Markkina-ajattelu, Työelämä

Miten brändäykseen pitäisi suhtautua?

2000-luvun taitteesta muistan, kun lehdissä puhuttiin brändeistä ja brändäyksestä. Olin silloin lapsi, mutta jotenkin vaistosin että sanassa oli kielletyn hedelmän tuntua. Se oli jotain houkuttelevaa ja tärkeää, mutta silti syvästi vääränlaista. Brändi-sanaa arvostettiin ja sille naurettiin. Brändiä rakennettiin, sille pantiin toivoa, mutta samalla koko asiaa hävettiin.

Nykyään sana ei ole kadonnut minnekään, eikä sille naureskelukaan. Mutta kumman tosissaan se yleensä otetaan. On yritysbrändejä, henkilöbrändejä, kaiken maailman maabrändejä sun muita.

Itselleni lähin on käsitys henkilöbrändistä. Turha minun on väittää, ettei esimerkiksi tämä blogi olisi henkilöbrändäystä: itseni tekemistä näkyvämmäksi kuin olenkaan ja viestimistä siitä, millainen työminäni on. Sehän tämän blogin tarkoitus on pitkälti ollut. Tuskin siitä on ollut työllistymisessä haittaakaan.

Oma tuntumani on, että nykyään ajatellaan 2000-luvun alun brändikäsityksen olevan vähän vinksahtanut ja suosivan itseään tyrkyttäviä pyrkyreitä, jotka näyttäytyvät parempina kuin ovatkaan. Tai ainakin niin on henkilöbrändin osalta. Mitä olen erilaisia blogeja selaillut, niin tuntuu että nykyään ihanteena on aidompi ja rehellisempi brändikuva.

Tai no, heti kun puhun passiivissa, niin voi hyvin kysyä, että kenen ihanteena. Onko vaikkapa yritysjohtajien ja kuntapäättäjien ihanteena oikeasti aitous? Onko minun ihanteenani aitous?

Minusta tuntuu, että ollakseen aito on lähtökohtaisesti tunnustettava koko brändi-käsitteen onttous. Brändit ja imagot kun ovat hyvin monien mielessä herrojen kotkotuksia, pomojen kuningasideoita. Asioiden pitäisi näyttää kauniilta ja kiiltäviltä, vaikka todellisuus olisi jotain toista.

Äskettäin esimerkiksi tunsin itseni vaivaantuneeksi oman kotikuntani brändikyselystä, joka oli suunnattu kuntalaisille. Sen verran tekopirteiltä ja keinotekoisilta monet kysymykset vaikuttivat. Toivottavasti kyselyn tuloksena ei saada aikaan jonninjoutavaa sanahelinää. Varsinkin pitkällä aikavälillä valheet varmasti paljastuvat.

Rehellisyydellä ja aitoudella on joskus yllättävän helppo ottaa homma haltuun, eikä se tietenkään tarkoita sitä että pitäisi pyydellä anteeksi itseään ja tekemisiään. Ihailen vaikkapa Kouvolan kaupunkia, joka on halunnut ottaa kaupungin väitetystä ankeudesta ja harmaudesta kaiken irti.

En tiedä, pitäisikö minun henkilökohtaisesti kieltäytyä käyttämästä brändi-sanaa vai en, koska se itsestänikin tuntuu hieman vastenmieliseltä ja niljaiselta. Sanaa käytetään edelleen mielestäni ikävissä tarkoituksissa. Mutta toisaalta se on kai sama, mitä sanaa käytetään, jos sanaan sisältyy kuitenkin myös jotain todellista, ja jotain mistä on joka tapauksessa hyvä puhua.

Tässä Emmi Nuorgamin blogikirjoituksessa asiaa on mielestäni lähestytty viisaasti. Henkilöbrändi on hyvinkin naurettava juttu, sillä yksilön näkökulmasta on paljon jalompaa toimia yhteisöä hyödyttäen kuin omaa häntäänsä nostaen. Toisten auttaminen osaamisellaan on paljon merkityksellisempää kuin sen pohtiminen, mitä muiden pitäisi minusta ajatella.

