Sosiaalisuuden painostava vaatimus

On mahdollista väittää, että nykyinen työelämä suosii ekstroverttejä introverttien kustannuksella ja että sosiaalisuuden vaatimus työntyy työelämään turhankin pakottavasti. Linus Jonkman on kirjoittanut äskettäin asiasta kirjankin.

Minä en tiedä, miten asia on, mutta omien kokemuksieni perusteella luulen että asiassa on jotain perää. Sen tiedän, että itse olen jossain määrin introvertti, jos nyt introverttiuden ja ekstroverttiyden välillä täytyy valinta tehdä. En ehkä ole sitä kovin vahvasti, mutta kuitenkin.

Pohdin viime viikolla sitä, miten vahvasti kirjastonhoitajan tulisi työssään keskittyä vahvuuksiinsa. Sama kysymys kannattaa varmasti esittää, kun pohditaan, miten introverttiutta voisi parhaiten hyödyntää työpaikalla. Voisivatko myös introvertit keskittyä omiin vahvuuksiinsa?

Omien (työ)kokemusteni perusteella tässä on haasteita. Ainakin työnhaussa yleinen ajatus ”hyvän tyypin” hakemisesta ja ”verkostoitumisen” välttämättömyys jaksavat painaa omaa mieltäni.

En vain aina ymmärrä, miksi minun pitäisi sen kummemmin verkostoitua. Eikö voisi vain olla oma itsensä makeilematta ja tyrkyttämättä ja tehdä työtään parhaansa mukaan? Ja antaa tulosten puhua puolestaan. Jos ei ole luonteeni mukaista olla niin sosiaalinen kuin muut, miksi minun täytyisi? Miksi edes pitäisi olla hyvä tyyppi? Mitä jos ekstrovertit eivät kuitenkaan pidä minua hyvänä tyyppinä omien kriteeriensä perusteella, koska en ole sellainen kuin he ovat? Ihmisethän usein pitävät kaltaisistaan ihmisistä.

En nyt tässä toivottavasti tunne mitään ylemmyydentuntoa oman lievän introverttiuteni vuoksi, mutta minusta näyttää selvältä että tällaisissa käsitteissä piilee syrjinnän vaara. Kokouksista ja työhaastatteluista on vaarassa tulla sisällötöntä sössötystä, jos sosiaalisuutta ylikorostetaan. Ihmissuhteet, tunteet ja pintahöttö jyräävät työn sisällön.

Mitä jos sosiaalisuus ei vain joitain ihmisiä kiinnosta? Sellaisillekin tyypeille täytyy olla tilaa työelämässä. Muuten menetetään paljon osaamista.

Ainakin on niin, että parasta sosiaalisuutta ei aina ole pakkopölöttäminen joka ainoan askareen yhteydessä ja vaatimus ryhmätyöskentelystä. Tai sitten siitä, että kaikilla työntekijöillä pitäisi olla pedagogisia taitoja. Kaikkia ei voi laittaa samaan muottiin.

Ehkä oma johtopäätökseni tässä olisi, että työyhteisössä on tärkeää olla sosiaalisesti älykäs ja toiset huomioon ottava. On myös tärkeää keskustella sanattomista oletuksista, jotka vaikuttavat siihen, miten eri ihmiset voivat suoriutua työtehtävistään erilaisilla sosiaalisilla resursseillaan. Sosiaalinen älykkyys on erityisen tärkeää myös siinä kohtaa, kun sosiaalisuutta on vaarana ylikorostaa.

Advertisement

Voisiko keskittyä siihen missä on hyvä?

Sen sijaan että kehittäisi itseään tasaisesti jokaisella osa-alueella, kirjastotyöntekijä voisi mahdollisesti myös valita keskittymisen parhaisiin ominaisuuksiinsa ja niiden kehittämiseen edelleen. Onhan niin, että työtä tehdään vahvasti omien vahvuuksien pohjalta. Myös työntekijöiden välinen työnjako voisi tukea ajatusta.

Esimerkkinä voi mainita jalkapallon. Jalkapalloilijoilla on erilaisia ominaisuuksia, ja ammattilaistasollakin joku pelaaja voi pärjätä ensisijaisesti vahvuuksiensa avulla. Paljon riippuu roolista, johon pelaaja asetetaan.

