Asiakaspalvelu, Kirjastojen olemus, Markkina-ajattelu

Kansalainen vai kuluttaja?

Sivusin jo edellisessä merkinnässäni ongelmaa, joka on mielestäni olemassa, kun puhutaan julkisesta tilasta. Kauppakeskusten yhteydessä oleva kirjasto on julkista tilaa, mutta itse kauppakeskus on yleensä vain puolijulkista.

Tärkeintä varmasti olisi, että kirjastotilan julkisuus ei kärsisi. Tässä kohtaa ”julkisuus” on vähän hankalastikin käsitettävä asia, ja sitä varmaan täytyy lähestyä osittain mielikuvien kautta. Vaikkapa, että kuuluuko tämä tila minulle vai ei, ja olenko sinne tervetullut. Ja onko minulla oikeus olla täällä, vaikka joku ei siitä tykkäisikään.

Itse kutsun julkisessa tilassa liikkuvaa vapaata subjektia tässä merkinnässä nimellä ”kansalainen”, mutta parempiakin termejä saattaa silti olla. En ole perehtynyt aiheeseen niin hyvin. Omalta osaltani tämä on lähinnä kepeää pohdiskelua.

Kauppakeskuksesta monesti häädetään kaikenlaiset sellaiset epäilyttävät norkoilijat pois, joilla ei ulkomuodon perusteella ole riittävästi ostovoimaa. Tämä on jo lähtökohtaisesti ongelmallista kauppakeskusten yhteydessä olevassa kirjastossa. Jos joku asiakas ei ole tervetullut kauppakeskukseen, hän voi kokea olevansa epätoivottu myös kirjastoon, vaikka kirjasto toivottaisikin hänet avosylin vastaan.

Kirjastothan tietenkin yrittävät olla avoimia aivan kaikille, se on selvää.

Eri asia on se, jos joku ei osaa käyttäytyä ja häiritsee muita. Sellaista ei tarvitse hyväksyä, vaikka kyseessä olisi miten julkinen tila tahansa. Kyse on kuitenkin vapaan kansalaisen vapauksista ja velvollisuuksista. Kauppakeskustilaa ei niinkään ole rakennettu vapaan kansalaisen tarpeita silmälläpitäen, vaan pikemminkin oikea nimi tälle hieman passiivisemmin miellettävälle subjektille on ”kuluttaja”.

Kauppakeskustilan omistajien (eli ne jotka konkreettisesti omistavat kauppakeskuksen) tarkoitus on tuottaa tilallaan voittoa ja vieläpä maksimoida tuo voitto. Näin voi sanoa neutraalisti ilman mitään arvoasetelmia tai moralisointia.

Kirjastotilalla ja muullakin julkisella tilalla on aivan eri tehtävä kuin kauppakeskuksilla. Senkin voi sanoa suoraan. Minusta on ongelmallista ainakin, jos kirjasto sijaitsee sisällä kauppakeskuksessa ja kirjaston asiakkaan täytyy kirjastoon päästäkseen kulkea puolijulkisen tilan läpi päästäkseen julkiseen tilaan. Hyvää suunnittelua olisi, jos kirjasto voisi avautua myös suoraan kadulle.

Kauppakeskustilat ovat yleensä viihtyisiä ja hyvin hoidettuja, monesti viihtyisämpiä kuin julkiset tilat. Kauppakeskuksen penkeille mieluusti jäisikin hengailemaan, ellei mielessä jyskyttäisi ajatus: ”ne kuitenkin haluaisivat mieluummin, että minä käyttäisin täällä rahaa enkä vain istuisi tässä”.

Ja sitten tuo vapaa kansalainen saattaa alkaa vierastaa vartijoita, jotka kävelevät ohi. Hän miettii, mitähän ne hänestä ajattelevat. Että olenko pummi ja huono kuluttaja, jos en osta mitään. Varsinkin teineille tämä voi olla iso ongelma. Vartijoiden läsnäolo kun ei ole yksinomaan tilan tasa-arvoisuutta lisäävä tekijä, vaikka kiistämättä vartijat yleensä lisäävät turvallisuudentunnetta.

