Aineistot

Miksi e-kirjat ovat hankalia

Jukka Relander toteaa Kirjastolehdessä, että e-kirjahype on melkoisesti taantunut. Relander myös hahmottelee syitä siihen, miksi printtijulkaisut loppujen lopuksi pitävät hyvin pintansa nyt ja jatkossakin.

Mielenkiintoinen mielipide on ainakin se, että kirjallisuuden ”pitkät tarinat” vaativat paperia, koska kätevyydestään huolimatta sähköinen kommunikaatio on pitkien tarinoiden seuraamiseen liiankin nopeaa ja lyhytjännitteistä.

Tämä voi olla liioittelua, tai ainakin tarkoitushakuista tulkintaa. Ovathan kai sähköiset lukulaitteet jo aika hyviä tekstiin tempaamisessa — ei kai niillä yleensä netissä surffailla? Tunnustan kyllä, etten tiedä, koska en ole koskaan pitänyt mitään sähköistä lukulaitetta käsissäni. Ajatuksessa voi silti olla jotain perää.

Mutta miksi minulla ei ole omaa lukulaitetta? Miksi ajatus ei innosta? Rehellisesti sanottuna innostusta kyllä on, mutta epäilyksiä sitä enemmän. Kynnykseni lukulaitteen hankintaan on aika suuri. Seuraavassa luettelen asioita, jotka pienen pohdinnan jälkeen tuntuvat olevan minulle merkittäviä esteitä.

Ensinnäkin tuttuus ja vaivattomuus. Tämä juttu ei ole tuttu tai turvallinen. Lukulaite on jotain uutta, joka pitäisi opetella, ja lukulaitteitakin on niin erilaisia, että mistä sitä tietää minkä ostaa. Ja sen ostamiseen pitäisi olla rahaa. Kirjan tai lehden lukeminen on puolestaan niin helppoa: sen kun alkaa lukea ja kääntää sivuja. Juuri siksi tämä video munkista, joka opettelee uutta formaattia, naurattaa niin paljon.

Sähköisyys tuntuu myös hankalalta. Varmaan sitä laitetta pitää ladatakin, ja pitää olla laturi? Entä jos kaadan kahvikupin laitteen päälle? Onko laite luotettava, vai pitääkö pelätä että se jossain vaiheessa kosahtaa? Pitääkö tehdä päivityksiä, vai voinko luottaa siihen, että pelkkä alkuinvestointi riittää? Onko muutaman vuoden päästä ostettava uusi, hienompi laite, samalla tavalla kun muutaman vuoden välein on ”pakko” ostaa uusi kännykkä tai läppäri?

Lisäksi mukana on psykologinen aspekti. Kirja esineenä on kaunis, ja se edustaa sitä mitä se on. Sähköinen kirja taas näyttää lukulaitteelta, joka edustaa samalla kirjaa ja lukulaitetta. Jos siis haluaa lukea painettua kirjaa, riittää että kädessä on painettu kirja. Mutta jos kädessä on lukulaite, se ei takaa sitä, että lukulaitteeseen saa haluamansa kirjan luettavakseen.

Varmasti on paljon muitakin tämän suuntaisia, vaikeasti muotoiltavia mieltymyksiä, jotka vaikuttavat asiaan. Kaverien suositukset ovat yksi. Sen takia minä joskus liityin Facebookiinkin, kun muuten en ehkä olisi liittynyt.

En nyt halua näillä esteillä velloa missään negatiivisuuden suossa tai edes oikeastaan argumentoida mitään. Minä puhun tässä ihan asiasta tietämättömänä.

Uskon kuitenkin, että e-kirjat ovat varmasti jossain määrin tulevaisuutta. Mutta miten saada e-kirjojen potentiaali ja hyvät puolet käyttöön niin, että ostokynnyksen voi turvallisesti ylittää? Onhan jo nyt käsittääkseni niin, että erikoistuneet lukulaitteet ovat huomattavan käteviä verrattuna minkä tahansa kannettavankin tietokoneen näytöltä lukemiseen.