Hyökkääjäpelaaja voi esimerkiksi olla nopea ja hyvä kaksinkamppailuissa. Vaikka hän ei olisikaan hyvä pääpalloissa, hän voi silti tehdä mainion uran huipputasolla huippuominaisuuksiensa ansiosta. Heikkoudet eivät pilaa kaikkea. Kun taas se pelaaja, joka on tasaisen keskinkertainen kaikessa, ei välttämättä ole niin kysytty, koska hänellä ei ole ”sitä juttua” joka nostaisi hänet tasaisen massan yläpuolelle.

Kirjastomaailma tai työelämä ei tietenkään ole suoraan verrattavissa jalkapalloon. Mutta paljon samaakin varmasti löytyy. Jos työntekijä peilaa esimerkkejä itseensä, jokaiselta varmasti löytyy selkeitä vahvuusalueita. Kirjastotyö on asiantuntijatyötä, ja jokainen alalle hakeutuva on varmasti asiantuntija edes jossain aihepiirissä tai genressä. Joku voi hallita hyvin vaikkapa tietotekniikan, toinen kotimaisen runouden.

Mutta jyrääkö monipuolisuuden vaatimus hyviin puoliin keskittymisen alleen? Nykyäänhän työpaikkailmoituksissa vaaditaan sitä ja tätä jos tuotakin, ja paremmallakin itsetunnolla varustetulla kirjastoammattilaisella voi työkkärin tarjontaa selaillessa mennä pupu pöksyyn. Varmaan siellä aina haetaan monipuolista osaajaa, joka hallitsisi hyvin kaikki toimenkuvat? Ja kai minulla esimerkiksi pitää olla mahdollisimman laaja yleissivistys ja perustietämys kaikesta kirjastoon liittyvästä, jotta työnantaja voi edes harkita minua?

Niin, varmasti on niin että perustietämys on jokaisella oltava. Mutta minusta tuntuu, että selkeitä vahvuusalueitakin tarvitaan, varsinkin jos/kun työtä on mahdollista jakaa ja organisoida eri ihmisten välillä. Työn jakamisessa on tosin suuria eroja isojen ja pienten kirjastojen välillä. Isoissa kirjastoissa on kaikkea enemmän, osastoja samoin kuin työntekijöitäkin. Siksi siellä jokaiselle voi löytyä luontevammin oma erilainen roolinsa.

Minusta kyse on myös asenteesta työhön ja itsensä kehittämiseen. On aitoa asiakaspalvelua, että työntekijää läpäisee into hankkia tietämystä ja kehittää itselleen vahvoja tietämysalueita. Edellytyksenä on siis, että niihin on aidosti mahdollista keskittyä työssään.

Tietenkin tämä, kuten moni muukin asia työelämässä ja elämässä, on tasapainoilua. Monia huonoja ominaisuuksiaan kannattaa ehdottomasti kehittää, varsinkin jos ne ovat kriittisiä oman toimenkuvan kannalta. Mutta en usko, että omiin hyviin ominaisuuksiin keskittymisessä sinänsä mitään pahaa on. Ainakin on niin, että kaikki huonot ominaisuudet eivät haittaa yhtä paljon.

Kirjastoja on siis erilaisia ja työntekijän persoonallisuuskin varmasti vaikuttaa. On myös niin, että kaikkea opittua ei voi heti soveltaa, vaikka sen kovasti haluaisikin hyödyttävän työtään. Kirjastotyöhön liittyvä sivistys ja tietämys kun on monesti luonteeltaan sellaista, ettei välitöntä hyötyä kannatakaan odottaa.

On aina liikaa vaadittu, että työntekijä osaisi aivan kaiken. Viisautta on sekin, että tietää omat rajansa. Samalla on hyvä osata hieman venyttää rajoja. Idea on, ettei kaikkien tarvitsekaan tehdä ja osata kaikkea. Tässä on varmasti tavallisilla kirjastotyöntekijöillä ja esimiehillä oma haasteensa.

Leipääntyminen

Nyt tuntuu hassulta selailla taaksepäin kirjoituksiani. Tuntuu kuin vain viikosta toiseen heittelisin ideoita ilmaan ja teeskentelisin viisaampaa kuin olenkaan. Että muka oikeasti olisin tietäväinen ja kaikin puolin kypsä kirjastoammattilainen, joka latelee asiaa sitä mukaa kun sormet kulkevat näppäimistöllä.

Mutta miksi tällainen otsikko? Älkää huoliko, te armoitetut lukijani, en ole vielä leipääntymässä tähän blogiin.

