Hukkaan valuvan kansalaisenergian aktivointi

En voinut vastustaa kiusausta antaa merkinnälleni näinkin mojovaa otsikkoa… Mutta asiaan. On selvää, että kirjastot ovat osa yhteiskuntaa ja kansalaisyhteiskuntaa. On siis hyvä pohtia, miten kirjastot voivat olla avuksi kaikenlaisten kansalaisten aktivoinnissa, ei vain niiden jotka pärjäävät ja menestyvät elämässä.

Voidaan miettiä, miten kirjastot voivat olla avuksi esim. työttömille, syrjäytyneille, vammaisille, moniongelmaisille ja monenlaisille elämäänsä pettyneille, jotka kokevat ettei heillä ole tässä yhteiskunnassa mitään mielekästä tehtävää. Tai sitten vanhuksille, joilla on liikaa vapaa-aikaa. Näiden ihmisten energia voisi muuten mennä hukkaan, kun sillä ei esimerkiksi työn tai muiden toimien puutteessa ole järkevää kanavaa.

Meille kirjastotyöntekijöille tärkeää on ainakin oikea asenne. Kirjastot ovat kaikkia varten, se on aika itsestään selvää ja laajasti tunnettuakin, mutta tästäkin ihanteesta on kuitenkin hyvä puhua ääneen. Sitä voi myös markkinoida. Kirjaston kynnystä voisi olla hyvä entisestään madaltaa viestimällä avoimesti eri ihmisryhmille.

Mutta mielessäni on vilahdellut radikaalimpia ratkaisuja. Voisivatko kirjastot toteuttaa yhteiskuntavastuutaan vielä paljon konkreettisemmin? Kyllä ne nytkin sitä varmasti toteuttavat, ja aika hyvinkin varmaan, mutta aina voi parantaa.

Selvää on, että omaa työaikaa ei liikoja voi venyttää. Mutta olisiko mahdollista tehdä asialle jotain sen suuremmin ottamatta resursseja pois päivittäiseltä rutiinityöltä? Muutakin siis kuin oman asenteen korjaamista. Vaikkapa jotain netinkäyttökurssien tai vastaavien yleishyödyllisten juttujen tapaista. Minua myös kiinnostaa, miten kirjastot voisivat olla myös yhä enemmän olla alustoja, joista käsin voi tehdä kaikenlaista. Tärkeää on myös yhteistyö eri tahojen kanssa. Koulut ovat yksi hyvä esimerkki, miten yhteistyö voi toimia jo nyt.

Mahdollisuuksia ja ideoita varmasti riittäisi. Työtön esimerkiksi voisi saada tehostetusti oman alansa oppimismateriaalia käyttöönsä esimerkiksi TE-toimiston tai oppilaitosten kanssa yhteistyössä.

Varmaan kuitenkin ammatillisen puolen sijaan tärkeämpää on lopulta vapaa-aika. Kirjasto on ennen kaikkea ihmisten sivistymistä varten. Tärkeä asia on myös henkilökohtaisten harrastusten ja viihtymisen edistäminen. Tällä tavalla esim. vanhustoiminta voi ilman suuria resursseja olla sitäkin, että tarjotaan tiloja käyttöön lautapeli-iltoihin.

Syrjäytyneille olisi erityisen tärkeää olla esim. lukuvalmennustoimintaa. Ongelma on se, miten syrjäytyneet saadaan lähtemään kirjastoon neljän seinän sisältä. Ainakin siihen tarvitaan muutakin yhteiskuntaa, ja ennen kaikkea ihmistä joka on läsnä ja kuuntelee.

Monet alkoholistit varmaan tykkäisivät myös vaikkapa omasta musiikkivalmentajasta. Jos lukeminen ei innosta, kirjaston aineistosta löytyy kyllä paljon muutakin. Ongelmaisille voi olla myös tärkeää, että kirjaston tuoleilla voi istua ja rentoutua, vaikkei tulisikaan lainaamaan mitään. Näin voi päästä kotoaan joksikin aikaa muualle.

