Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Chinguetti ja kirjastojen voima

Mauritaniassa sijaitsevassa Chinguettin kaupungissa on jotain todella romanttista. Tämä aavikkokaupunki ja entinen karavaanien solmukohta on tunnettu mistäpä muusta kuin kirjastoistaan.

Chinguettissa on säilynyt valtava määrä vuosisatoja vanhoja tieteellisiä ja uskonnollisia käsikirjoituksia. Kaupunki olikin tunnettu juuri niistä, ja on edelleen. Sivistyksen ja koulutuksen merkittävänä keskuksena sitä alettiin aikoinaan jopa pitää jonkinlaisena pyhänä kaupunkina.

Harmi vaan, että Chinguettilla on mennyt viime ajat kehnosti. Ilmastonmuutos, aavikoituminen ja elinkeinoelämän rakennemuutos ovat tuoneet suuria ongelmia. Turismi ei ole kuin osaratkaisu, varsinkin kun terroristit ovat yksi riesa lisää. Nykyään Chinguettissa asuu vain joitakin tuhansia ihmisiä. Käsikirjoituksiakin on viety pois, ja kun hyvin monet niistä ovat vanhojen sukujen hallussa, niiden säilyttäminen ei ole ollut virallisten tahojen mielestä aina asianmukaista.

Oli miten oli, minua ainakin kiehtoo tämä mudasta ja kivestä rakennettu vanha kaupunki Saharan uumenissa. Suomesta käsin katsottuna tällainen sivistyksen keskipiste autiomaan keskellä näyttää melkeinpä myyttiseltä.

Ainakin Chinguettin menestys ja maine on yksi osoitus kirjastojen voimasta. Monenlaiset kirjat ja käsikirjoitukset ovat olleet merkittävässä roolissa historian varrella, olipa kyse mistä maailmankolkasta tahansa. Siksi on ollut ja tulee olemaan tärkeää, että kirjastot missä tahansa pystyvät toteuttamaan säilyttävää ja sivistystä edistävää tehtäväänsä. Etenkin nyt tässä tapauksessa, kun uhkatekijöitä on paljon.

Meidän suomalaisten kannattaa myös muistaa, että olemme osa samaa universaalia kirjastolaitosta chinguettilaisten kanssa ja heidän kirjallinen perintönsä on myös osa meidän perintöämme. Eli kaikki arvostus heille.

Lähteitä:
http://www.smithsonianmag.com/travel/endangered-site-chinguetti-mauritania-54168194/?no-ist
http://www.messynessychic.com/2014/05/14/the-lost-desert-libraries-of-chinguetti
https://www.theguardian.com/world/2010/jul/27/mauritania-heritage-books-libraries

Kirjastoverkko

Metson uusi lehtilukusali

Tampereen Metso-kirjaston yläparvelle on juuri valmistunut uusi lehtilukusali. Samalla poistui käytöstä vanha lukusali, joka sijaitsi melkein kilometrin päässä erillisessä rakennuksessa. Tässä joitakin vaikutelmiani uudesta paikasta.

Pääkirjasto sai nyt siis ison lehtilukusalin, joka siltä tähän mennessä oli puuttunut. On helppo sanoa hyväksi piirteeksi sitä, että kirjaston palvelut eivät ole enää hajaantuneena ympäriinsä. Ainakin se on loogisempaa. Tosin vanha lehtilukusali oli myös erittäin hyvällä ja kauniilla paikalla koskenrannassa ja myös rakennus itsessään oli hieno ja viihtyisä. Ja paikka, jossa Metsossa ennen oli näppärä lukunurkka suosituimpine lehtineen, on nyt poistunut muuhun käyttöön.

Huono puoli on, että sali on toisessa kerroksessa, eli sinne pitää kiivetä portaat ylös. Toisaalta paikka muodostaa mukavan oman soppensa. Melu tuskin tulee olemaan ongelma, ellei sitten viereisellä musiikkiosastolla ole joskus jotain esitystä. Täytyy myös ihailla tapaa, jolla lukusali avautuu käytävälle ja viereiseen kahvilaan. Monia erilaisia penkkejä ja monia viihtyisiä ja rauhallisia paikkoja löytyy valittavaksi.