Minulle vain tuli mieleen ajatella sitä hetkeä, jolloin olen kenties ollut jo pitkään kirjastotyössä. Ehkä olen viettänyt samassa kirjastossa jo vuosia. Nyt, kun en ole vielä oikein päässyt urani alkuunkaan, tuntuu silti oudolta miettiä sitä. Ja kuten sanoin, se tuntuu hassulta, kun ajattelee millainen minä kirjoittaa tätä blogia.

Mutta kyllästyisinkö siis? Leipääntyisinkö? Olenko edes sellainen ihminen, joka aina haluaa uusia haasteita?

En ihan tiedä. En tunne itseäni tai työminääni niin hyvin. Asiat riippuvat tietenkin myös muista olosuhteista, joista on turhaa lähteä spekuloimaan.

Olen kyllä ajatellut, että nautin rutiineista, ja haluan tehdä rutiinit työssäni niin hyvin kuin mahdollista. Luulen, että minulle on oikeastaan hyvin tärkeää, että pystyn täsmällisesti hallitsemaan työnkuvaani ja palaamaan tuttuihin rutiineihin. Mutta luulen myös, että koska olen pohdiskelevan luonteinen ihminen (se puoli on varmasti blogissakin päässyt esille), tarvitsen toisinaan haasteita, jotka vievät minua eteenpäin. Ja totta kai haluan kehittyä työntekijänä ja ihmisenä.

Perusjutussa ei ole mitään ongelmaa. Koen kirjastotyön minulle yhä kaikkein mieluisimmaksi ammatiksi. Itse työhön en siis kyllästy, ellei se sitten muuta muotoaan sellaisella radikaalilla tavalla, josta en tykkää ollenkaan.

On tylsää vetää tämä teksti yhteen korostamalla tasapainon merkitystä, mutta parempaakaan vastausta en keksi. Yksi vastaus on myös, että rutiinit ovat tärkeitä, mutta rutiinien pitäminen hedelmällisinä vaatii tarkkaavaisuutta.

Uusien haasteiden vastaanottaminen merkitsee myös uusien, parempien rutiinien kehittämistä. Jotta rutiinit voivat motivoida, niiden täytyy olla mielekkäitä ja muuttua tarpeen tullen. Tai ainakin tämä kuulostaa itselleni aika järkeenkäyvältä. Jatkuva uudistuminen uudistumisen vuoksi on yhtä huono idea kuin laiskankyllästynyt urautuminen ja jämähtäminen. Ei ihmisellä riitä energia jatkuvaan varpailla olemiseen. Sama työnkuva vuodesta toiseen puolestaan tylsyttää ja tyhmentää.

Abstraktilla tasolla on siis aika helppoa hahmotella jonkinlainen näppituntuma työnteosta. Eteenpäin pitää mennä, mutta rutiinien kautta. Ja jotta ei tule leipääntymistä, täytyy varoa vääränlaisia rutiineja. Tätä kautta voisin kuvitella lähestyväni työnkuvani olosuhteita ja ulottuvuuksia missä sitten satunkaan olemaan töissä.

Tällaiset pohdinnat voivat olla myös aihioita sille, mihin suuntaan tämä blogi kehittyy. En ihan tiedä vielä sitäkään, mutta katsotaan.

Filosofit pohtivat kirjaston merkitystä

Kirjastolehdessä oli juuri erinomainen artikkeli, jossa pohdittiin sitä mikä kirjasto on. Jutussa haastateltiin kahta filosofia, Sara Heinämaata ja Tuomas Nevanlinnaa:

http://kirjastolehti.fi/artikkelit/artikkeli/725/mika-on-kirjaston-merkitys/

Tunnustan, että minulla meni vähän kahvi väärään kurkkuun tekstiä lukiessa. Se johtuu siitä, että teksti oli kuin omasta kynästäni, jos ikinä osaisin tässä blogissa ilmaista asioita ja ajatuksia niin selvästi kuin tässä on ilmaistu. Tai niin vaivattomasti asettaa asioita erilaisiin konteksteihin. Siksi linkitänkin artikkelin tähän ja oletan että se tavallaan puhuu puolestani.

En minä sitä sano, että olisin kaikesta täsmälleen samaa mieltä tai että minulla edes tarvitsisi olla vahvoja mielipiteitä joka asiaan. Mutta ainakin pari kohtaa nousi esiin, kun luin tekstiä. Näitä asioita olen jo blogissani hieman käsitellytkin.