Kirjastot voivat myös kehittää nettipalveluna esim. sopivan haasteellista lukuohjelmaa, johon voisivat jopa kuulua pienimuotoiset, seremonialliset palkinnot. Tai sitten vaikkapa kaupunginosien omia runokilpailuja, joihin tehdään osallistumiskynnys mahdollisimman matalaksi. Tällä tavalla taide ja kulttuuri voivat tulla entistä lähemmäksi tavan tallaajia.

Mitenköhän minä tätä enää jatkaisin… Ei minulla oikeastaan ollut kunnon ideoita tai vastauksia. Tämä merkintä nyt vain lähti jonnekin, enkä tiedä mihin se päätyi. Alkaessani kirjoittaa tätä toivoin, että ideoita tulisi nimenomaan siihen liittyen, miten kirjasto voi olla alusta ja innostaja ideoille. Ideat ovat siis ihmisillä ja kirjasto tarjoaa rohkaisun, välineitä ja tilan niiden toteuttamiseen.

Ehkä on niin, että jos kirjasto onnistuu olemaan tasa-arvoinen paikka, jonne kaikki mieluusti tulevat, ideat syntyvät kyllä itsestään. Se tietenkin vaatii myös se, että ideoilla on väylä tulla kuulluksi ja punnituiksi.

Toisaalta on niinkin, että sellaisen näkemyksen edistämiseen tarvitaan markkinointihenkisempää ihmistä kuin itse olen. Tarvitaan myös laajempaa näkemystä siitä, miten esim. aukioloajat tuovat kirjastoa lähemmäs kansalaisia. Vaikkapa itsepalvelukirjasto voi olla hyvinkin yksi helppo väylä kirjaston saavutettavuuden parantamiseen.

Ehkä minulla ei nyt ollut mitään uutta tai terävää sanottavaa, mutta ehkä se ei ole niin vaarallista kuitenkaan. Miksen sitten joskus jatkaisi samasta aiheesta.

Advertisement

Havaintoja Alastalon salista

Olen aika lailla loppusuoralla Alastalon salissa -kirjan kanssa. Tekee mieli lausua siitä pari sanaa. Siihen on joitakin syitä.

Ensinnäkin kirja on häikäisevimpiä, joita olen koskaan lukenut. Harvoin sitä suorastaan haukkoo henkeään tekstiä lukiessaan. Kirjaan täytyy keskittyä kunnolla, sillä se on maineensa mukaisesti hieman vaikealukuinen, mutta keskittyminen palkitaan.

Luonteva aasinsilta tähän blogiin syntyy myös siitä, että kirjan kirjoittaja Volter Kilpi oli kirjastonhoitaja. Jos olisin humoristi, mitä en tietenkään ole (ja te blogin lukijat tiedätte etten ole sitä koskaan yrittänytkään olla), sanoisin että tällaista tekstiä kirjastonhoitajat nyt vain kirjoittavat. Me kun yleensä olemme hieman vaikeatajuista ja sekavaa sakkia.

Se, mitä vielä voin sanoa tästä kirjasta, joka jättää sanattomaksi, on se harmistus ettei kirjaa oikeastaan voi kääntää. Kääntämisellä en tarkoita vain kielellistä kääntämistä kielestä toiseen. Myös se kulttuurillinen ja persoonallinen maisema, joka kirjan sivuilta välittyy, on vaikea kääntää juuri minulle ja meidän ajallemme. Kirjan kuvaama elämänpiiri ja sen maalliset huolenaiheet ovat erilaisia kuin nykyään. Kirjan ällistyttävän laaja sanavarasto on meille suurelta osin käsittämätön, sillä se ammentaa jo meille (tai minulle) kuolleista maailmoista maataloudessa, merenkulussa ja hengellisessäkin elämässä.

Tämä ei toki ole koko totuus kirjasta. Paikallisuuden vastapainoksi kirja on hyvin universaali ja sen kuvaus ihmisyydestä ja elämästä on viisas, hauska ja ajaton.

Kielen ja kulttuurin yhteys on usein hyvinkin kiinteä, kuten tässäkin tapauksessa. Voisin valitella, että suomalainen kielialue on niin pieni, että tällaiset kirjat eivät löydä ansaitsemaansa arvostusta ulkomailla. Samalla voi miettiä, mistä me täällä Suomessa jäämme paitsi. Alastalon salissa on tämän kieli- ja kulttuurialueen klassikko, mutta ehkä me voisimme etsiä kirjastoihimme enemmänkin muiden kulttuurien paikallisia mutta universaaleja eepoksia?