Itse olen miettinyt, että sanomalehtien, aikakauslehtien tai blogien lukemiseen lukulaite voisi olla kätevä. Ne eivät ole sellaista tekstiä, jonka välttämättä toivoisi olevan paperimuodossa helppouden vuoksi, ja ympäristösyistäkään. Eilisen sanomalehti menee muutenkin yleensä suoraan paperinkeräykseen.

Mutta taipuvatko lukulaitteet jo nyt tällaiseen? Minä en siis tiedä. Eikä minun tässä kannata varmaan enempää höpistä. Spekulaatioillani ei kovin suurta arvoa ole, varsinkin kun ne perustuvat osaltaan ennakkoluuloihin. No, aina on hyvä pohtia ja jauhaa, vaikkei asia ihan hallussa olisikaan…

Sivistys, Työelämä

Miten opiskella hyväksi kirjastonhoitajaksi

Näin työttömänä ollessa sitä toisinaan miettii, miten on mahdollista kasvaa paremmaksi kirjastonhoitajaksi, vaikka kokemus työstä ei kartukaan.

On selvää, että tunnen kutsumusta ammattia kohtaan. Mutta koska en kirjastotyössä haluaisi täsmällisesti erikoistua johonkin tiettyyn juttuun, eteen tulee mielenkiintoinen dilemma: millä tavalla ja mistä lähteistä oikein kartuttaisin hyödyllistä tietoa, jos osaamiseni on monipuolisuudessaan tavallaan tylsän hahmotonta?

Olen usein vain päätynyt opiskelemaan itsekseni hajanaisia asioita, pääosin itseäni kiinnostavista aiheista. On helppo ajatella, että itseopiskelu on investointia tulevaisuuteen aivan kuin mikä tahansa opiskelu. Vuosi sitten kokeilin sellaistakin, että tunnin-pari viikossa luin satunnaisia Wikipedia-artikkeleita. Sitä saattoi aloittaa jostain tietyn henkilön elämäntarinasta ja päätyä linkitysten kautta lukemaan ties mitä. Monesti jälkeen päin on huomannut, kuinka yllättävissä paikoissa saattaa olla hyötyä siitä tiedosta, jonka hankki tokkurassa pikkutunneilla Wikipediaa selaillen.

Jotkut varmaan kutsuvat tätä yleissivistykseksi, toiset nippelitiedoksi. Mutta jos puhutaan yleissivistyksestä, sen hyöty ei ole vain siinä, että kirjastonhoitaja tietää paljon kaikesta. Se on sitäkin, että tietoa osaa etsiä oikeasta paikasta ja suhteuttaa sitä muuhun tietoon ja elämään (ja omaan elämäänkokemukseen). Kukaan ei voi tietää kaikkea eikä tarvitsekaan. Elämä on rajallinen, eikä nippelitiedolla kannata päteä.

Sitä paitsi kirjastot ovat tietenkin paljon muutakin kuin tietoa. Esimerkiksi kulttuuria. Kirjastonhoitajan on hyvä käydä esimerkiksi museoissa, konserteissa tai elokuvissa. Vaikkei aina kaikkeen jaksakaan samalla tavalla keskittyä, sitä kuitenkin oppii kaikenlaista ja osaa suositella hyviä juttuja muille. Taiteeseen liittyvä hiljainen tieto liittyy vahvasti omaan kokemusmaailmaan ja se taipuu sanoiksi hieman vaikeammin.

Kirjastossa tarvitaan toki myös ajantasaista tietoa kirjaston toiminnasta laitoksena ja teknistä tietoa esimerkiksi käyttöjärjestelmistä ja ohjelmista. On välttämätöntä pysyä perillä siitä, missä kirjastomaailmassa tällä hetkellä mennään. Siksi Kirjastolehden lukeminen auttaa, ja välillä voi innostua lukemaan jotain tieteellisiä artikkeleitakin. Tässä olen itse kyllä ollut vähän liian laiska.