Se ensinnäkin, että kirjastot ovat myös arkistoja ja kirjavarastoja, joissa säilytetään kirjallista perintöä. Tämä unohdetaan nykyään liian helposti. Laaja aineisto on arvo sinänsä. On valitettavaa ja surkuhupaisaa, jos kirjastot tekevät ongelman asiasta, joka joskus aikaisemmin on ollut kirjastojen vahvuus:

”Heinämaa muistelee viime vuonna kuolleen filosofi Jaakko Hintikan lahjoittaman ainutlaatuisen kirjakokoelman kohtaloa. Helsingin yliostolle muodostui ongelmaksi ottaa lahjoitus vastaan, koska kirjojen varastoiminen, säilöminen ja hoitaminen maksavat.”

Mikseivät kirjastot voisi ottaa uudelleen yhä suuremmaksi vahvuudekseen sen, että ne huolehtivat aineiston ”pitkästä hännästä” paljon paremmin kuin kirjakaupat tai edes divarit? Raha- ja resurssikysymyksissäkin on kyse priorisoinnista.

Kirjastojen avoimuus on toinen juttu. Se on avoimuutta monille asioille, ei pelkästään sivistykselle tai muille abstrakteille arvoille. Se on yhteisöllisyyttä, tasa-arvoa ja mahdollisimman suurta saavutettavuutta, joka ei katso maksukyvykkyyteen, maailmankatsomuksiin tai elämäntilanteisiin. Avoimuuden kannalta on myös hyvä, että kirjasto nähdään laajemminkin kuin vain seiniensä sisäpuolella olevana paikkana. Nevanlinnan sanoin:

“Jos nyt vielä palaan itse asiaan, eli kirjastoihin, niin on hyvä asia, että meillä on avoimet kirjastotilat fyysisinä kirjoineen, mutta tärkeää on, että kehitämme siinä rinnalla myös sähköistä materiaalia. Mielestäni kirjastojen avoimuus kaikille korreloi internetin kaikille avoimuuden kanssa, ne eivät siis ole toistensa kilpailijoita.”

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa blogissani. Mainittakoon, että työhaastattelupyyntöjä ei nyt ole tullut ja urani sikäli polkee taas paikoillaan. Olen ollut jo jonkin aikaa virallisesti pitkäaikaistyötön. Se kai siis käsittääkseni tarkoittaa vähintään vuoden pituista työttömyysjaksoa.

Mutta turha jäädä surkuttelemaan, se ei auta mitään. Uskon että parempaa on luvassa. Kirjoittelemisiin ja kohti syksyn pimeneviä iltoja!

Muutkin pidentävät aukioloja, mikseivät myös kirjastot?

Viime aikoina on puhuttu paljon ruokakauppojen aukioloaikojen muutoksista. Minua on alkanut mietityttää, miten trendiä aukioloaikojen laajentamisesta voi verrata kirjastoihin. Samaa ilmiötähän huomaa mm. itsepalvelukirjastojen lisääntymisenä. Samalla aukioloajatkin pitenevät.

Mutta päteekö kirjastoihin se yleisesti hyväksytty ajatus, että on aina sitä parempi, mitä pitempään kaupat ovat auki? Nykyäänhän argumenttiketju menee lähinnä niin, että enemmän aukioloa tarkoittaa enemmän myyntiä, enemmän rahaa ja enemmän työpaikkoja. Ihmisten viikkorytmille, sosiaalisille tarpeille ja pyhäpäivän pyhyydelle uhrataan vähemmän ajatusta. Talouskasvua ihannoivassa yhteiskunnassa tämä on selvä arvovalinta.

Tässä kohtaa pitää siis kysyä sitä, pitäisikö kirjastojenkin pyrkiä olemaan mahdollisimman usein auki, vaikka perustelut sille olisivatkin erilaisia ja varmaankin vähemmän taloudellisista argumenteista lähteviä.

Minusta tässä asiassa on suurelta osin kyse siitä, minkä ajatellaan olevan kirjaston olemus ja merkitys. Viime vuosina kirjastot ovat muuttuneet aineistolainaamoista yhä enemmän kohtaamispaikkojen ja kulttuurilaitosten suuntaan. Ihminen ei aina niinkään hae kirjastosta yhteyttä kirjastossa säilytettävään aineistoon, vaan abstraktimmin tietoon, kontakteihin ja kulttuuriin ylipäänsä, joka voi joko sijaita kirjastotilassa tai sitten internetissä tai muissa kirjastojärjestelmän osissa. Tässä kehityskulussa on paljon hyvää, vaikka se ei olekaan vailla pulmia.