Olemmeko liikaa omassa kuplassamme? Tarvitseeko meidän olla? Varmasti on hyvä olla kotimainen kaanon, jossa tämän tyyppisiä kirjoja hehkutetaan estoitta, koska ne ovat ”meidän” ja ne ovat hyviä. Tällaisten kirjojen suosittelun pitäisi toden totta olla luontevaa kirjastonhoitajalle, vaikka monet ehkä vahingossakin pelottelisivat lukijat pois kirjan vaikeaselkoisuuden takia. Kirjaa kannattaa rohkeasti suositella, vaikka jotkut naureskelisivatkin, ja vaikka tämä teos ei varmasti kaikille avaudukaan.

Mutta kai oman mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen ja muiden rohkaisu siihen tarkoittaisi sitä, että kirjastoista myös löytyisi entistä laaja-alaisemmin kaikkea aineistoa kaikenlaisilta kieli- ja kulttuurialueilta?

Tässä siis pohdiskelen ja harmittelenkin sitä, kuinka kieli ja kielellisyys merkitsee niin paljon kulttuurissa ja elämässä. Kielen rajat ovat osittain maailman rajat. Minusta ainakin tuntuu, että tässä maailmassa on hirveästi ihmisiä, jotka ovat tavallaan oman kielensä vankeina, koska heidän äidinkielensä ei ole vankka kulttuurikieli. Heidän toinen kielensä saattaa jo sitä olla.

Alastalon salissahan ilmiötä myös tavallaan sivutaan. Monilla henkilöillä on hyvin vahva kielellinen identiteettinsä oman persoonallisuuden mukaan. Esimerkiksi Pukkilan kielenkäytön voi ajatella ilmentävän sitä, kuinka hän on jatkuvassa konfliktissa ympäröivän maailman kanssa. Hän on oman kielensä vanki.

Samaa on kaikessa kääntämisessä kielen ja kulttuurin suhteen. En minäkään osaa ranskaa niin hyvin, että osaisin lukea sujuvasti alkukielellä Marcel Proustia (jonka teoksiin Alastalon salissa vertautuu). Toki tämäkään ei ole vielä ylitsepääsemätön ongelma, sillä Proustia on sentään käännetty suomeksi. Mutta harva kääntää suomeksi vaikkapa bengalinkielistä kirjallisuutta, vaikka sitäkin kieltä puhuu yli 200 miljoonaa ihmistä. Siihen määrään puhujia mahtuisi varmasti paljon hyvää kirjallisuutta ja universaalistikin kiinnostavia helmiä, joista meillä ei tällä pikkuisella kielialueella ole tietoakaan. Oman kaupunkini kirjastoista ei löydy edes bengalin oppikirjaa.

Olisi paljon helpompaa, jos koko maailmassa siirryttäisiin vähitellen puhumaan vaikkapa esperantoa. Luultavasti se lisäisi ymmärrystä ja sivistystä, ja pikku hiljaa esperantolle kehittyisi oma vahva pohjansa ja tukeva kirjallinen kaanoninsa.

Mutta paikallisuuden ja kulttuurin romantiikka liittyy kieleen niin vahvasti, etten tiedä onko tuollainen mahdollista tai edes kannatettavaa. Ehkä silläkin uhalla, että Alastalon salissa jää maailmanlaajuisessa mittakaavassa pelkäksi paikalliseksi aarteeksi, on mahdollista estoitta hehkuttaa paikallisten kulttuurien, puhetapojen ja persoonallisuuksien rikasta kirjoa, jota tämäkin kirja ilmentää. Eihän muuten tämä kirja olisi se mikä se on.

Kirjastojen vain täytyisi olla perillä kaikesta tällaisesta kirjallisuudesta, joka tuo henkistä rikkautta maailmaan, ja etsiä tällaiset helmet muualtakin kuin tutun kotilaiturin rantavajoista. Kirjastoissa vastuu tästä tehtävästä on tietenkin kirjastonhoitajalla.