Minulla on yleisesti ottaen ehkä hieman liiankin romanttinen käsitys kirjastonhoitajuudesta. Ajattelen, että yksi osa ammattia on oikeasti sitä, että on jonkinlainen oraakkeli tai guru, joka pystyy olemaan apuna toisille, tai jos ei pysty itse, niin kuitenkin pystyy ohjaamaan oikean lähteen äärelle. Tai no, en tiedä onko tuo oikeasti kovin romanttinen näkemys…

Mutta vaikka omaan ideaani itsensä kehittämisestä kuuluu laaja-alaisuus, huomaan keskittyväni mieluummin tuttuihin asioihin kuin tuntemattomiin. En varmaankaan oikeasti ole kovin laaja-alainen esimerkiksi tietokirjallisuusosaamiseni syventämisessä. On aihealueita, joista en tiedä juuri mitään, eikä oikeastaan edes kiinnosta.

Tässä varmasti olisi minulla parantamista. Mutta ei sitä nyt mitään liian isoa ihannetta kannata itselleen sovittaa. Ehkä joskus on jopa hyvä tietää jostain aiheesta paljon kuin kaikesta vähän?

Vai puhunko tässä ihan läpiä päähäni? Voitte tekin sanoa oman painavan sananne, te tämän blogin rakkahat lueskelijat.

Kirjastojen olemus

Kirjastot ja politiikka

Suureellisen otsikon alla seuraa pohdintaa siitä, mikä on politiikan rooli kirjastoissa. Viikko sitten jo sivusinkin aihetta Kansalliskirjastoon kohdistuvien leikkausten yhteydessä.

Politiikka määritellään usein yhteisten asioiden hoitamiseksi, mutta samaan hengenvetoon sen voi määritellä asioiksi, joista ihmiset ovat eri mieltä. On niin paljon eri puolueita, ideologioita, toimintatapoja ja mielipiteitä ja ne pyrkivät saamaan valtaa julkisessa tilassa. Kirjasto on tavallaan myös yksi merkittävä julkinen tila. Siksi pitää miettiä, millainen tila kirjasto on poliittisessa mielessä.

Kirjaston pitää olla suurelta osin neutraali, se on selvää. Mutta millä tavalla neutraalius toteutuu? Jos saivarrellaan, se ei koskaan täysin toteudu, eikä sen tarvitsekaan. Onhan kirjastolla itselläänkin omanlainen henkensä, joka kannustaa sivistymiseen ja itsensä kehittämiseen ja kunnioittaa kansalaisyhteiskuntaa ja ihmisoikeuksia.

Harva kuitenkaan pitää tällaisia ihanteita poliittisina, tai ainakin ne ovat länsimaissa niin syvälle juurtuneita, että ”kaikki” ovat niistä samaa mieltä. Niitä ei siis koeta syrjivinä, eivätkä ihanteet siis aiheuta mitään käytännön ongelmaa.

Myös kirjaston antama tila erilaisille kansalaisaloitteille on herättänyt melko vähän porua. Se luultavasti johtuu siitä, että yleisen käsityksen mukaan tilaa on jaettu melko tasapuolisesti ja kirjaston henkilökunta on pidättäytynyt ottamasta kantaa kysymyksiin. Tämä on varmasti hyvä asia.

Ongelmia kuitenkin tulee, kun lähdetään jakamaan ja arvottamaan kirjastotilaa sellaisin perusteiden, jotka ovat joidenkin mielestä yleisinhimillisiä, mutta joidenkin mielestä puhtaasti poliittisia. Usein tämä tapahtuu hyvin aikomuksin. Sateenkaarihyllyt ovat yksi esimerkki. Koska voidaan olla eri mieltä sateenkaariaatteen oikeutuksesta, ja voidaan kiistää että kyseessä on ihmisoikeuskysymys, hyllytila politisoituu. Tämä siksi, koska merkittävä osa ihmisiä kokee asian nimenomaan poliittisena (samaan aikaan kun se on ihmisiä jakava arvokysymys).

Vasta-argumenttina voi tähän esittää, että koska homot ovat joka tapauksessa olemassa ja heillä on oikeus omaan identiteettiinsä, kysymys ei politisoidu, koska asia pysyy henkilökohtaisella ja puhtaasti asiakaspalveluun liittyvällä käytännön tasolla. Mielestäni tässä kuitenkin liikutaan harmaalla alueella, koska on helppo lähteä keskustelemaan siitä, millä valtuutuksella juuri tämä identiteetti ja ryhmä saa tilansa.