Nämä tällaiset voivat tuntua pieniltä ongelmilta, mutta jonkinlaisia ongelmia ne ovat silti. Julkisen tilan tasa-arvo on tärkeä arvo. Pienillä jutuilla voidaan pahimmillaan karkottaa ne, jotka ovat muutenkin yhteiskunnassa huonossa asemassa.

On yksinkertaisesti hyvää asiakkaiden palvelemista, että kynnys kirjastoon on mahdollisimman matala. Ei siinä sen kummemmasta tarvitse olla kyse.

Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Kauppakeskuskirjastot

Hyvää päivää ja viikkoa hyvät lukijat taas uuden merkinnän merkeissä! Tässä seuraa pari sanaa ilmiöstä, joka voi olla osittain itse kuvittelemani, mutta jota ei mielestäni voi olla huomaamatta.

Se on se, että ainakin suurissa kaupungeissa kirjastot ovat yhä vähenevässä määrin erillisiä rakennuksia. Monenlaisten uudistusten myötä kaupunginosakirjastot ovat muuttaneet kauppa- ja liikekeskusten yhteyteen. Myös muut kunnan palvelut ovat usein siirtyneet samaan yhteyteen.

Tällaiset modernit kauppakeskuksen, ostarin ja kuntapalveluiden sulautumat sijaitsevat yleensä hyvien kulkuyhteyksien äärellä ja joukkoliikenteen solmukohdissa. Hyviä esimerkkejä ovat vaikkapa Espoon Leppävaarassa sijaitseva Sello tai Matinkylän kauppakeskuksen Ison Omenan kirjasto (jonne metro alkaa kulkea jo kesällä). Tampereella vastaavan tyyppinen konsepti on toteutettu mm. Lielahden uudessa kirjastossa, jota käsittelinkin jo tässä merkinnässä. Samaan suuntaan kehitys on menossa myös Tesoman ja Linnainmaan uusien kirjastojen kanssa.

Aikaisemmin kirjastot ovat monesti sijainneet koulujen tai muiden julkisten rakennusten yhteydessä. Näin on usein vieläkin, mutta kauppakeskukset ovat nykyään ottaneet vahvempaa roolia. Ehkä tämä on laajemminkin nykyaikaa kuvaava ilmiö. Raha ratkaisee ja kauppa vetää perässään myös muuta toimintaa. Kaavoituksen ja maankäytön suunnittelu ei yleisestikään ole pystynyt suitsimaan palveluiden sijoittumista ja rahavirtoja perinteisen korttelikaupungin raameihin.

Minä en oikein osaa arvottaa, onko tämä ”kauppakeskustoituminen” sinänsä hyvä vai huono ilmiö. Huonoa on ainakin, jos kirjastotila kaupallistuu samalla tavalla samalla kuin kauppakeskuksen sisäinen julkinen tila. Siinä tila olisi lähtökohtaisesti ostovoimaisen kuluttajan ehdolla rakennettua tilaa, ei tasavertaisen kansalaisen tilaa. Ostoskeskukset tekevät usein kaupunkitilasta tylsempää ja värittömämpää. Köyhät ja syrjäytyneet saattavat kauppakeskuksen vilinän keskellä kokea olevansa toisen luokan kansalaisia.

Ärsyttävää on ainakin, jos kauppakeskusten siirappinen taustamusiikki ja makeilevat kuulutukset tunkeutuvat hiljaisen rauhalliseen kirjastotilaan. Vähemmästäkin menee periaatteellisuuden raja monella kirjastoihmisellä…

Vaikka tavoitettavuus ja kulkuyhteydet ovatkin yleensä huomioitu kohtuullisen hyvin, monet jo olemassaolevat kauppakeskukset sijaitsevat hieman syrjässä asutuksesta valtateiden varsilla. Niihin päästäkseen oma auto olisi monille välttämätön. Jos julkisia palveluja siirtyy tällaisiin syrjäisempiin kauppakeskuksiin, olisi todella tärkeää huomioida hyvät kävely-, pyöräily- ja joukkoliikenneyhteydet. Onneksi ne onkin monin paikoin huomioitu esimerkillisesti, kuten mainitsemissani Espoon esimerkeissä.

Parempi kuitenkin olisi, jos huonosti sijaitseviin kauppakeskuksiin ei kirjastoja tungettaisi. Lähikirjastojen on jatkossakin hyvä sijaita siellä missä ihmiset asuvat.

