Hajamielisyys

Olen huomannut toisinaan itsessäni tiettyä hajamielisyyttä töissä. Yllättäviä unohduksia, noloja virheitä, erikoisia sattumuksia.

Esimerkiksi viime viikolla, kun eräs asiakas palautti tiskille Helsingin kaupunginkirjaston kirjan, en tajunnut koko tilannetta, vaan ehätin väittämään, että se kirja pitää palauttaa pääkaupunkiseudulle eikä tänne maakuntaan. En siinä hetkessä tajunnut, että kyse oli kaukolainapalautuksesta, vaikka minä sen tietenkin tiesin. Olinpahan vain unohtanut.

Tässä voisi tietenkin sanoa, että kaikille sattuu tällaista ja muunlaistakin. Mutta tällaisia tilanteita sattuu kuitenkin itselleni jos ei nyt usein niin kuitenkin toistuvasti, joten tekee mieli hieman ravistella itseä. Johtuuko hajamielisyys väsymyksestä vai huonosta keskittymisestä?

Selvää on sekin, että aina ei voi painaa sata lasissa. Työssä tulee aina virheitä. Täytyy myös olla armollinen itselleen.

Toki kyse voi olla myös osittain perusluonteestani. Olen muussakin elämässäni usein hajamielinen ja teen outoja mokia. Jopa jotkut arjen tottumukset voivat olla syvästi kummallisia. Minä en esimerkiksi osaa keittää kahvia tavallisella kahvinkeittimellä, vaikka juonkin kahvia melkein joka päivä.

No, ehkä hajamielisyys vain yksinkertaisesti on universaali piirre ihmisissä, varsinkin jos tehdään asioita, joita ei niin usein tehdä. Tai joita tehdään niin usein, että sitä on ehtinyt jo sokeutua itse asialle.

Virheet ja outoudet saattavat harmittaa, mutta ainakin niille voi nauraa. Parempi on toki nauraa omille virheilleen kuin muiden virheille ja pitää siten positiivinen asenne yllä. Työtkään eivät ole kuolemanvakava asia. Virheistä ei pääse eroon koskaan, mutta ainakin oma työrutiini voi olla huomenna aina hieman parempi, ja toivottavasti ilmapiirikin.

Advertisement

Koululaiskäyntejä

Työssäni olen nyt joutunut tai päässyt hoitamaan koululaiskäyntejä ja enimmäkseen niissä olen vinkannut kirjoja. Niin, joutunut tai päässyt.

En ole tehnyt tällaista aikaisemmin, ja noissa muutamassa toteutuneessa tilanteessa on ollut jonkin verran epäluontevuutta ja jännitystä, pelkoakin. Miten tämä nyt sujuu, kun ei se nyt varmasti vain omalla painollaan voi mennä? Miten puhun ja mitä? Miten saan oppilaat kuuntelemaan? Miten pidän kuria?

Ihan hyvin kaikki on mennyt. Tilanteiden epäluonnollisuus ja väkinäisyys on kuitenkin johtanut siihen, että vaikka onkin jäänyt hyvä mieli että on saanut hoidettua tilanteen, jutut eivät teknisesti ottaen ole toki aina niin ”hyvin” menneet. Sitä aina unohtaa sanoa sitä tai tätä, tai muuten vaan jää tunne, että tämän olisi voinut tehdä huomattavasti paremminkin.

Toisaalta on tullut paljon onnistumisen kokemuksia ja sitä, että joku kirja on selvästi innostanut. On hienoa, kun kuulee lapsen sanovan että ”minä otan tuon kirjan”, kun on siitä ensin hänelle vähän puhunut.

Aina tietenkin oppii uutta ja rutiini kasvaa. Niin se varmaan pakostikin menee. Ja olen huomannut, että uusia käyntikertoja ei jännitä enää niin paljon. Ne voivat jopa oudon mukavalla tavalla mennä hieman (mutta ei liikaa) oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja samalla rytmittää työviikkoa.

Tietämykseni lasten- ja nuortenkirjallisuudesta myös kasvaa väistämättä. Vielä vähän aikaa sitten olin aika pihalla kaikesta sellaisesta, mutta nyt tiedän sentään vähän enemmän.

En ehkä usko että koskaan tulen varsinaisesti nauttimaan tällaisesta työstä, mutta ei se nyt haittaakaan että joudun/pääsen sellaista tekemään. Siltä nyt siis tuntuu, vaikka vuoden alussa ajatus tuntuikin vähän vaikealta. Ja yhä tuntuu vähän vastenmieliseltä ajatukselta, että alkaisin tehdä tällaista sen enempää. Ehkä ei muutenkaan olisi järkevää keskittyä yhä enemmän asioihin, joita ei vain koe itselleen luontaisiksi, vaikka usein onkin hyvä voittaa itsensä.

On tietenkin hyvä oppia näitäkin juttuja ihan vain tulevaisuutta ja omaa työuraa ajatellen. Olenpahan taas vähän monipuolisempi työntekijä. Jossain mahdollisessa tulevaisuuden työhaastattelussa voi olla hyödyllistä sanoa, että olen tehnyt sitä ja tätäkin.

Lisäksi sitä pysyy edes jollain tavalla mukana siinä, mitä koulumaailmassa nykyään tapahtuu. Olen todella iloinen, että minun ei tarvitse käydä mitään kouluja enää koskaan, ja paluu peruskouluajoille tuntui liian vaikealta ajatukselta joskus pohtiessani sitä, tulisiko minusta opettaja. Mutta jonkinlainen sellainen minusta kuitenkin näköjään tulikin – edes tunniksi kuukaudessa…