Tila itsessään ei ole mitenkään erityisen iso, mutta varmaan siksikin se tuntuu viihtyisältä. Yleisvaikutelma on tyylikäs ja oudolla tavalla sekä moderni että vanhanaikainen; vanhat taideteokset luovat mielenkiintoista retrovaikutelmaa.

Lattia- ja seinäpinnat ja muut yksityiskohdat näyttävät kivoilta. Ikkunat ovat tyylikkäitä ja talon arkkitehtuuri pääsee hyvin esiin. Pyöreistä ikkunoista tulee myös mieleen vanha lukusali.

On vaikea sanoa enempää käyttökokemuksen puuttuessa. Pitäisi viettää enemmän aikaa paikassa. Lehtivalikoiman laajuudesta ainakaan on paha sanoa. Mutta pääosin uudistus vaikuttaa hyvältä, vaikka vanha lukusali onkin eräänlainen menetys.

Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Oleskelusohvien lumo

Joskus voi olla hyvä miettiä, mitä kirjasto merkitsee minulle juuri nyt ja tänään.

Aikaisemmin tänä syksynä olin kävelyllä ja aloin miettiä, pitäisikö käydä kirjastossa paluumatkalla kotiin. Kirjasto oli aika mukavasti matkani varrella.

En kuitenkaan halunnut lainata mitään. Se, mitä kirjastosta sillä kertaa kaipasin, oli jonkinlainen levähdyspaikka. Olin sitä paitsi lukenut aikaisemmin päivällä jo aivan tarpeeksi kaikkea, enkä ollut niin kiinnostunut sanomalehdistäkään.

Niin, tajusin että kaipaan leposohvaa tai nojatuolia. Sellaisia joita on vaikkapa kaupungin pääkirjastossa, ja jonne voi incognito mennä vähäksi aikaa istumaan ja murjottamaan. Kaupungeissa ei muutenkaan samanlaisia maksuttomia oleskelupaikkoja ole liikaa. Vartin istuskelun jälkeen onkin jo taas hyvillä mielin lähdössä jatkamaan matkaansa.

Tässä blogissa olen puhunut joskus ja ehkä useinkin siihen sävyyn, että nojatuolit eivät saa olla etusijalla kirjaston aineistoon nähden. Mutta nyt minä kaipasin juuri niitä. Joskus sitä vain kaipaa kirjastoilta muitakin kuin kirjoja, lehtiä tai nettiä, varsinkin jos on oppinut levähtämisen tavan jossain muussa kirjastossa aikoinaan.

Tiesin kyllä, ettei lähikirjastossani taida niitä nojatuoleja edes olla. Kävellessäni kirjastoa kohti ajattelin, että voinhan ainakin käydä siellä vessassa, jos en muuta. Kun tulin sisälle, havaitsin muistijälkeni oikeaksi. Tuoleina oli pelkkiä puupenkkejä. Hyllyrivien väliin sijoitetulle yksinäiselle tuolillekaan ei kehdannut jäädä möllöttämään. Mitä siinä olisi tehnyt muiden katseiden alla. Olisiko ollut sosiaalisesti hyväksyttyäkään röhnöttää siinä ja laittaa vähäksi aikaa silmänsä kiinni. Ajattelevat, että joku syrjäytynyt.

Kirjastosta ei vain löytynyt sitä hiljaista nurkkaa ja pehmeää tuolia, jota olin kaivannut. Kävin vessassa ja lähdin pois.

Mutta hyvät lukijani, älkää tehkö tästä kirjoituksesta mitään johtopäätöstä. En moralisoi tai kritisoi. Ottakaa tämä lähinnä yksittäisenä havaintona ja tunteiden ilmaisuna. Tällaisia jotkut kirjastot ovat ja tällainen minun päiväni sattui olemaan silloin. Ja hyvä niin.

Aineistot, Asiakaspalvelu, Kirjastojen olemus, Sivistys

Maailman kotkotusten perässä pysyminen

Sarjassamme ”vain kirjastonhoitajan ongelmia”…: Kuinka minua harmittaa, että minun täytyy seurata aikaani ja olla perillä siitä mistä puhutaan ja mikä on kulloinkin muodissa. Kun harmittaa, että täytyy tietää mikä on Snapchat. Pännii, kun ihmiset keskustelevat kaiken maailman tv-sarjoista, joita tulee koko ajan lisää ja jotka eivät kiinnosta minua yhtään. Täytyisi ehkä jopa osata frisbeegolfin säännöt, jos meillä on kiekkoja lainattavana ja asiakas kysyy.

