Joulua ja työstressiä

Työvuosi ja blogivuosi ja kalenterivuosikin alkavat olla takanapäin. Nyt olisi (lattean) yhteenvedon aika. Ehkä en silti nyt sellaista tee, kun se olisi lähinnä vanhan toistamista.

Tosin jonkinlaista uutta on se, että ajoittainen työstressi on hiipinyt puseroon. En tiedä mistä se tarkalleen ottaen aina johtuukaan. Työtehtävät itsessään eivät ole olleet mitenkään vastenmielisiä. Töissä on mukava olla, vaikka aamulla ei aina kiinnostaisikaan töihin herätä.

Kenties se on vain väsymystä. Minulla on ollut tänä vuonna lomaa vähän jos ollenkaan. Tai voi olla, että minulla vain on monta monituista projektia meneillään samaan aikaan, ja ainakin lean-oppien mukaan sellainen saattaa olla huono idea. Useat projektit myös ovat kaltaiselleni introvertille kuluttavia, kun niissä joutuu olemaan tekemisissä eri ihmisryhmien kanssa.

Mutta en nyt sen suuremmin valita, vaikka ensi vuonna työaikani vielä nouseekin kokonaiseen sataan prosenttiin. Näillä näkymin sijaistan kolmea eri ihmistä eri prosenteilla – eli voisin tässä veistellä, että teen kolmen ihmisen työt.

Tämän blogin suhteen voisin mahdollisesti kehitellä jotain uusia ideoita. En ole varma, miten pitkään jaksan jauhaa työasioista ja kokemuksistani, kun pelkään että toistan itseäni. Voisin toki joskus myös jatkaa aiheista, joita olen aiemmin käsitellyt. Joihinkin aiheisiin olen saattanut saada uutta perspektiiviä tämän työjakson aikana.

Ainakin asiakaspalvelusta voisin taas joskus puhua enemmän. Se aihe on jäänyt itseä mietityttämään, kun töissä aina huomaa pieniä juttuja, joita voisi viilata, ja välillä suurempiakin.

Toisaalta joidenkin mahdollisten blogiaiheiden kohdalla iskee päälle turhankin voimakas nöyryys: mitä minulla tästä asiasta muka olisi sanottavaa? Minähän olen muutenkin vasta työurani alussa ja oppipojan asemassa.

Mutta nyt pidän muutaman viikon tauon blogista. Palataan sen jälkeen taas asiaan. Rauhallista joulua!

Advertisement

Työnhaun tuskastuttava karmeus

Minua on aina häirinnyt työnhakuprosessissa monikin asia. Töiden haku tuntuu vain niin turhauttavan sattumanvaraiselta, etten voi kuin ihmetellä, miksi asiasta ei puhuta enempää. Tai kyllä työnhakijat puhuvat, mutta usein heidän puheensa leimataan vain luuserien rutinaksi.

Yksi suuri epäkohta mielestäni on, että koko prosessi ja varsinkin työhaastattelut suosivat valehtelijoita ja liioittelijoita. Masentaa jo etukäteen, kun tietää että omia mahdollisuuksiaan voisi parantaa jo pienellä kaunistelulla. Mistä ihmeestä työnantaja voi yleensä tietää, puhuuko hakija totta? Kaikki sitä paitsi haluavat uskoa ihmisistä hyvää.

Ei ehkä ole helppoja keinoja siihen, miten rehellisyydestä ja vaatimattomuudesta palkittaisiin enemmän. Mutta jos minä olisin työnantaja, antaisin enemmän arvostusta sille, joka suhtautuu omiin kykyihinsä epäilevästi ja pikemminkin haukkuu itseään. Ainakin oman elämänkokemukseni valossa sellainen yleensä kertoo enemmän aidosta viisaudesta ja halusta kehittyä. Tietenkin asenteen on muuten oltava riittävän hyvä työtä kohtaan.

