Kirjastolakkautusten täytyy olla ennustettavia

Tällä kertaa puhun lähikirjastoista ja niiden lakkautuksista. Etenkin pienemmissä kaupungeissa on suuri vaara, että lähikirjastot vain lopetetaan, eikä tilalle tule mitään. Näinhän on monin paikoin jo tapahtunut.

Olen aikaisemminkin pohtinut lähikirjastojen roolia, tässä merkinnässä ehkä kaikista henkilökohtaisimmin. Mutta on yksi mielestäni olennainen asia, jota on aiemmin ole maininnnut. Se on se, että pelkkä spekuloiminen pienempien kaupunginosakirjastojen lopettamisella tekee niiden merkityksen ja arvon pienemmäksi.

Vertauksena tässä voisi olla VR ja rautatieliikenne. Vuosien varrella on käynyt niin, että pienempien asemien liikennettä on vähennetty ja kokonaisia asemia lakkautettu. Tämä on johtanut siihen, että vuorojen vähentämisen merkitys ei ole vain siinä, että tiettyyn aikaan ei pääse kulkemaan ja että tilanteeseen täytyy sopeutua. Sopeutuminen on joka tapauksessa edessä. Kyse ei ole pelkästään siitäkään, että tässä toimitaan taloudellisesti järkevästi ja saadaan hyötyjä aikaan toisaalla, vaikka se olisi tottakin.

Etenkin VR:n tapauksessa kyse on luottamuksesta. Ihmisten liikkuminen on vakava asia, melkein yhtä vakava kuin kirjastot. Ei ole mitenkään yhdentekevää, että kun on kerran valinnut asuinpaikkansa ja silloiset yhteydet sen mukana, äkkiä ne viedäänkin pois. Varsinkin autottomille se voi olla kova pala. Monet ihmiset eivät luota VR:ään juuri tästä syystä, vaikka ainakin minun mielestäni yhtiön palvelutaso ja luotettavuus on paljon mainettaan parempaa.

Mitä arvoa siis minulle olisi siitä, jos muuttaisin Mäntyharjun aseman viereen asumaan, jos/kun en voi luottaa siihen että siinä pysähtyy juna kohtuullisella palvelutasolla vielä 10 vuoden päästä? Ehkä siis ostan auton saman tien (jos vain on rahaa)? Jos en voi luottaa palvelutason säilymiseen, miksi rakentaisin elämäni palveluverkon pienempien ja haavoittuvimpien osien varaan?

Johtopäätös on se, että pelkkä spekulointi asialla laskee asian arvoa.

Kirjastojenkin täytyy miettiä, millaisen kuvan ne antavat muutoksista. Onko vääjäämätön trendi, että pienet paikat jäävät vaille palveluita niin liikenteessä kuin sivistyksessä ja kulttuurissakin? Miten tästä trendistä viestitään, vai pyritäänkö se lakaisemaan maton alle? Kirjastot sentään ovat yhä hyvin arvostettuja, vaikka kirjastojen lakkautuksia onkin ollut paljon. Satunnainen kansalainen on varmasti perillä lakkautusilmiöstä, vaikka ei tarkasti kirjastomaailmaa seuraisikaan.

Ehkä eräs argumentti tässä voisi olla, että muutokset sinänsä eivät ole pahoja (eivät kaikki lakkautuksetkaan ole), mutta kaikessa täytyy miettiä ennustettavuutta. Aivan samoin kuin asunnon ostaja miettii asuinseutunsa liikenneyhteyksiä nyt ja tulevaisuudessa, hän miettii sen muutakin palvelutasoa. Hän saattaa asua pienen lähikirjaston vieressä, kyllä, mutta voiko hän luottaa että se säilyy tulevaisuudessa? Tällainen tieto voi ratkaista monia asuntokauppoja.

On helpompi pettyä, kun pettymys on looginen ja ennalta arvattavissa.

On toki niinkin, että ennen lopettamista on saatettu tehdä muutakin. On keskusteltu asiasta lehdissä. Lyhennetty aukioloaikoja ja ehkä tehty kirjastosta enemmän mediakirjaston henkinen. Onneksi kirjastojen lopetukset eivät yleensä tule kuin salamana kirkkaalta taivaalta.