Voi ei. Eivätkö kaikki voisi vain keskittyä perinteisiin, syvällisiin sisältöihin ja puhua niistä.

Niin, tässä minä nyt puoliksi itseironisesti heristän sormeani sille, että ollakseen kunnon kirjastonhoitaja sitä pitäisi olla perillä kaikesta. Ja suuri osa siitä ”kaikesta” on lopulta aika pinnallista viihdehöttöä, jos suoraan sanotaan. Se ei vaan jaksaisi kiinnostaa. Tai sitten se on teknisiä juttuja ja eri sovellusten käyttöohjeita, joiden osaamisesta olisi apua tietopalvelutyössä.

Ei aineistoista perillä pysyminen tietenkään ole ikävää, pois se minusta. Miksi olisin kirjastonhoitaja, jos en pyrkisi mahdollisimman laajaan aineistojen tuntemiseen? Ja totta kai asiakkaita täytyy palvella mahdollisimman hyvin ja tarjota heille haluamansa.

Mutta jos työnjako ja erikoistuminen on hoidettu kirjastoissa huonosti, se voin ollakin juuri minä, jonka täytyy osata Snapchat ja tuntea dekkarikirjallisuutta. Tiettyyn rajaan asti se on tietenkin täysin paikallaan. Tämähän on työtäni, eikä työn tarvitse olla hauskaa. Voin rauhassa tuntea siitä oikeutettua painetta.

Äskettäin minä oikeastaan olen jo opetellut huonoa omaatuntoa, kun en ole koskaan käyttänyt WhatsAppia. Mietin, että kenties olisi hyvä alkaa käyttää tuota sovellusta, kun joku kovasti kysyi minua sinne. Vain vähän aikaa sitten liityinkin vain huomatakseni, että kännykkäni ei enää tue sovellusta ensi vuodesta alkaen…

Niin, toki minun pitäisi tietää kaikki mahdolliset sosiaalisen median sovellukset, vaikka pirukaan ei niistä kaikista pysy perillä.

Romanttinen näkökulma kirjastonhoitajuuteen karisee helposti tekemällä kaikesta uudesta suurta velvollisuutta. Kirjastonhoitaja on vain väline, joka hakee ja hoitaa maailmalle sen mitä maailma haluaa.

Sanomalehtienkin lukeminen kuulemma kertoo sivistyksestä ja halusta pysyä ajan tasalla. Kyllä kai, mutta minä voin ihan suoraan tunnustaa, että vaikka minulle tällä hetkellä tulee sanomalehti, se on vain siksi koska sain lehden kahden kuukauden lahjana ilmaiseksi. Ja siltikin olin miettinyt, kannattaako minun ottaa lahja vastaan, kun mieluummin lukisin kirjoja, aikakauslehtiä ja blogeja. Jaksaisiko sitä sitten niin innostua kuin osasta päivän puheenaiheita. Jossain kuitenkin menee raja, minkä verran jaksaa lukea päivässä.

Minä tietenkin ajattelen ja haluan ajatella, etten tässä todellakaan vihaa työn työläyttä ja haastavaa monipuolisuutta. Eikä tämä kritiikkini tässä ole niinkään edes kritiikkiä kuin vain omaa ”mitä ajattelin tänään” -tyyppistä havainnointia kirjastosta, maailmasta ja itsestäni.

Mutta on hyvä sanoa, että minulla on melko vahva mielipiteeni tasapainon tärkeydestä. Että kirjastojen täytyy sovellusten ja pintasisältöjen lisäksi paneutua syvällisempiin sisältöihin ja sivistykseen. Ja sen lisäksi siihen, mistä kunkin asian löytää.

Voihan olla, että menetämme jotain tärkeää, jos meillä ei kaikkien uusien kotkotusten keskellä ole aikaa keskittyä kirjaston perinteisiin vahvuusalueisiin. Onko sittenkään kirjaston suurin hyöty maailmalle siinä, että siellä on mahdollisimman paljon kaikkea uutta ja kirjasto on kaikesta uudesta mahdollisimman perillä? Totta kai tämä on kirjaston tehtävä, mutta ei se ole ainoa tehtävä. Eikä ehkä tärkeinkään.