Laina-aika ja väärinkäsitykset

Muistan ajan joskus nuorempana, kun muutin uuteen kaupunkiin (en kuitenkaan Uuteenkaupunkiin) ja tutustuin paikalliseen kirjastolaitokseen. Joidenkin aineistojen, muistaakseni cd-levyjen, kyljessä luki ”viikon laina”. Luulin, että se oli kirjastonhoitajien viikoittainen suositus asiakkaille, ja että tarra oli vain unohtunut, koska se oli monissa muissakin levyissä samaan aikaan.

Vasta kuukausia myöhemmin tajusin sen tarkoittavan, että kyseisessä aineistossa on viikon laina-aika…

Kirjaston viestintä on joskus vaikeaa ja asiakkaat saattavat vaikuttaa tyhmiltä. Ja kun kirjastoilla on niin paljon asiakkaita, säännöistä ja muutoksista viestimisessä on varmasti hyvä olla varovainen ja niin selkeä kuin mahdollista.

Joskus kirjastonhoitajat eivät välttämättä edes tajua, millaisia viestejä tietyt säännöt antavat tietyille asiakasryhmille. Tai että joillekin asiakkaille sääntöjen perusperiaatteet voivat olla selviä, mutta pienemmät yksityiskohdat eivät.

Minä esimerkiksi suhtauduin lapsena ja teininä neljän viikon laina-aikaan melkeinpä kuoleman kaltaisella vakavuudella. Että kirja on luettava täsmälleen siinä ajassa, muuten ei hyvä seuraa.

Myöhemmin melkein loukkaannuin, kun sain tietää että lainojen uusimista voi yleensä käyttää hyväkseen hyvinkin kevytmielisesti kuukausiksi eteenpäin, aivan ilmaiseksi. Nyt olen itsekin oppinut tässä suhteessa liberaalimmaksi.

Tiedän myös, että ihmisiä on erilaisia. Jotkut suhtautuvat lainaussääntöihin tiukasti ja säntillisesti, mutta jotkut taas eivät täysin pysty sopeutumaan kirjaston sääntöihin. Jotkut saattavat jopa vältellä kirjastossa käymistä sen takia, kun sitten tulisi taas lainattua jotain, joka kuukauden päästä unohtuisi ja josta tulisi kovat rapsut. Kun muistutuksiakaan ei aina huomaa tai tajua.

Kirjastojen tulisi aina miettiä sitä, että säännöt eivät olisi liian kahlitsevia hajamielisiä ihmisiä kohtaan. Aineiston kierron kannalta lyhyet laina-ajat ovat toki parempia, ja bestsellereiden ym. suosittujen kirjojen osalta neljää viikkoa lyhyemmät laina-ajat voivat olla välttämättömiä. Mutta rajansa tehokkuudellakin.

Välillä sitä miettii, olisiko saman tien kahden kuukauden (tai kahdeksan viikon) laina-aika hyvä ratkaisu. Ei suurromaanin lukeminen neljässä viikossa ole mitenkään helppoa, varsinkin jos elämässä on välillä muutakin tekemistä. Tunnolliset ihmiset saavat kehitettyä neljästä viikosta vain kunnon stressin kuten minä aikanaan.

No, tuskin nykytilanteessa suurta ongelmaa on. Ja lyhyen työurani aikana olen nähnyt tilanteita, joissa säännöistä on joustettu ja on ollut hyvä joustaa. Mutta tietenkin jonkinlaiset säännöt ovat välttämättömiä, sillä ne suojaavat kirjaston käyttäjiä väärinkäytöksiltä ja ohjaavat hellävaraisesti tehokkaaseen aineistokiertoon.

Tutustuminen lähemmin omaan kirjastoon poistaa myös osan väärinkäsityksistä. Siinä onkin yksi hyvä syy lisää kirjastoille olla helposti lähestyttäviä, ettei mahdollisista karhumaksuistakaan tule jo etukäteen liian pelottavaa mörköä. Ja kuten sanoin, hyvä viestintä auttaa tässä paljon.