Vaikeat päätökset täytyy myös osata perustella hyvin ja myötätuntoisesti. Muuten lakkautuksista saattaa syntyä negatiivinen kierre ja luottamuspula koko kirjastolaitosta kohtaan.

Advertisement

Tarttuisinko klassikkoon?

On selvää, että kirjastonhoitajan pitää olla jokseenkin perillä kirjallisuuden klassikoista — maailmankirjallisuuden klassikoista samoin kuin kotimaisista. Suosituimpien genrejen merkkiteoksista mieluusti myös. Väittäisin, että kuuluu kirjastonhoitajan tehtäviin lukea jonkin verran klassikoita silloin tällöin, ja myös viime vuosien kirjatapauksia.

Mutta itse olen viime aikoina huomannut sen, että olen tullut nirsommaksi kirjallisuuden suhteen. En ole niin innokas lukemaan pelkästään saavuttaakseni suuremman tietämyksen ja sivistyksen. Kouluaikoina se oli helpompaa, vaikka tietyt kaunokirjallisuuden tyylilajit tuntuivat jo silloin pakkopullalta.

Samalla iän myötä on huomannut pitävänsä erilaisista asioista kuin aikaisemmin. Eikä siinä varmasti mitään. Mutta ehkä voisin kuitenkin valitella tässä hieman sitä, että oma lukeminen on viime aikoina ollut hieman urautunutta.

Tiedän kyllä, että kun johonkin kirjaan tarttuu, se usein palkitsee yllättävällä tavalla. Klassikot eivät yleensä ole klassikkoja ilman syytä, eikä kirjallisuuden kaanoniin nouse kuka tahansa kirjailija. Minun on turha tässä kerrata niitä kaikkia syitä, minkä vuoksi klassikot ovat klassikoita, ja miksi ylipäänsä klassikoita pitää olla olemassa. Tämän kirjoituksen idea ei ole siinä. Niitä syitä on kyllä paljon ja ne menevät syvälle, vaikka niistä voikin olla eri mieltä.

Hieman vähemmän tunnetuistakin klassikoista nousee monesti se tunne, että ”en arvannutkaan kuinka hyvä tämä voi olla”. Viime vuosien aikana näin on esimerkiksi tapahtunut, kun tajusin kuinka hyvä kirjailija Teuvo Pakkala onkaan.

Tutustuin Pakkalaan oikeastaan siksi, koska olin tekemässä pientä turistimatkaa Ouluun. Luin Vaaralla-kirjaa vielä yöjunassa, ja se viritti minut sopivasti kaupungin tunnelmaan. On aina mukava yllätys, kun kirja on oikeasti maailmanluokkaa, eikä se ole pelkästään paikallisuutensa vuoksi esiin nousevaa maakuntakirjallisuutta.

Viime aikoina mieltäni on painanut se, etten ole koskaan lukenut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teosta. Olen usein käynyt kirjaston hyllyssä sitä katsomassa, mutta kirjan pituus ja aihepiiri on jotenkin aika säikäyttänyt.

Tiedän kyllä tässäkin tapauksessa, tai ainakin teen hyvän arvauksen, että tarina tempaisisi minut mukaansa. Ja voisinhan lainata kirjasta ensin vaikkapa osan yksi, enkä koko kirjaa kerralla. Jos lainaa tuhatsivuisen kirjan kerralla, se tuntuu ainakin itsestäni liian hallitsemattomalta ja suurelta…

Äskettäin olen myös tutustunut joihinkin ulkomaisiin Nobel-palkittuihin kirjailijoihin. Mutta oikeastaan Nobel-yhteys on ollut sattumaa. Mielestäni kirjallisuuspalkintoja ylipäänsä ei kannata tuijottaa liikaa. Henkilökohtaisessa mielessä niillä ei oikeastaan ole merkitystä. Mikään raati, komitea tai koulukirja ei viime kädessä päätä siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta.

Sama juttu pätee klassikoihin muutenkin. Klassikoita on hyvä arvostaa ja niitä on hyvä lukea. Joskus on myös tervettä ahdistua siitä, ettei tunne klassikoita niin hyvin. Muiden ihmisten arvostus kertoo aina jostain, ja muiden neuvojen kuunteleminen on paikallaan. Mutta se ei ole mikään edellytys millekään, varsinkin kun sitä yleensä peilaa kirjallisuutta oman maun kautta. Miten muuten voisi oikeastaan ollakaan.