”Kauppakeskustoitumisen” (onhan tämä aika kauhea sana) hyviä puolia varmaankin ovat kirjastojen laskevat kustannukset, usein uudet paremmat tilat ja niiden tuomat synergiaedut. Parhaimmillaan kaikki hyötyvät. Kirjastosta voi luontevasti poiketa vaikkapa työvoimatoimistoon tai kahvilaan, tai kahvila voi olla osa kirjastotilaa. Näin kauppakeskus voi aidosti olla kaupunginosan keskus, ei vain kasa liikkeitä yhdessä nipussa.

Nythän on usein niin, että monessa taajamassa tai kaupunginosassa kirjasto on yllättävänkin syrjässä, vaikka se nimellisesti sijaitsisikin keskeisesti. Se vain ei ehkä ole riittävän monen ihmisen kulkureittien varrella. Hyvin sijoitetut kauppakeskuskirjastot parantavat saavutettavuutta, vaikka jokunen lähikirjasto niiden tieltä lopetettaisiinkin.

Varmasti on myös sellaisia plussia ja miinuksia puolin ja toisin, mitä en tässä osaa hahmottaa tai mainita. Eikä tämän kirjoituksen suurin tarkoitus edes ollut listata hyviä tai huonoja puolia.

Ilmiö on kuitenkin mielenkiintoinen ja sitä on mielestäni hyvä jokaisen kirjastotyöntekijän pohtia. Mitä vaikutuksia sillä on, ja mitä haasteita ja mahdollisuuksia asiaan liittyy. Ja miten uudenlaiset kirjastot voivat näissä uudenlaisissa raameissa kehittää toimintaansa. Espoossa onkin jo toiminnassa ollut mukana uusia ideoita.

Ja oho, tämä olikin 50. julkaistu merkintä. Tasaluvut ovat aina mukavia. Onnea vaan minä ja tämä blogi!

Markkina-ajattelu, Sivistys, Työelämä

Työnhaku ja nöyryys

Pyydän anteeksi, hyvät lukijani, kun vaivaan teitä vielä tällä työnhakuaiheella, mutta minulla on vielä aiheesta sanottavaa, ja on ehkä hyvä puhua aiheesta samaan syssyyn, kun se on nyt tullut puheeksi. Yritän tässä sanoa jotain työnhausta sivistyksen ja siihen liittyvän vaatimattomuuden näkökulmasta. Mutta asiaan siis.

Mitä enemmän luen erilaisia kirjoja, sitä vahvemmin tunnen että ihmiselle on hyväksi pyrkiä kohti viisautta, mutta samalla olla nöyrä ja vaatimaton. Koen myös, että se mitä nyt tiedän on loppujen lopuksi aika vähän. Olen lopulta aika tyhmä ja rajoittunut.

Vähäinen tieto ei sinänsä haittaa, sillä viisaus ei siten määrittele ihmisiä hyviin ja huonoihin. Eikä viisaus ole pelkkää tietoa. Kyse on siitä, mikä on ihmisen sydämen asenne, ja miten hän käyttää viisauttaan — sitä vähäistäkin.

Viisaus on osaltaan juuri sitä, että on nöyrä, mutta samalla vastaanottavainen ja käyttöhaluinen uudelle ja miksei vanhallekin viisaudelle. Olen varma, että todellinen viisaus ei vertaa itseään muihin, eikä luo vastakkainasetteluita ihmisten välille. Paljon tietävä ihminen ei kerskaile taidostaan. Tieto (tai sivistys) ei ole niukka hyödyke, vaan se hyödyttää ihmisiä sitä enemmän, mitä laajemmalle se levittyy.

Tässä minulla on jonkinlainen dilemma. Koen nimittäin kiusalliseksi, että minun pitäisi kehua itseäni työnhaussa; koska, kuten sanottu, miten enemmän luen ja mitä enemmän opin, tiedän että vaatimattomuus kaunistaa, ja haluaisin oikeasti elää miten koen oikeaksi. Eli etten työnhakutilanteessa turhaan tyrkytä itseäni, vaan valitsen sanani oikein ja totuudenmukaisesti.

Tämä voi tarkoittaa myös, etten turhaan vähättele itseäni. Siitäkin olen yrittänyt oppia pois. Nöyryys ei tietenkään tarkoita nöyristelyä.

