Kirjojen selaaminen tiskissä

Pikkukirjastoni on usein hiljainen. Joskus asiakkaita ei saata käydä puoleen tuntiin. Automaatteja ei (vielä) ole, joten kirjat palautetaan tiskille ja ne lainataan sieltä. Tällöin sitä saa monesti käsiinsä palautuskirjoja, joita jää ikään kuin vahingossa selailemaan.

Tällä tavalla sitä on itsekin saanut vihjeitä ”heräteostoksiin”, kun on selannut jotain palautettua kirjaa ja pian onkin lainannut sen itselleen. Jo hieman kirjaan tutustumalla voi hankkia kirjasta ja sen kirjoittajasta edes hieman paremman yleisnäkemyksen kuin että olisi vain kuullut nimen. Väitän, että tästä on aitoa hyötyä kirjastotyössä, ja siksi voisinkin toisinaan suositella palautusten selailua!

Palautettuja kirjoja vastaanottaessaan sitä saa ajan mittaan jonkinlaisen tuntuman siitä, mitkä kirjat ovat suosittuja. Tästä seuraa suoraan se, että oma asiantuntemukseni kirjastonhoitajana voi kasvaa. Voin olla hyödyksi toisille, kun osaan kertoa tietystä kirjasta enemmän.

Palautuneiden kirjojen arvaamattomuus on myös kiehtovaa. Miten muuten välttämättä olisin törmännyt tiettyyn aineistoon ja ottanut siitä enemmän selvää, jos se ei olisi käynyt näin, sattuman kautta? Oma urautuneisuus lukijana joutuu tulilinjalle. Tämä on tärkeää, koska kirjastonhoitajana minun pitäisi tietää monesta asiasta paljon, ja osata yhdistää päässäni kirjailijoita ja tyylisuuntia. Vaikken tietäisikään monesta asiasta paljon, vaan edes jonkin verran, pienikin tietomäärä voi auttaa tiedonhaussa.

Kirjojen selaaminen tiskissä on myös helppoa ja tehokasta ajankäyttöä. Liian tehokasta se ei tietenkään saa olla: tiskille saapunut asiakas ei saa ajatella, että hän jotenkin häiritsee minua. Kirjojen lukemisella on rajansa, ja niitä rajoja ei kannata venyttää hiljaisten hetkien ulkopuolelle. Ja isommassa kirjastossa, jossa tiskivuorot ovat vain osa päivän työtä, näin ei oikein voi toimia.

Mutta pienessä kirjastossa, jossa olen ainoa työntekijä, tiskin takana on oikeastaan pakko hoitaa monenlaisia askareita. Onhan kirjavinkkauskirjatkin jossain luettava.

Pienessä kirjastossa työskentelyssä on ehkä hauskinta juuri monipuolisuus ja mutkattomuus. Saa tehdä kaikkea, eikä mikään ole kaukana palvelutiskistä.

Advertisement

Mistä kävijöitä tapahtumiin?

Hyvää uutta vuotta! Taas ollaan niin sanotusti sorvin ääressä ja blogissakin paahdetaan melko täysillä. Tällä kertaa käytän palstatilaa kertomaan, kuinka töissä on ollut vaikea löytää kävijöitä järjestämiini tapahtumiin.

Tämä koskee sitä pikkukirjastoa, jossa olen ainoa työntekijä. Olen pitänyt viime syksynä ja nyt tammikuussa yhteensä viisi tietotekniikka-aiheista opastustuntia. Yhdessäkään ei ole ollut yhtään kävijää. Voisin pitää sitä jopa hyvänä saavutuksena, koska se menee jo naurettavuuden ja säälittävyyden puolelle. Eikö Veikkauksellakin ole rahapelejä, joissa voittaa jos ei saa yhtään oikein?

Lisäksi olen yrittänyt aloittaa kirjoittajapiiriä. On ollut kolme kokoontumiskertaa, eikä yhtään kävijää ole ilmaantunut yhdelläkään kerralla.

Jos mietin syitä tähän, yksi syy on varmaan tiedotuskanavien puute. Kirjaston omat kanavat, kunnantalon ilmoitustalo ja kunnan Facebook-sivut eivät ehkä riitä. Mutta esimies on sitä mieltä, ettei ole järkeä mainostaa paikallislehdessä, eikä kirjaston omia some-sivuja perusteta. En ole viitsinyt vastaankaan väittää. Kirjaston sisällä on kyllä flaijereita jaossa ja julisteita totta kai.

Puskaradio ei riitä, koska en ole verkostoitunut niin hyvin. Oma ujous saattaa myös vaikuttaa siihen, että en yleensä vain kehtaa ottaa tulevia tapahtumia puheeksi asiakkaan kanssa. Ajattelen myös usein sitä tuputtamisena, josta en itse todellakaan pitäisi, jos olisin tiskin toisella puolella. Introverttina tietenkin salaa saatan toivoakin, ettei tapahtumiin tulisi ketään…

Vaikutus voi olla silläkin, että tällaisiin tapahtumiin ei ehkä olla tässä kirjastossa totuttu. Ja kuulemani mukaan kävijöiden houkuttelu on ennenkin ollut kovin vaikeaa. Mutta ei se toki ole mikään kovin hyvä syy. Muissakin lähistön kirjastoissa on jouduttu opettelemaan samoja juttuja, ja kuulemani mukaan kävijämäärät ovat silti olleet siellä parempia.

Onneksi on myös valopilkkuja. Kouluvierailut ovat aina menneet vähintään kohtalaisesti tai jopa hyvin. Itsenäisyyspäivän kirjastoetkot menivät mukavasti ja huhut korvapuusteista olivat kiirineet kylällä. Yleisesti olen saanut kehuja aktiivisuudestani ja yritteliäisyydestäni.

No, oli miten oli, olen aina ajatellut, että kyllä se siitä lähtee, jos vain kärsivällisesti yrittää. Minä vain en tiedä, miten pitkään tässä kirjastossa olen töissä, joten pitkäjänteisyyttä ei välttämättä ole niin paljon.

Olen myös miettinyt, mitä minä lopulta voisin itse tehdä kauhean paljon toisin. Masentava tosiasia on se, että kaiken voi aina tehdä paremmin. Ja totta kai pitää yrittää parhaansa — mutta jos rehellisesti ajattelen, enkö ole tehnytkin? Kai minulla on oikeus ihan rauhalliseen omatuntoon? Jos asiakkaita ei kiinnosta, niin samapa tuo, tein sen minkä pystyin.

Yksi strategia on toki myös olemassa. Kirjastonhoitajanhan ei tarvitse odottaa, että asiakkaat tulevat kirjastoon. Hän voi itse mennä asiakkaiden luokse. Keväällä onkin tarkoitus kokeilla jalkautumista vanhusten ja vammaisten pariin. Katsotaan mitä siitä tulee.