Ehkä hyvässä brändissä on samaa kuin onnellisuuden kanssa: sen liian kiihkeä tavoittelu johtaa pikemminkin suureen onnettomuuteen. Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että hyvä brändi onkin yleensä lähinnä sivutuote siitä, että toimitaan oikein.

Sillä on toki myös merkitystä, että joku sattuu huomaamaan tuon oikeanlaisen toiminnan, mutta loppujen lopuksi oikeanlainen toiminta on paljon tärkeämpää kuin siitä viestiminen. Kirjastossa tämä korostuu, kun tehdään asiakaspalvelutyötä. Ei kirjastonkäyttäjää lopulta kiinnosta, kuinka paljon me työntekijät viestimme omasta työstämme. He vain kaipaavat, että saamme työmme hoidettua.

Me taas voimme hoitaa sen yllättävän hyvin, niin että jopa asiakas yllättyy ja ilahtuu työn laadusta. Ja jos joku kysyy että mitä minä henkilökohtaisesti teen, jo pelkkä rehellinen kertomus työstäni kasvattaa brändiä, sekä omaa että yhteisön brändiä. Siinä ei sitten enää tarvita mitään itsensä tyrkyttämistä ja muuta rasittavaa kekkulointia.

Tapahtumat, Työelämä, Työkokemukset

Jännittäminen ja työrytmi

Tällä viikolla on paljon työtä ja erikoisjuttuja, kuten tapahtumien järjestämistä. Joskus työt stressaavat ja se on aivan luonnollista, mutta yleensä en ole kokenut etukäteisstressiä. Nyt on vähän sitäkin.

Olen aina ajatellut, että pitää pyrkiä tasapainoon työn kuormittavuudessa. Mutta ei se ole aina niin helppoa. Nämä ovat tietenkin suurelta osin psykologisia juttuja. Kun joitakin työtehtäviä ajattelee liian paljon tai väärästä kulmasta, ne alkavat näyttää vaikeammilta kuin ovatkaan, vaikka sitä itse samalla tietääkin ettei se niin mene.

Toisinaan saattaa käydä niinkin, että sitä on päättänyt itsensä kanssa aamulla, että tänään ottaa asiat rauhallisesti, eikä korostetusti ota itselleen mitään paineita mistään työtehtävistä. Joskus se onnistuukin. Mutta joskus sitä innostuukin töistä niin, että työn imu vetäisee mukaansa, ja sitä unohti mitä oli aamulla päättänyt.

En puhu tässä kohdaltani kovin suuresta ongelmasta. Lähinnä tämä on tavallista pientä jännittyneisyyttä, joka liittyy mukavuusalueelta poistumiseen. Se voi johtua myös korostetusta velvollisuudentunnosta.

Pitkällä aikavälillä on tietenkin mainiota, jos samalla pystyy pitämään kuormituksen aisoissa eikä anna tilaa etukäteisjännittämiselle, mutta samalla ei sorru mukavuusalueella lillumiseen.

Mutta toisaalta: miten osaan toimia pitkällä aikavälillä, kun työurani on toistaiseksi lyhyt? Miten osaan toimia asioissa, joissa minulla ei ole kokemusta? Oikeastaan ainoa tapa onkin pääosin luottaa muiden neuvoihin, ei omaan kokemukseen.

Tavoitteet mm. työn tasapainoisuudesta ovat varmasti pitkälti lähtöisin muualta kuin omasta kokemuksestani. Ehkä siksi oikea työrytmi voikin löytyä parhaiten pysymällä niissä tavoitteissaan ja viilaamalla niitä vähitellen oman kokemuksen pohjalta. Mutta omaa kokemusta ei pidä ylikorostaa asioissa, jotka ovat niin pitkän aikavälin juttuja, että vaikutuksen näkee vasta ajan kanssa.

En minä niiden erikoisjuttujen osaamisen hyödyllisyyttäkään näe kovin lyhyellä aikavälillä. Mutta teen niitä silti osittain siksi, koska ne tietenkin kehittävät minua muutenkin kuin tiettyjen erikoisjuttujen osaajana. Ihan sama, jännittääkö se vai ei.

Tämä on muuten sadas blogikirjoitukseni. Mitäpä siitä voi muuta sanoa kuin että hieno juttu!