Vaatimattomuudesta voi kuitenkin tulla ongelma siksi, että kilpailen työmarkkinoilla, joissa tällaiset ihanteet ovat monille pelkkää naurettavaa, lapsellista idiotismia, jolla tuhoaa omat mahdollisuutensa. Että oikeasti maailma olisi vain sitä, että sen, joka käyttää tehokkaimmin kyynärpäitä ja eniten kehuu itseään, havaittaisiin lopussa olevan menestynein ja myös onnellisin. Tämän haluan sanoa ilman mitään katkeruutta, sillä siihen ei ole syytä.

Mutta tässä kohtaa mieleeni palautuvat Sananlaskujen kirjan sanat: ”Parempi köyhyys ja rehellinen elämä kuin tyhmyys ja totuuden vääristely”.

Onneksi välillä tuntuu, että on joitakin muitakin, jotka ajattelevat näitä juttuja. Minusta on esim. hauska lukea Hyvejohtajuus-sivuston moraalisia pohdintoja. Moraali ja menestyminen eivät ole ristiriidassa, jos asian käsittää oikein.

Totuuden vääristely on siis tyhmyyttä, ja se että turhaan kehun itseäni on toimimista vailla viisautta. Ja varsinkin kirjastonhoitajalle se on hyvin tekopyhää käytöstä. Minunhan luulisi tietävän paremmin ja olevan keskimääräistä lukeneempi.

Toisaalta minä olen kyllä nyt tekopyhä, brändäänhän minä jo tämän blogin avulla itseäni ja yritän antaa itsestäni jotenkin hyvän kuvan. Onhan se vähän noloa, tai jos ei noloa niin ainakin huvittavaa… Vaikka sinänsä onkin mahdollista olla sitä mieltä, että ei brändäämisessä sinänsä mitään kovin väärää ole.

Minusta kyllä tuntuu niinkin, että juuri minun alallani työnantajat osaavat homman hieman paremmin. Kirjastoalalla monet ihmiset ovat oikeasti viisaita. Heille ei tarvitse esittää mitään.

Toivonkin, että minun ei tarvitsisi teeskennellä mitään sellaista, jota en oikeasti ole. Että työnhaussa voisin vain rehellisesti kertoa, mitä osaan ja mitä en, ja luottaa siihen että työnantaja tekee hyvän päätöksen ilman mitään sen kummempaa itsensäbrändäämistä. Ja kyllä minä oikeastaan uskonkin, että niin tapahtuu.

Oikea työnhakuasenne vaatii tietenkin myös rohkeutta. Se ei oikeuta turhaan marmattamiseen tai laiskuuteen. Se ei selittele, säälittele tai katkeroidu.

Mutta nämä olisivat jo toisen blogimerkinnän aiheita, enkä tiedä haluanko kuitenkaan täyttää blogiani kovin paljoa tällaisilla aiheilla. Sanoinpa kuitenkin tällä kertaa, mitä oli mielessä, ja koen tämän tärkeäksi, koska tiedän että monet kamppailevat saman ongelman kanssa.

Työelämä, Työkokemukset

Työnhaun silmiinpistävä hankaluus

Jatketaan työttömyysaiheella… Minusta on mielenkiintoista ja hassuakin, että työnhaku tuntuu usein raskaammalta kuin työnteko. Näin on varsinkin, jos työpaikkaan ja työhön on jo päässyt sisälle ja se tuntuu suurimmaksi osaksi rutiinilta.

Haettavia työpaikkoja taas on paljon erilaisia. Kirjastoalan sisälläkin toimenkuvat saattavat vaihdella huomattavasti. Aina pitää erikseen miettiä, millainen mikäkin paikka oikeastaan on, ja haluanko todella hakea tähän tai tuohon työpaikkaan.

Lisäksi työnhakua ja työntekoa vertaillessa iskee päälle epäsuhta. Työpaikalla on sentään jotenkin mukavuusalueellaan, vaikka pyrkisikin sen välillä ylittämään; pääosa työtehtävistä onnistuu, ja jos ei heti osaa tehdä jotain juttua, voi kysyä kollegalta neuvoa. Työnhaussa taas on lähinnä jumissa itsensä ja hakemuksensa kanssa. Onnistuneen hakemuksen (työpaikan tai edes työhaastattelun tuottaneen hakemuksen) suhde epäonnistuneisiin hakemuksiin voi olla vain joitain hassuja prosentteja. Se on joskus todella turhauttavaa.