Itseopiskelu ja kuri

Itsensä kehittämisen ja itseopiskelun tärkeyttä ei varmaan tarvitse erikseen korostaa. Kirjastotyöntekijäkin voi opiskella omalla ajallaan paljon sellaista, josta on hyötyä työssä ja muussakin elämässä. Tässä pari omaa ajatusta itseopiskelusta.

Ajattelen, että itseopiskelu on tulevaisuuden rakentamista. Se tulevaisuus voi olla läheistä tai kaukaista, eikä itseopiskelun tarvitse välttämättä edes liittyä tämän päivän haasteisiin työssä tai elämässä tai työnkuvaan muutenkaan. Itseopiskella voi monella tavalla. Mitään varsinaista päämäärääkään ei välttämättä tarvitse olla muuta kuin sivistyminen. Siitä on aina silti hyötyä, usein myös niissä tilanteissa joita varten ei koskaan ajatellut opiskelleensa.

Toki jonkinlainen päämäärä voi auttaa lisäämään motivaatiota. Sellainen voi olla vaikka jonkun kielen osaaminen niin hyvin, että voi käyttää sitä asiakaspalvelutilanteessa. Tai jonkun tietyn aihealueen hallitseminen ja ymmärtäminen. Oppilaitoksessa päämääränä voivat olla tietenkin suoraan tentit ja sen sellaiset.

Oma sisäinen motivaatio opiskeluun on elintärkeää. Muuten ahkerointi ei johda kovin pitkälle, varsinkaan jos ei ymmärrä tai hahmota syytä miksi ylipäänsä tekee sitä. On myös tärkeää ymmärtää ahkeruuden ja kurin merkitys. Työ ja ahkeruus johtaa melkeinpä aina hyviin tuloksiin. Hyvä motivaatio lisää edellytyksiä pitkäjänteiselle työlle.

Itseopiskelua ei minusta kannata tehdä pelkästään itsekkäin motiivein, vaan myös siltä kannalta, miten saatuja ajatuksia voi soveltaa työssä ja muussa elämässä. On altistettava itsensä avaramielisesti uusille ajatuksille ja samalla laajennettava omaa sivistystä ja tietopohjaa. Aina ei ole mahdollista tietää etukäteen sitä, minne lopulta päätyy.

Toisaalta itselleen ei kannata olla liian ankara tai vaativa. Usein lepo lisää luovuutta ja tuo perspektiiviä. Ihminen ei ole kone, johon jatkuvasti vain syötetään uutta tietoa. Itseopiskelu on myös tiedon soveltamista ja tietoa siitä, mistä minkin aineiston ja sisällön löytää. Luulisin, että tämä korostuu varsinkin kirjastonhoitajan työssä.

Itse olen huomannut, että itseopiskelussa on hyvä olla jonkinlainen viikkosuunnitelma ja viikkorytmi, kuten muussakin työssä. Ainakin tuntuu, että selvä suunnitelma on parempi minulle, jotta hommat tulee tehtyä. Usein olen tehnyt niin, että opiskelen 30-45 minuuttia jotain asiaa vaikkapa 2-5 kertaa viikossa muutaman viikon ajan ja sitten pidän taas taukoa. Ajallisesti itseopiskelun ei tarvitse olla kovin kuormittavaa.

Mutta ihmisiä on erilaisia, ja niin on suunnitelmia ja viikkorytmejäkin. Työelämän pyörteissä ollessa sitä ei välttämättä edes jaksa kehittää itseään sillä tavalla kuin haluaisi, jos kehittämistä ei voi tyydyttävästi tehdä työajan puitteissakaan. Itseään ja jaksamistaan pitää tietenkin kuunnella. Itseopiskelun ei myöskään tarvitse olla yksinäistä puuhaa. On aina sitä parempi, jos löytää ympäriltään esimerkiksi jonkun itselleen sopivan lukupiirin.

Ei itseopiskelun sinänsä tarvitse kivaa olla. Joskus on ihan hyvä pakottaa itsensä lukemaan jotain sellaista, joka ei sillä hetkellä yhtään kiinnostaisi. Ehkä se on siis jonkinlaista rajojen venyttämistä. En sano, että olisin itse hyvä tässä… Mutta tällaisia ajatuksia minulla nyt oli tällä kertaa.