Identiteetistä tulee melkein väistämättä identiteettipolitiikkaa. ”Miksi juuri he?” ”Millä oikeutuksella?” Ajatusten tasolla saattaa herätä ajatus kirjastotilasta taistelukenttänä vallasta ja arvostuksesta.

Siksi myös esim. ”Syrjinnästä vapaa alue” -tarramerkin tapauksessa täytyy mielestäni olla tarkkana, että merkintä liittyy todellakin ihmisoikeuksiin, eikä siinä ole tippaakaan politiikkaa. Muuten käy niin, että ne joita syytetään syrjinnästä poliittisin perustein eikä vain todennettavin rasistisin ym. muin perustein, saattavat kokea että kirjastotila politisoituu heitä vastaan.

Tämä ei mielestäni ole perusteeton huoli. Ja toivon ainakin itse, että kirjaston tavoite on olla aivan kaikkien ihmisten kirjasto, myös niiden joilla on kyseenalaisia poliittisia ajatuksia. Että kaikki voisivat olla tervetulleita riippumatta poliittisesta tai muusta oman arvoasteikon väristä.

On selvää, että vaikka syrjintä olisi vain henkistä ja kuinka kauniin lausein oikeutettua, yhteisestä tilasta ulosjääminen lisää vihaa ja katkeruutta. Se on sitä katkerampaa, jos se syötetään ihmisille ”neutraaliutena”. Koska kirjasto on paikka, jossa ihminen osallistuu yhteisön toimintaan ja toimii yhdenvertaisena kansalaisena, kaikenlaiset ulkopuolisuuden kokemukset ja tuntemukset ovat aina vakava paikka.

Tietenkään pelkkien tuntemusten perusteella ei voida toimia. Jokin pohja on oltava sille, millainen poliittinen tila kirjasto on, tai miten epäpoliittinen siitä voidaan saada. Oma mielipiteeni on siis se, että mieluummin mahdollisimman epäpoliittinen.

Vaikka siis kuinka oltaisiin vaikkapa kiivaan maahanmuuttokriitikon kanssa eri mieltä, hänenkin täytyy saada kokea että kirjasto on myös hänen kirjastonsa. Tämä siksi, koska asiallinen maahanmuuttokriitikko ei syrji ketään. Hän kuitenkin saattaa jäädä sellaisen poliittisen retoriikan vangiksi, joka syrjii, ja se oikeuttaisi hänen ajatustensa syrjimisen kirjastotilassa.

Ja tätä on myöskään turha ymmärtää väärin. Kyllä kirjastokin voi asettaa selkeitä rajoja, ja niin pitääkin tehdä. Huonoa käytöstä ei tarvitse sallia ja tiettyä kansalaiskasvatusta voi tehdä yleisesti hyväksyttyjen eettisten näkemysten pohjalta. No, miten se sitten määritelläänkään… Mutta ehkä sitä ei tarvitse määritellä tarkasti, jos hommat vain hoituvat käytännössä.

Rasismille täytyy siis sanoa jyrkkä ei, eikä ole mitään syytä suvaita mielipidettä että homot eivät olisi tervetulleita kirjastoon.

Kirjastoissa järjestettäviä poliittisia keskustelutilaisuuksia on myös helppo kritisoida, ainakin jos on aihetta epäillä että kirjaston henkilökunta vetää kotiin päin puoleen tai toiseen sen suhteen, mitä tilaisuuksia järjestetään. Mutta tuskinpa tämäkään mikään suuri ongelma on.

Ehkä haluan tässä pohdinnassani hakea takaa jopa vähän radikaalimpaa neutraaliutta kuin mitä viime aikojen politisoituneessa arvokeskustelussa on usein ajettu.

Kirjastoilla on nimittäin hyvä olla melko vähän yhteisiä nimittäjiä, koska ihmiset tuppaavat olemaan monista merkittävistäkin nimittäjistä niin erimielisiä. Mutta jäljelle jääneet ihanteet seiskööt sitten tukevalla perustalla. Tästä käsin kirjasto voi olla aidosti kaikkien kirjasto.

Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko, Sivistys

Kansalliskirjasto puolustuskannalla

Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm on kieltäytynyt irtisanomasta omia työntekijöitään. Hän vetoaa perustuslakiin ja on sitä mieltä, että leikkaukset ja irtisanomiset uhkaisivat kirjaston aineistoja ja tehtävää. Tämä taas on suomalaisen kulttuuriperinnön kannalta huolestuttavaa.

http://yle.fi/uutiset/kansalliskirjaston_pomo_suomii_hallitusta_leikkauksista_kulttuuriperintoa_suojelee_laki/8711473
http://yle.fi/uutiset/kansalliskirjaston_irtisanomispaine_ennallaan_vaikka_ministeri_tiedotti_lahivuosien_rahoituksen_jarjestyneen/8714252

Voin monien muiden kanssa ylistää Ekholmia hänen rohkeudestaan. Selvästi hän on oikealla asialla. Ja vaikka me ulkopuoliset emme tiedä, mitä kaikkea leikkaukset viime kädessä veisivät kirjaston toiminnasta pois, kysymys on tärkeä.

On toki helppo olla sitäkin mieltä, että nykyisessä (ja varmaan tulevassakin) taloudellisessa tilanteessa säästöjä on vain tehtävä, eivätkä kirjastot ole niissä erityisasemassa. Leikkauksilta eivät välttämättä säästy edes ne kirjastot, joiden toiminnalla on poikkeuksellisen suuri sivistyksellinen tehtävä.

Olen kuitenkin iloinen, että tällaista arvokeskustelua edes käydään. Usein leikkaukset piiloutuvat vaihtoehdottomuuden retoriikan taustalle. Ei edes kysytä vaihtoehtoja. ”Säästöjä on vain tehtävä” on sinänsä tietenkin usein totta. Mutta arvokeskustelu syntyy siitäkin, mikä on tässä maassa asioiden tärkeysjärjestys. Mistä halutaan leikata ja mitkä jutut nähdään sellaisina, ettei niistä voi tai kannata leikata. Tai mitä voidaan tehostaa menemättä vereslihalle.

Nämä ovat tietenkin vaikeita asioita, enkä itse ainakaan tiedä asioista tarpeeksi, että rupeaisin suoraan neuvomaan poliitikkoja. On vain jokseenkin itsestään selvää, että sivistys on tärkeää, ja että kirjastojen kokoelmat ja resurssit ovat yksi sivistyksen mitta. Kansalliskirjaston kaltaiset kansalliset instituutiot ovat perinteisesti tehneet tässä tärkeää työtä.

Päivänpolitiikasta keskusteleminen johtaa kuitenkin usein valtapeliltä ja loppumattomilta eturyhmäväännöiltä haiskahtavaan kiistelyyn. Voisikin ajatella, että kirjastolaisten, jotka ovat osallisina tällaisissa keskusteluissa, kannattaa korostaa myös asian ei-poliittisia puolia: sivistyksellisiä, kansallisia, pedagogisia ulottuvuuksia. Yrittää vetää poliitikot mukaan aitoon arvokeskusteluun.

Samalla on hyvä perustella kirjastojen arvoa myös kovilla numeraalisilla mittareilla. Kaikki ei ole vain sumeaa ”arvoa”, vaan on olemassa myös faktoja kirjastojen positiivisista yhteiskunnallisista vaikutuksista. Vaihtoehdottomuuden retoriikan valjastamat faktat eivät ole ainoita tosiasioita. Joskus ne lähemmässä tarkastelussa ovat täysin riippuvaisia arvoista, joilla asiaa lähestytään. On vaikea ja kiistoja aiheuttava kysymys, että kenen faktat sitten ovat luotettavia, mutta joka tapauksessa kirjastoihmisillä on oltava myös omia sellaisia.

Ja tietenkin on vielä laki, joka monessa tapauksessa on kirjastojen suojana. Lakien ongelma vain on, että niitä voidaan muuttaa käden käänteessä. Kansalliskirjaston tapauksessa kyse on kuitenkin perustuslaista, minkä luulisi antavan vahvemman suojan.

