Blogia koskevaa puhetta, Työkokemukset

Kesäkuviot

Pidän blogini kanssa jonkinlaisen tauon aina elokuulle asti. Näin teen, vaikka oikeastaan minulla ei ole töissä ollenkaan kesälomaa… Onneksi ajatus kesäurakoinnista ei tunnu liian raskaalta, sillä muistan hyvin, että olen ollut vasta äskettäin pitkäaikaistyötön. Lisäksi 90 prosentin työaika varjelee liialta uupumukselta.

Töiden suhteen olen jo vaivihkaa miettinyt ensi vuotta. Mitähän sitten tapahtuu? Saanko jatkoa? Haenko töitä muualta? Muunkin elämän kuviot vaikuttavat asiaan, ja tuntuu että kaikki on kovin epäselvää. En edes itse tiedä vielä, mitä haluan. Mutta ei se haittaa, sillä ensi vuoteen on vielä pitkä aika.

Siitä olen iloinen, että useinkin uppoan töiden suhteen mukavaan imuun, jossa sitä tuntee saavansa paljon aikaan ja tekevänsä asioita oikein. Sitä kokee myös saavansa ideoita, joilla tiettyjä asioita voisi kehittää edelleen tai hyödyntää kirjaston kokoelmaa kiinnostavalla tavalla. Esim. että järjestää varaston uudelleen tai pitää näyttelyn jostain aiheesta. Kirjaston viestintä kiinnostaa minua myös kehityskohteena.

Olen kyllä toisaalta sellainen ihminen, etten heti mielellään lähde kokeilemaan uusia ideoita, vaan annan niiden hautua ensin alitajunnassani jonkin aikaa ja keskustelen niistä ihmisten kanssa. Hutiloimalla harvoin syntyy mitään hyvää. No, ei sillä että syntyisi vatuloimallakaan.

Lisäksi tuntuu, että mieluisan työrytmin säilyttäminen vaatii sen, että suurin osa arjesta on kuitenkin tuttua rutiinia. Jos haalii viikon ajaksi liikaa uutta ja pelottavaa, stressi alkaa puskea pintaan. Ei stressi kai lyhyellä tähtäimellä vaarallista ole, mutta yhtään sitä enempää tilaa sille ei kannata antaa. Nyt tuntuu, että minun täytyy vain pitää hyvä vire yllä ja olla vapaa-aikana miettimättä työjuttuja.

Tarkoitukseni ei ole sen enempää puhua uusista ideoista tai muistakaan työjutuista tässä syvällisemmin. Kuten edellisessä merkinnässä puhuin, vanhatkin ovat usein aivan hyviä… Kunhan vain edelleenkin haluan todeta, kuten monta kertaa aiemmin: hyvin menee mutta menköön. En tiedä, onko työnantajakin samaa mieltä, mutta jos ei ole, niin ei maailma siihen kaadu.

Nyt, kun työjakso kestää sentään vuoden (mikä on minun työhistoriallani pitkä aika), työtä ajattelee enemmänkin pitkänä ja toistuvana prosessina kuin projektina. Tai voisihan siihen keskittyä myös ”vuoden rykäisynä”, mutta minusta on myös kohteliasta ajatella pitkäjänteisemmin, koska oikeasti saatan työllistyä jatkossakin sille paikalle jossa nyt olen. Vaikka siis en haluaisikaan jäädä tänne moneksi vuodeksi. En siis tiedä, haluaisinko sitä.

Hyvää kesää kaikille tämän blogin lukijoille! Blogin kanssa minulla on paljonkin juttuaiheita joista raapustaa, ajankohtaisten ”miltä nyt tuntuu töissä” -päivitysten lisäksi, jollainen tämäkin kaikessa pinnallisuudessaan oli.

Aineistot, Sivistys, Työelämä

Joskus on hyvä olla vanhanaikainen

Se, että joku tai jotkut ovat ”jääneet ajastaan jälkeen”, on melko yleinen valitus työpaikoilla. Tällä voidaan tarkoittaa työpaikkaa kokonaisuutena, monia sen osa-alueita tai sitten ihan yksittäisiä työntekijöitä. Nykyään, kun kehitys monessa asiassa tuntuu menevän kovaa eteenpäin (tai ainakin siltä se kovasti näyttää), ”mukana pysyminen” on entistä tärkeämpää.

Kaikenlainen kehitys on tietenkin tärkeää. On silti rehellistä todeta, että kaikki eteenpäinmeno ei oikeasti ole sitä mitä se sanoo olevansa. Ainakin on niin, että vauhti ei ole tärkeämpää kuin suunta. Aina uusi ei ole parempaa kuin vanha.

Kirjastoissa ristiriita voi syntyä jo siitä, että kirjastot ovat muistiorganisaatioita, joiden yksi tarkoituskin on säilyttää ja varjella menneisyyttä. Vanha aineisto ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin uusi pelkästään sen takia että se on vanhaa.

Vanhuus voi epäsuorasti johtaa toisiin syihin kuten esim. aineiston huonokuntoisuuteen, mutta kirjastossa tärkeintä ovat kuitenkin sisällöt. Tehtävästään säilyttää sisältöjä kirjasto ei oikein voi lipsua. Kirjasto on siis aidosti myös kirjavarasto, vaikka ”varasto”-sanaa joskus turhaankin käytetään negatiivisessa merkityksessä.

Voi olla suorastaan rohkeaa, että kirjastot pitävät tästäkin tehtävästään täysillä kiinni. Tämä ei ole vanhaan takertumista, vaan laaja-alaista kaikenlaisen aineiston ja monenlaisen ajattelun arvostamista. Usein on aivan paikallaan uskaltaa suositella asiakkaille vanhaa siinä missä uutta ja menevääkin.

Eihän vaikkapa klassinen sivistys, joka suurelta osin perustuu vanhaan ja menneeseen, koskaan oikeasti mene pois muodista. Jos kirjastot eivät tarjoaisi ihmisille mahdollisuutta tällaisen sivistyspohjan muodostamiseen, ne eivät toteuttaisi tehtäväänsä.

Eri asia on tietenkin, jos ”jäänyt ajastaan jälkeen” tarkoittaa todellisia asioita, jotka haittaavat työssä pärjäämistä. Esimerkiksi erilaisten työtapojen perässä pysyminen on suorastaan elinehto. Nykyteknologia, viestintävälineet ja verkostot täytyvät myös olla hallussa. Ei kaikkien tarvitse olla digitaalisen asioinnin ja sosiaalisen median mestareita, mutta kummasti siitä on hyötyä työssä, jos osaa käyttää uusimpiakin sovelluksia ja tietää missä nykyään niiden suhteen mennään.

Mutta se, että työntekijät voivat ja välillä heidän pitääkin perehtyä uuteen, vaatii vastapainoksi toisen totuuten ja toteaman: että joskus kirjastotyössä on hyväksi tutustua ja jopa erikoistua vanhaan aineistoon.

Kuten jo sanoin, sen pitäisi olla kirjaston tapaisen muistiorganisaation yksi suurista vahvuuksista. Ei voi tuudittautua sen varaan, että erilaiset arkistot ja Kuopion varastokirjasto hoitavat vanhan aineiston arvostamisen meidän puolestamme. Kyllä meidän täytyy se itse tehdä.