitteluviikon viimeinen päivä oli jostain syystä vapaata. (Joku pyhäpäivä varmaan.) Yhden päivän olin kirjastoauton kyydissä. Aika vähän ns. oikeaa kirjastotyötä siis tuli tehtyä!

Roikotan kuitenkin merkintää mukana CV:ssäni ja laitan sen yleensä hyvinkin näkyville netin hakemuslomakkeisiin. Tämän teen ennen kaikkea siksi, koska arvostan tuota työkokemusta. Kaikki työkokemus on sentään työkokemusta, ja tässä vieläpä omalta alaltani.

Osasyynä on myös pyrkiä eroon turhasta itsenivähättelystä. Jos työnantaja pitää naurettavana sitä, että mainitsen hakemuksessani olennaisena osana yläasteaikaisen, lähes merkityksettömän viikon, se on hänen ongelmansa, ei minun. Minulle työjakso on tärkeä myös siksi, koska se on ensimmäinen kirjastotyöpaikkani.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että kaikki työkokemus on tärkeää. Jos saivarrellaan, en ole siitä täysin samaa mieltä. Varsinkin jos tähtäin omalla uralla on selkeästi jossain tietyssä työpaikassa ja työtehtävässä, kaikki työkokemus ei ainakaan ole yhtä arvokasta. En edes ole samaa mieltä siitä suositusta sloganista, että ”Suomi lähtee nousuun vain työllä”. On nimittäin muitakin asioita jotka vaikuttavat: asenteet, ihanteet, välittäminen, yhteisöllisyys jne.

Mutta työtä on silti hyvä arvostaa. Kuka sitä paitsi arvostaisi minun työtäni, jos minä en itse sitä arvosta? Minä en häpeä olla kirjastossa töissä, ja on aivan loogista että arvostan kaikkea työkokemusta ja niitä kirjastoja joissa olen saanut kunnian olla töissä.

Aineistot, Asiakaspalvelu

Mitä kirjoja kannattaa suositella?

Viime viikolla puhuin kaunokirjallisuuden tuntemisen kehittämisestä. Ajattelin jatkaa samalla teemalla.

Minulla on käynyt mielessä pieni ammatillinen dilemma. Mitä tehdä, kun asiakas kysyy jotain hyvää kirjaa. Mitä tahansa.

Onko oikein kysyä jatkokysymystä? Siirränkö vastuuta asiakkaalle, jos kysyn häneltä hänen lukuhistoriaansa ja mistä genrestä hän tykkää? Uskallankohan kysyä, lukeeko hän tyhjentääkseen päänsä vai hakeeko hän kenties jotain syvällisempää.

Tämä saattaa vaikuttaa oudolta ongelmalta, ja ehkä se sitä onkin. Kenties pohdintani onkin pelkkää harjaantumattomuutta ja ujoutta asiakaspalvelutilanteessa. Mutta kuitenkin sanon tässä, että minä alitajuisesti häpeän sanoa asiakkaalle suoraan, mitä oikeasti haluaisin hänelle suositella, koska ajattelen että oma kirjallisuusmakuni ei vetoa kovin moniin ihmisiin. Eikä kyse ole vain mausta, vaan siitä minkä ajattelen olevan hyvää kirjallisuutta.

Mitä siis vastaan? ”Lue venäläisiä klassikoita.” ”Lue Hotakaista, DeLilloa, Proustia, Augustinusta.” Näin vastaan, jos haluan olla rehellinen. ”Sitähän sinä kysyit.”

Mutta sitten pienet kellot alkavat soida päässäni. Miten voin neuvoa näin? Eikö se ole julkeaa ja omahyväistä? Aivan liian korkeakirjallista! Minähän olen vain töissä täällä, ja sitä paitsi palvelen asiakkaita. Haluaisin miellyttää heitä. Tokkopa heitä yhtään kiinnostavat suositukseni.

Huomaan myös omasta puolestani sen, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä nirsommaksi käyn oman kirjallisuusmakuni suhteen. Uskallanko suositella esimerkiksi Mirkka Rekolan runoja? Ne ovat mielestäni ihan ok, jotkut hänen runonsa hyvinkin hyviä, mutta miksi minä suosittelisin häntä, kun voisin suositella jotain muuta?

Ja ovatko suositukseni vain satunnaisia päähänpistoja? Minä kun ainakin olen kovin huono muistamaan, mitkä oikeasti olivat niitä hyviä kirjoja. Kun keskustelussa joku puhuu jostain kirjailijasta, niin minä saatankin muistaa, että ah, on tuollainenkin tekijä, ja oikeastaan olen lukenutkin häneltä jotain. Hyviä kirjailijoita on aivan liian paljon. Mieleeni muistuu, että olisin silloin joskus aikaisemmin voinut neuvoa paremminkin. (Olen nyt kovin itsekriittinen…)

Toisaalta tekisi mieli sanoa asiakkaalle, että käy hakemassa hyllystä mikä tahansa kirja ja tuo se tiskille, minä selaan sitä vähän aikaa ja sanon sitten onko se lukemisen arvoinen. En haluaisi miellyttää asiakasta liikaa. ”Mene nyt lainaamaan se Karamazovin veljekset, et tule katumaan.”

Kirjastonhoitajalla voi olla aikamoinen vastuu siinä tilanteessa jossa hän joskus tiskillä ollessaan (ja vaikean kysymyksen kuullessaan) on. Varmaan tämä on vain sitä mitä jotkut kutsuvat ammattitaidoksi, ja joka harjaantuu ajan myötä. Eri asiakaspalvelutilanteet ovat tietenkin myös erilaisia ja ne täytyy oppia tunnistamaan. Onneksi kirjan voi valita luettavakseen niin monella tavalla; ei se aina ole yhtä vaikeaa.

Ehkä tein tässä ongelmasta suuremman (ja kummallisemman) kuin se onkaan. Toivottavasti sentään saitte edes hieman kiinni siitä, mitä yritin sanoa. Varmastikin halusin myös pyöritellä tätä juttua muuallakin kuin päässäni ja kirjoitin siis sitä auki blogimerkinnän muodossa — eikä siinä varmaan mitään, sitä varten tämä blogi osittain onkin.

Ja mitä tulee näihin kysymysmerkkiin päättyviin otsikoihin, minusta vahvasti tuntuu että niiden määrä menee jo itseparodian puolelle.