Hakijalle olisi myös jäätävä kuva, että hänen ei tarvitsisi miettiä peliteoreettisia kysymyksiä siitä, miten hakemukset tulisi kirjoittaa tai miten haastattelukysymyksiin vastata. Haussahan on paras työntekijä eikä paras hakija.

Aina sanotaan, että pitäisi soitella perään hakemuksen jälkeen, mutta en minä koskaan soittanut. Jos minä olisin työnantaja, en todellakaan haluaisi että jotkut epämääräiset tyypit vievät työaikaani soittamalla turhia puheluita. Miksi se, että soittaa hakemuksen perään, olisi minkäänlainen mittari kiinnostukselle työtä kohtaan? Eivät kai työnantajat niin tyhmiä ole, että näin kuvittelisivat?

Minua itseäni on myös kovasti stressannut nykyään yleinen vaatimus siitä, että pitäisi olla jotenkin hyvä tyyppi. Miten ihmeessä sellainen mitataan? Entä jos vain olen ujo pönöttäjä, joka ahdistuu työhaastattelutilanteessa siitä, että hänen persoonaansa noin arvioidaan ja persoonallisuuden laatu asetetaan kriteeriksi työllistymiselle? Ja entä jos vain inhoan yli kaiken makeilevaa hakemuskieltä ja itsenityrkyttämispuheluita?

Eikö vain voisi olla niin kuin koulussa, että kaikki tietävät mitä pitää tehdä menestyäkseen? Kun saa huonon numeron, tietää heti että se johtuu siitä ettei ole tiennyt tai osannut asioita tarpeeksi hyvin. Työnhaussa vaan voi arvailla, että mikähän minussa, taidoissani ja persoonallisuudessa on taas kerran vikana, kun jälleen yksi hylkäyskirje pamahtaa sähköpostiin.

Ja eikö vain ole ymmärrettävää, että jos työnhaku tehdään näin vaikeaksi, ihmiset alkavat ajatella luopumista kokonaan tästä narrinpelistä? Että saakoot sitten työpaikan ne, jotka sitä enemmän tarvitsevat. Monet ovat luovuttaneet, koska ovat ymmärrettävästi kokeneet, ettei heitä kaivata. Miksi kaikesta tarvitsisi kilpailla niin verisesti ja katkerasti kuin nykyään kilpaillaan? Minusta se on lähinnä säälittävää ja aiheuttaa surullisia ihmiskohtaloita. Jotkut saavat töitä ja jotkut eivät, mutta ei se mikään ihmisarvon mittari ole. Suomessa ja maailmassa on paljon työttömiä, jotka ovat vain kyllästyneet jokaviikkoiseen hylätyksi tulemiseen.

Työnhakuprosessi on äärimmäisen epäinnostava prosessi. Tietenkin se johtuu vain siitä, että töitä on vähemmän kuin niiden tekijöitä. Siksi on helppo sanoa, että jos olet työtön, niin älä stressaa. Ole mieluummin työtön kuin että olisit päässyt työelämän syrjään kiinni harmaan alueen konsteilla. Ei työelämä tai mikään asia ole sen arvoista. Minua vieläkin hävettää se, että tämän nykyisen työpaikan haastattelussani en voinut olla hieman kaunistelematta joitakin juttuja. Se on tietenkin vain oma häpeäni.

Sitten kun sitä jollain ilveellä sattuu pääsemään töihin, kaikki on aivan erilaista. Pois on kaikki stressi työllistymisestä ja tilalle tulee stressi siitä, että mitä jos työt eivät jatkukaan. Mutta työllistymisstressi on kyllä selvästi karmeampaa. Työssä sentään voi innostua ja saada asioita aikaan.

Kyllä minä toki ymmärrän, mitä hyviäkin vastauksia tässä esittämieni kysymysten takana on. Mutta silti minua vain turhauttaa ajatella työnhakua. Onneksi minun ei sitä ole vuoteen tarvinnut tehdä eikä tarvitse vielä aikoihin.