Faktoista harva uskaltaa olla eri mieltä. Sivistystä sentään jotkut viitsivät vastustaa. Jotkut vastustavat mielellään myös lakeja.

Aina on oltava valmis perustelemaan, kun joku kysyy ”miksi”. ”Miksi tähän pitää tuhlata rahaa”. Nykyään kun ei enää ole selvää, että kirjastojen arvo nähdään vahvana.

Silti se arvo saatetaan nähdä ääriviivoiltaan ja hämärästi, mutta kirjastolaiset osaavat itse parhaiten sanoa yksityiskohdittain, mitä hyvää työtä kirjastot tekevät. Siltä pohjalta argumentointi voi olla vahvaa ja vakuuttavaa. Siltä pohjalta on myös mahdollista perustella, miksi kirjastoilta ei kannata leikata. Tai jos leikataan, niin leikattaisiin edes kestävästi ja järkevästi.

Viikon päästä puhun enemmän politiikasta. Tämä asia jo liittyikin siihen koskien kirjastolaitokseen kohdistuvaa poliittista vääntöä. Seuraavaksi yritän itse hieman pohdiskella sitä, miten kirjastojen pitäisi ylipäänsä suhtautua poliittisiin kysymyksiin. Pysykää kuulolla, hyvät lukijani!

Työelämä

Uusi työttömyyspäivitys

Viime merkintäni ovat olleet pitkiä ja maalailevia. En aio nyt sortua samaan. Mutta mistä tällä kertaa kirjoittaisin? Ei näiden aiheiden keksiminen aina ole ihan yksinkertaista ollut, mutta kyllä niitä on silti riittänyt — ja varmaan riittää jatkossakin.

No, voisin jälleen hieman kertoa työttömyydestäni. Se kun tuntuu  venyvän yhä pidemmäksi. Työpaikkailmoituksia on silti ollut mukavasti ja hakemuksiakin olen taas lähetellyt. Olen myös linkittänyt tämän blogin osoitteen mukaan hakemuksiini.

Ehkä hiljaisuus työpaikkojen tai edes työhaastattelujen suhteen johtuukin blogistani. Työnantajat vilkaisevat linkkiä ja tuhahtavat, että ”jaa, tämä on taas tällainen tapaus”, ja siirtyvät seuraavaan hakemukseen.

Tässä tietenkin vain hyväntahtoisesti ironisoin itseäni, älkääpä hyvät lukijat ottako liian vakavasti…

Totta on sekin, että olen kirjastoammattilainen, joka vain sattuu olemaan työttömänä, siinä kaikki. En sano kellekään, että jonkun pitäisi ottaa minut töihin, sillä kirjastot valitsevat työntekijänsä ihan itse. Ja ne eivät ole valinneet minua, joten sillä sipuli ja pulinat pois.

Minun ei liiaksi kannata valittaa työttömyyttäni. Työttömänä on oikeastaan aika kivaa, jos keskittyy työttömyyden hyviin puoliin. Mutta se ei tarkoita, että haluaisin olla työtön. Monet asiat elämässä ovat oikeastaan aika kivoja, kun ne oikein ymmärtää, mutta se ei tarkoita sitä etteikö kannattaisi pyrkiä parempaan.

Siksi työnantajalle ei kannata sanoa, että minusta työttömyys on mukavaa (ja hymyillä päälle), sillä helposti hän alkaa luulla, että motivaatiossani on jotain pielessä. Työttömiltähän oletetaan, että heidän pitäisi lähtökohtaisesti surkutella omaa tilaansa. Siten heidät voidaan tehdä vastaanottavaisiksi ja tyytyväisiksi kaikelle mitä heille tarjotaan. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempi.

Mutta toisaalta asioista ei pidä tehdä liian monimutkaisia. ”Eteenpäin, sanoi mummo lumihangessa” — se on ihan hyvä ohjenuora myös. Kunhan vain tietää (tai uskoo tietävänsä) missä suunnassa on se ”eteenpäin”. Luulisin tietäväni sen ainakin suunnilleen.

En mene nyt tämän syvemmälle aiheeseen. Ehkäpä ensi viikolla olen taas tiukemmin kiinni jossain ihan oikeassa kirjastoammatillisessa aiheessa.