Onkin mielenkiintoista, että työpaikkaan pääsemällä sitä tavallaan ylittää jonkun näkymättömän rajan, jossa saa huomattavasti enemmän onnistumisen kokemuksia ja myös kehittymisen mahdollisuuksia. Työnhaku on lähinnä yrittämistä ja tottumista jatkuvaan epäonnistumiseen.

Tätäkin, kuten kaikkea, voi tietenkin katsoa positiivisten lasien läpi. On aika yleinen ajatus, että menestystä ei mitata epäonnistumisten määrällä. Menestys on pikemminkin sitä, että nousee aina ylös kunkin epäonnistumisen jälkeen ja jatkaa eteenpäin.

Joskus tietenkin myös työpaikalla on tällaisia vaikeita tilanteita ja kausia. Joskus tuntuu, ettei osaa mitään. Mutta voin ainakin itse iloita, että omissa työjaksoissani kirjastossa minulla on ollut paljon onnistumisen kokemuksia. Voisin jopa sanoa, että perusfiilikseni työssä on ollut innostus ja tyytyväisyys omaan työhön, ja halu kehittyä edelleen.

Työttömyys ja työnhaku tarjoaa tällaisia onnistumisen kokemuksia harvoin. Omassa ammatillisessa kehittymisessäänkään ei ole mahdollista saada kovin paljon apua muilta ihmisiltä.

Siksi työttömänä on tärkeää, ettei pidä turhaan lukua epäonnistumisista, koska ne tavallaan kuuluvat asiaan. Samalla sitä voi olla oma itsensä ja pyrkiä kehittämään taitojaan terveeltä pohjalta, rauhallisesti ja kärsivällisesti. Epäonnistumisten ei pidä antaa masentaa. Ihmisiä ei arvoteta luusereiksi tai menestyjiksi sen mukaan, ovatko he töissä vai eivät. Jos muut niin ajattelevat, se on heidän ongelmansa.

Sitä hienompaa se on sitten, jos työpaikan saa. Usein määrätietoinen työ palkitaan. Aina sitä ei tapahdu, mutta vaikkei tapahtuisikaan, on selvää että askeleiden ottaminen kohti tavoitetta on edellytys tavoitteiden toteutumiselle.

On hyvä olla jäämättä jumiin omiin turhauttaviin tunteisiin. Se on toki joskus vaikeaa, eikä täysin omin voimin sitä kannatakaan yrittää.

Työelämä

Edelleenkin työttömänä

On aika jälleen uuden työttömyyspäivityksen. Eli sanotaan suoraan: olin työhaastattelussa, ja nyt kuulin, etten saanut työpaikkaa. Harmittaahan se.

Tämä työhaastattelu oli ensimmäinen pitkään aikaan. Haastattelussa tunnelma oli sähköisempi ja vakavamman oloinen kuin tavallisesti, kun haettiin vakituista paikkaa. Niin se kai yleensä menee. Työnantajien pitää tietää entistä tarkemmin kenet he töihin ottavat, ja nyt(kään) valinta ei osunut minuun.

Ehkä pitäisi ajatella niin, että pettyä saa, mutta masentua ei kannata. Mutta en sitten ihan ole varma siitä, mikä on raja sille, miten pitkään työttömyyttä voi kestää ja silti ajatella, että tämä on ihan oikea ala minulle. Voihan olla, että vaikka minä olisin kuinka sitä mieltä että tämä on minun alani, työnantajat eivät olisi yhtään samoilla linjoilla. Ja minun täytyisi vain hyväksyä se.

En kuitenkaan haluaisi luovuttaa vielä pitkään aikaan. Se olisi, noh, luovuttamista. Haluaisin vain jatkaa ja mennä eteenpäin, kehittyä ja yrittää uudelleen, vaikka tulisikin uusia pettymyksiä. Tällä asenteella haluaisin jatkaa, vaikka pidentynyt työttömyys tekisi minusta työnantajien silmissä yhä epäluotettavamman.

Olisi kiva päästä työhaastatteluihin enemmänkin, ja tietenkin olisi kiva päästä töihin. Mutta minkäs teet.