Voi myös olla, että tämä kehitys johtaa suurempiin paineisiin kirjastojen aukioloaikojen laajentamiseksi. Ehkä tässä kannattaa korostaa internetin merkitystä ja sitä että ihmisten tasa-arvoinen pääsy internetiin muuttuu yhä tärkeämmäksi. Korkeakouluissa onkin nykyään tavallista, että on 24 tuntia auki olevia internet-tiloja. Miksi kirjastot eivät pidä tätä tärkeänä, jos yliopiston kaltaiset sivistyslaitokset pitävät?

”Kohtaamispaikka”-tyyppisessä ajattelussa kirjaston merkitys muuttuu säilytyspaikasta mahdollistajaksi ja elintärkeäksi palveluksi, joka tarjoaa yhteyksiä ja asiantuntijuutta. Tässä mielessä voisi ajatella, että pitempi aukiolo hyödyttäisi juuri niitä, jotka kyllä pystyvät odottamaan mielenkiintoisen kirjan lainaamisessa seuraavaan päivään. Heille vain olisi tärkeämpää yhteys netin tai kirjastonhoitajan avustuksella johonkin sellaiseen, jonka merkitykselle pelkkä varasto on mykkä tarjoamaan vastausta.

Toki voi kysyä, onko kirjastotyöntekijän ammattitaito niin elintärkeää, että sen saatavuutta pitäisi yömyöhään asti venyttää. Voi olla, että tässä kohtaa on järkevää tehdä erottelua. Tässä tulee myös eteen syy, miksi aukioloaikojen laajentaminen on tapahtunut itsepalveluvetoisesti. Työ on kallista ja hyvä palvelu maksaa, se on yksi tekijä, mutta toinen on priorisointi. Kirjastonhoitajan asiantuntemus tuskin on asiakkaan ympärivuorokautisista tarpeista suurin. Nykyään ihmiset ovat myös tottuneet itsepalveluun ja hyväksyvät sen.

Toisaalta kaupat eivät ole ainoa vertailukohde kirjastoille. On hyvä kysymys, miksi museoiden aukioloajat ovat yleensä niin lyhyitä. Se, että kirjastot ja museot kulttuurilaitoksina eroavat toisistaan, on tietenkin yksi vastaus, mutta enpä minä lopulta tiedä. Ehkä kirjastojen monipuolisuus ja arkipäiväisyys pakottaa ne luontaisemmin lisäämään saavutettavuuttaan, kun taas museot ovat enemmänkin elämyksellisiä ja kertaluontoisia kokemuksia.

Tässä kaikessa on varmasti aihetta syvällisempäänkin pohdintaan. Itse ainakin olisin monesti iloinen, jos kirjastot olisivat auki vaikkapa iltayhdeksään. Aivan kuten lähikaupasta pystyy kätevästi noukkimaan mukana yksittäisen unohtuneen maitopurkin, pystyisi kirjastossakin vain piipahtamaan maksamassa eräpäivää lähestyvän laskun tai lukemassa päivän lehden tai linkatun artikkelin. Tai tsekkaamassa taidenäyttelyn tai mainoksen tulevasta näyttelystä. Joku vain valvoisi tilaa ja ehkä kävisi avaamassa ja sulkemassa ovet.

Ihminen ei elä pelkästään leivästä. Jos leipää saa kaupasta yhdeksään asti tai pitempäänkin, miksi pitäisi olettaa, että sanojen ja ajatusten saaminen kirjastosta olisi yhtään vähemmän tärkeää.

Kirjastotyöntekijät voisivat tehdä sitä oikeata työtään edelleenkin suurelta osin päivisin. Mikään ei sinänsä muuttuisi kovin paljoa. Kyse olisi lähinnä työn organisoinnista ja hieman uudesta tavasta palvella asiakkaita.

Niin, tähän suuntaan kehitys on mennyt jo monta vuotta, eikä myöskään turvallisuus ole käsittääkseni kohonnut suureksi ongelmaksi ainakaan suomalaisissa kokeiluissa. Mahdollisuuksia meillä ainakin olisi nykyisten ideoiden pohjalta. Menemmekö vielä pidemmälle? Uskallammeko tai haluammeko edes?