Tapahtumat, Työkokemukset

Päiväkotikäynnin peruuntumisharmistus

Nyt seuraa vähän kirjoitusta teemalla ”mitä ajattelin tänään”. Minusta tuntuu, että joskus on vain järkevää antaa ajatusten ja mielikuvien puhua, kun ei keksi mitään muuta järkevää sanottavaa.

Mutta asiaan. Huomenna olisin pitänyt satutunnin päiväkotilapsille. En ole koskaan tehnyt sellaista. Tänään työpäivän aluksi sain tietää, että satutuokio onkin peruttu sairastumisen vuoksi. Ensimmäinen tunne oli harmistus peruuntumisesta.

Minusta se oli jopa aika aitoa harmistusta. Siksi se minua kummastuttikin.

Yleensä olen ollut vain iloinen siitä, jos joku vaikea tai jännittävä työjuttu peruuntuu, koska silloin säästyn vaikealta työltä ja mukavuusalueelta poistumiselta. Minähän inhoan mukavuusalueelta poistumista kuten varmaan suurin osa ihmisistä. Ei vain huvittaisi kohdata työssä sellaisia asioita, joiden tekemisestä on hyvin epävarma, ja jotka varsinkin ensimmäisellä kerralla menisivät luultavasti korkeintaan kohtalaisesti ja todennäköisesti kehnosti.

Toki kyse voi olla siitäkin, että huominen olisi vain ollut vähiten epämukava aika poistua mukavuusalueelta. Ja että vain tiedostan, että asian siirtyminen tarkoittaa sitä että minun täytyy tehdä asia joskus myöhemmin. Minua olisi tavallaan helpottanut, että olin ehtinyt jo henkisesti valmistautua siihen että tämä perjantai on jo ”pilalla”. Voihan se niinkin olla.

Niin: olisin halunnut epämukavuusalueelle mahdollisimman pian, jotta tämä juttu olisi ollut sitä nopeammin takanapäin. Päiväkotikäynti siirtyy nyt eteenpäin aika pitkän ajan päähän.

Mutta helppohan se on tiedostaa, miten tuollaiset ennalta ajateltuna vaikeat kokemukset ovat korvaamattomia. Jokainen uusi työkokemus kun opettaa minulle entistä enemmän tulevaisuutta varten. Itsekkäästi voisin myös ajatella, että se näyttää paremmalta CV:ssä, kun olen tehnyt sitä ja tätä, vaikka CV:tä tärkeämpää on tietenkin se että oikeasti osaa tehdä juttuja eikä vain luetella mitä osaa tehdä.

Mukavuusalueelle jämähtäminen ja suoranainen laiskuus eivät aina ole selviä valintoja. Joskus sitä vain ajautuu laiskuuteen ja saamattomuuteen, kun ei tajua tai osaa riittävästi tapoja, joilla kehittää työtä ja itseään. Ja joskus taas siinä on kai vain kyse jaksamisesta. Haasteet tuntuvat liian suurilta ja pitää höllätä.

Minä huomaan vajoavani laiskuuteen helpommin niiden hiljaisten iltavuorojen aikana, jolloin pitäisi vain seistä tiskissä eikä muuta tekemistä vain oikein ole. Voisihan silloinkin tehdä kaikenlaista, vaikkapa maanisesti tutkia että lähimpien hyllyjen järjestys on oikea. Mutta en minäkään masokisti ole, eikä työtäkään tarvitse liian tosissaan ottaa. Melkein sairastahan se olisi antaa joka päivä kaikkensa. Työtä ei jaksaisi tehdä sen 30 vuotta.

Mutta ainakin eri asia on, jos ei uskalla, jaksa tai halua tehdä välillä jotain uutta ja kehittävää. Ainakin haluan yrittää pitää sellaista asennetta yllä, että poistuisin toisinaan mukavuusalueelta. Se voi tapahtua mukavammin tai epämukavammin, mutta oikeastaan ihan sama, kunhan se jotenkin tapahtuu.

Työelämä, Työkokemukset

Ensi vuosi

Nyt varmistui, että työt jatkuvat täällä koko ensi vuoden. Ainakin kesään asti käytössä on sama järjestely: joka toinen viikko kaupungin pääkirjastossa ja joka toinen läheisen taajaman pikkukirjastossa. Työaika myös nousee 90 prosentista täyteen sataan.

Hieno juttuhan tämä on tietenkin. Tasan vuosi sitten en varmaan olisi uskonut, jos joku olisi sanonut minulle että kokonaiset vuodet 2017 ja 2018 olen kokopäivätöissä kirjastoalalla. Toivon myös, etten ala pitämään tilannetta itsestäänselvyytenä ja ajattelemaan, että ”näinhän tämän pitää mennäkin”.

Suurelta osin minulla on vain käynyt älytön tuuri. En ole ansainnut tällaista, kun tiedän että Suomessa on yhä kasoittain hyviä kirjastotyöntekijöitä työttömänä.

Mutta nautitaan tästä niin pitkään kuin sitä kestää, ja yritetään tehdä työtä yhtä hyvin kuin aiemminkin, tai ainakin niin hyvin kuin jaksan. Välillä kun väsyttää se, että tänä vuonna minulla ei ole yhtään kokonaista lomaviikkoa. Mutta samapa tuo, ensi vuonna minulla sitten taitaa olla oikea palkattu kesäloma. Sitä voin pitää yhtä ihmeellisenä kuin koko tätä nykyistä työjaksoa.

Yksi suuri etu tässä on myös se, että työtä voi tehdä nykyistä pitkäjänteisemmin. Voi aloittaa projekteja, joiden tietää jatkuvan pitkälle ensi vuoteen. Työstressikin saattaa vähentyä, kun ei ainakaan hetkeen tarvitse edes alitajuisesti todistella olevansa jotenkin hyvä tyyppi tai hyvä työntekijä. Tai ainakin on helpompaa, kun on saanut jalan valmiiksi oven väliin.

No, en ole tällaisia asioita niin hirveästi ajatellutkaan. Hulluksi siinä vain tulisi, jos joka päivä pitäisi todistella jotain itselleen ja muille. Sellainen aikahan oli työttömänä, kun piti joka viikko lähettää työhakemuksia ja kerta toisensa jälkeen pettyä. Omassa työpaikassani tuntuu olevan sentään melko vapautunut ilmapiiri. Tietenkin nykyaikana varmaan on niin, että vähän kaikki jossain sisimmässään pelkäävät oman työpaikkansa puolesta ja pelkäävät paljastuvansa muiden silmissä huonoksi työntekijäksi. Nykytyöelämä on sen verran raadollista.

Sehän ainakin auttaa paljon, että tunnen osaavani tehdä tätä työtä ja että haluan pitää yllä hyvää asennetta sen suhteen, että asioita tulee myös mietittyä eikä vain huidottua jotain sinne päin. Ei tuollainen suhtautuminen joka päivä luonnistu, mutta ei siitäkään kannata liikaa stressiä kantaa. Ehkä en kuitenkaan ole aivan kauhea tyyppi, kun olen saanut jatkoa.

Sanotaan se vielä kerran: olen hyvin onnekas.