Vaikutelmia Koilliskeskuksen kirjastosta

Tampereella on äskettäin avattu mielenkiintoinen uusi kirjasto. Mielenkiintoiseksi sen tekee moni asia, muun muassa se että kirjasto sijaitsee Prisman yhteydessä Linnainmaan lähiökeskuksen solmukohdassa. Olen aiemminkin puhunut kirjastojen ”kauppakeskustoitumisesta” ja tämä on yksi kehityksen ilmentymä.

Toki Koilliskeskuksen kirjasto ei sikäli ole uusi, että sen kokoelmat siirrettiin samalla lakkautetusta Pellervon kirjastosta. Mutta sen konsepti on uudenlainen. Ja siinä onkin toinen osa mielenkiintoisuudesta: aivan kirjaston yhteydessä on ravintola-kahvila sekä neuvola ja nuorisotilat, eivätkä vain vieressä, vaan kiinteässä yhteydessä. Esimerkiksi neuvolan vastaanotolle jonotetaan lastenosastolla.

Kirjastoon on oma sisäänkäynti ulkoa ja se on paikkana kirjaston oloinen, mutta silti vahvasti omalla tavallaan painottunut. Oma vaikutelmani tästä ei ole pelkästään ihastelevan positiivinen. Aineistokokoelma kun ei ole kovin kummoinen. Hyllyjä on vähän, ja ne ovat matalia. Kaunokirjallisuushyllyt on jätetty tarkoituksella vajaiksi ja väljiksi, mikä harmittaa ainakin itseäni.

Tuntuu, että sisällöt eivät ole tämän kirjaston konseptissa pääosassa, vaan pikemminkin palvelut ja elämyksellisyys. Kirjastossa on melkeinpä enemmän erilaisia huoneita ja varattavia tiloja kuin perinteistä ”kirjastoa”.

Tämä on vieläpä loogista, sillä Koilliskeskus on ”osa Tampereen kaupungin tulevaisuuden palvelumallia, jonka mukaisesti alueiden palveluja keskitetään hyvinvointikeskuksiin ja lähitoreille”.

En silti tiedä, onko mallia tai toteutusta syytä moittia. Kyllä kaupunkiin mahtuu monenlaisia kirjastoja. Välillä sitä kuitenkin miettii, onko konseptissa menty jo liian pitkälle. Missä ne kirjat ovatkaan? Miksi täällä on tällainen hälinä, eikö voisi olla hiljaista? Miksi tiskin vieressä on lista varatuimmista kirjoista, miksi sellaisella tilastolla olisi mitään käyttöarvoa? (Romantikkona ajattelen, että jonkun kirjan suosituimmuus ei kerro mitään siitä, kannattaako se lukea.)

No, en minä kai valita. Onhan tässä kirjastossa kyllä silti kaikkea mitä kirjastolta sopikin odottaa, monin paikoin vain pienipiirteisemmin ja ripotellummin. Viihtyisältä näyttäviä lukusoppiakin on. Ja ehkä aineisto saattaa kasvaa ajan myötä?

Itse en kokenut kirjastoa niin viihtyisen rauhallisena kuin vaikkapa monia muita, viime aikoinakin valmistuneita kirjastoja. Se toki ei varmaan ollut suunnittelijoiden tarkoituskaan. Ainakin tämä kirjasto rikkoo raja-aitoja. Paikalle löytää varmasti myös paljon sellaisia käyttäjiä ainakin lasten ja nuorten joukosta, jotka eivät niin hyvin viihtyisi perinteisemmässä kirjastossa.

Advertisement

Mitä vaadin itseltäni?

Työtunnelmat ovat yhä pääsääntöisesti positiivisia. Mutta tarkemmin sanottuna nyt tuntuu, että kaksi tunnetta vuorottelee.

Ensimmäinen on se, että kaikki on yhä kovin hallitsematonta. Uutta asiaa tulee jatkuvasti paljon. Se, että minun täytyy olla kahdessa työpaikassa, vaikuttaa myös osaltaan siihen että ehdin unohtaa paljon jo oppimaani.

Lisäksi minua harmittavat kaikenlaiset pikkujutut ja käytännöt, joiden osaamattomuudelle en vielä voi mitään. Stressaan niistä ikävän paljon, koska olen päättänyt haluta päästä nopeasti työhön sisälle. Kuten jo sanoinkin edellisessä merkinnässä, pikkuasiat ovat sitä tylsempiä, koska ne eivät juuri mitenkään liity työn olennaisimpaan sisältöön. Lähinnä ne liippaavat asioiden teknistä puolta ja työpaikan tapoja.

Toinen tunne on kuitenkin ilo siitä, että asiat menevät hyvin, pystyn hallitsemaan työtehtäviäni ja saan onnistumisen kokemuksia. Pystyn toteuttamaan itseäni. Tunnen, että ”minähän osaan jo tämän”.

Usein tämän jälkimmäisen tunteen katkaisee joku karmea moka, joka johtuu siitä etten ole vielä sisäistänyt juuri sen tietyn työpaikan käytäntöjä. Kuten vaikkapa tietämättömyys ”eurolla kolme” -poistokirjatarjouksesta, ja tilanteen nolouden seurauksena tulleesta jäätymisestä. Siitä johtui, että virheen jo tajuttuanikin tarjosin asiakkaalle liian vähän vaihtorahaa.

No jaa, eihän tällainen kuulosta kovin vaaralliselta. Virheitä sattuu, eikä murehtiminen kannata. Rennosti vaan mutta tosissaan, niin kai sen pitäisi mennä, ja se pitäisi muistaa, kun työstressi nousee taas pintaan.

En voi vaatia liikaa itseltäni. Se, että vaadin itseltäni sen että teen parhaani, ei tarkoita sitä että minun pitäisi murehtia ja pingottaa. Voin myös toisinaan jättää tietämättömyyteni ja hallitsemattomuuteni hautumaan jonnekin taka-alalle, ja keskittyä vain hoitamaan sen päivän työt. On turha ajatella koko ajan sitä, että minun pitäisi esimerkiksi hoitaa kouluyhteistyötä. Tai, kuten sain tällä viikolla tietää, opastaa jotain kirjastoon tulevaa työharjoittelijaa.

Kaikki asiat tulevat aikanaan. Luulen, että usein on vain tärkeintä mennä ja tehdä. Usein myös kai on niin, että asiakkaat eivät vaadi minulta niin paljon kuin vaadin itseltäni. Hehän eivät myöskään yleensä näe kaikkea sitä, millä tavalla työn voisi tehdä vielä paremmin. Joskus oma pettymykseni voi ollakin lähinnä sitä, etten ole onnistunut ylittämään odotuksia, joita kuvittelen toisten minulle asettaneen.

Tämä nyt menee auttamatta liian filosofiseksi, mutta ratkaisu ei ole varmaankaan luopua vaatimuksista, vaan asettaa ne oikeaan mittakaavaan. Elämä yksinkertaisesti on tylsää ja ilotonta puurtamista, jos ihminen vain näkee vaatimukset koko ajan edessään, eikä saa aikaa kypsyä tehtävässään. Ajan myötä myös kokonaiskuvan näkee paremmin.