Kirjastonhoitajan tietenkin täytyy olla hyvin perillä muidenkin mausta kuin omastaan, sillä sehän kuuluu jo asiakaspalvelun luonteeseen. Mutta yksittäiselle lukijalle on hyvä myös viestiä lukijan vapaudesta. Lukija on vapaa lukemaan hyvää, viihdyttävää ja kasvattavaa kirjallisuutta, vaikka samasta teoksesta ei tykkäisi kukaan muu maailmassa. Lukija on vapaa lukemaan myös huonoa kirjallisuutta, vaikka kirjastonhoitajana en sitä suosittelekaan.

Ja ehkä minäkin voin armollisesti sanoa itselleni, ettei minun tarvitse lukea kaikkea kirjastonhoitajan lasien läpi, vaan myös omana itsenäni ja yksittäisenä lukijana.

Kesälomalta

Terve vaan taas hyvät lukijani! Kesä ei ole vielä ohi, mutta tämän blogin kesä on. Onkin jälleen aika ottaa näppäimistö käteen ja naputella muutama rivi. Blogi lähtee nyt kohti syksyä uudella sykkellä ja innolla, ja luvassa on jälleen enemmän tai vähemmän asiantuntemattomia ja sumeilemattoman subjektiivisia kirjoituksia kirjastomaailmasta.

Tai no, olen edelleenkin aika lailla kirjastomaailman ulkopuolella enkä sen sisällä. Päiväni ovat edelleen työttömän päiviä, vuorokauteni työttömän vuorokausia. Minua kuitenkin rohkaisee se, että olen muutaman viime kuukauden aikana päässyt useampaankin työhaastatteluun, ja ehkä on vain ajan kysymys että jotain tärppää. Ehkä. Eilen tuli taas yksi kielteinen vastaus, mutta ei se mitään.

Kesääni on myös mahtunut paljon hyviä kirjoja ja lehtiä, jotain uutta opittavaa ja uusia ajatuksia. Lepoa myös. En tiedä, miksi en menisi positiivisella asenteella eteenpäin.

Toki työhaku voi vaikuttaa hallitsemattomalta, ja vaikka sitä kokisikin olevansa menossa oikeaan suuntaan ja ottavansa samalla askelia itsensä kehittämisessä, sitä ei koskaan voi olla varma mitä muut, ne pelottavat työnantajat, ajattelevat minusta. Asiat kehittyvät usein odottamattomalla tavalla. Omat valinnat voivat johtaa toisaalle kuin mitä oletti.

Minä olen esimerkiksi miettinyt, itseopiskelenko minä nyt oikeita asioita. Onko sillä, mitä luen parhaillaan, riittävästi pohjaa kirjastotyön todellisuudessa, niin että siitä olisi hyötyä päivittäisessä työssä? Tiedän, että sivistykseni saattaa kasvaa, vaikka käyttäisin aikaa minkä tahansa genren tai aineistolajin parissa. Mutta miten saisin tulevaisuudessa kaiken potentiaalini asiakkaiden käyttöön? Mitä voin tehdä asian hyväksi juuri nyt?

Mielestäni nämä ovat asiallisia kysymyksiä. Ei koko elämä ole työtä, mutta tiedän hyvin, että voin käyttää aikaani hyvin tai vähän huonommin. Ajankäytölläni on selviä heijastusvaikutuksia siihen, millainen työntekijä voin olla tulevaisuudessa.

Ja siitä tulevaisuudesta ei koskaan tiedä, millainen se muutoksineen on ja milloin jotain muutoksia alkaa tulla. Joka tapauksessa totta on, että se, miten hallitsen nykyisyyttä, vaikuttaa tulevaisuuteen.

Samat ajatukset pätevät hieman tähän blogiinkin. On hyvä olla senkin suhteen sillä ajatuksella, että blogi voisi yhä kehittyä ja jalostua — että ehkä pohtisin enemmän, mitä minä näillä kirjoituksillani haluan hakea. Syksy on varmaan siinä suhteessa mielenkiintoista aikaa. Katsotaan, mihin päädyn.