Työkokemukset

Uuden työn alkutunnelmia

Nyt on kolmisen viikkoa töitä takana uudessa työpaikassani. Kirjasto on melko pieni; siellä on minun lisäkseni toinen työntekijä. Oman työhuoneeni ovenpielessä lukee ”kirjastonjohtaja”, mutta se on vain edeltäjäni peruja. Tehtävänmuutosten myötä oma tittelini ei ole sama.

Minulle kelpaa silti hyvin olla ”pelkkä” kirjastonhoitaja, en hallinnollisista tehtävistä juuri perusta. Kassantilitykset ynnä muut vastuutkin ovat olleet aina itselleni lähinnä välttämättömiä pahoja. Vaikka toisaalta on kyllä niinkin, että kun tuollaisiin juttuihin kehittyy rutiini, niistä oppii tavallaan pitämään ja jopa joskus mustasukkaisesti omimaan tuollaiset tehtävät itselleen.

Ihmisjohtamiseen saattaa päteä sama (paino sanalla ”päteä”). Minulla ei kuitenkaan siitäkään järin suurta kokemusta ole. Tässä työpaikassani kyllä tarvitsen ihmisuhde- ja ryhmätyötaitoja, kun näyttää että mielipidettäni on jo näin alussa kysytty yllättävän paljon, ja varmasti minulla on sananvaltaa vastuiden jakamisessa. Muita pitää myös osata kuunnella. (Taas itsestänselvyys, pyydän anteeksi että toistuvasti niitä viljelen.)

Näyttää siltä, että kirjaston arki on jo valmiiksi hyvissä kantimissa. Minun vain täytyy tulevien kuukausien aikana hahmotella yhä selvemmät askelmerkit omalle arjelleni mm. kouluyhteistyön ja muiden kuvioiden kanssa. Joka päivä tulee pientä uutta, joka on hyvä ottaa mukaan omaan palettiin. Tänään pidin satutunnin 20 päiväkotilapselle! Se on jo aika suuri määrä, vaikka itse sanonkin. Lisäksi tällä viikolla oli lukukoirakäynti ja paikallislehti teki siitä jutun.

En onneksi voi valitella että olisin erityisen paljon mokaillut. Välillä ahdistaa jo valmiiksi se, että tulevaisuudessa olisi edessä niin paljon opittavaa ja uusia mahdollisuuksia lyödä päätänsä seinään ja stressata turhaan. Mutta yllättävän mukavaa on silti jo nyt ollut. Alku on tietenkin aina poikkeusaikaa. Aikaisintaan tammikuussa varmaan pääsee enemmän myös tekemään niitä omia juttuja, joita voisi vähän yrittää kehitellä. Tässä kirjastossa kun on hyvät tilat ainakin.

Asiakaspalvelu, Kirjastojen olemus, Markkina-ajattelu, Työelämä

Onko tehokkuus laiskuutta?

Hienostuneesti koneistetut tehtaat, pyykinpesukoneet, astianpesukoneet, maidonvaahdottimet, liikennevalot, lainausautomaatit… Koneita ja automatiikkaa on nykyään paljon. Tehokkaat koneet ovat myös vapauttaneet aikaamme muuhun kuin leivän hankkimiseen. Samalla tavalla kirjastotyöntekijän aika menee nykyään enimmäkseen muuhun kuin kirjojen lainaamiseen asiakkaille.

Tehokkuutta on kuitenkin helppo myös pelätä. Pelätään, että se tuhoaa vanhat työpaikat. Niin on monien työpaikkojen osalta tietenkin käynyt. Harvemmin muistetaan huomata, että uusia työpaikkoja on tullut aina tilalle. Voidaan myös pelätä, että lisääntynyt tehokkuus tuo myös lisätöitä. Kun entiset työt hoituvat nopeammin, pitää työntekijänkin tehdä enemmän. Päivän ”to do”-lista kasvaa.

Tuntuu myös oudolta, kun työ ei aina tunnu työltä, mutta se silti osaa uuvuttaa tehokkaasti. ”Siistejä sisätöitä” sisältää entistä useampi työpaikka, mutta työ ei silti tunnu olevan kategorisesti helpompaa kuin ruumiillinen työ. Pelottavaa ei kai ole, vaikka työ olisi pelkkää koneella hengailua ja nappien painelua. Pelottavaa kuitenkin on, jos sitä vieraantuu työnsä tuloksista. Vai alkoiko vieraantuminen silloin, kun ihminen keksi käyttää vasaraa? Tehokkuushan on aina jonkinlaista keinotekoista vieraantumista luonnon järjestyksestä, ja siinä onkin tavallaan sen hyvä puoli.

Joskus tehokkuus sikiää laiskuudesta. Ei vaan huvita tehdä asioita niin kuin on aina ennenkin tehty, vaan keksitään oikopolku, joka nopeuttaa ja vähentää töitä. Tai ehkä se on laiskuutta vain näennäisesti, jos säästyneelle ajalle keksitään mielekästä ja tehokasta tekemistä.

Laiskuus on tietenkin yleensä huono asenne. Mutta jos laiskuus on vain vilpitöntä voimien puutetta, se voi parhaimmillaan motivoida muutokseen. Tai pakottaa siihen. Jos liika tehokkuus revitään ihmisten selkänahasta, lorviminen muuttuu rehellisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi. Valitettavasti jotkut käsittävät tehokkuuden kyvyksi piiskata ihminen äärirajoille, vaikka ainakin minusta tuntuu että kyse on melkeinpä päinvastaisesta.

Nykyajan onniteltavia supersuorittajia ovat länsimaissa koneet, eivät ihmiset. Kolmannessa maailmassa taas ihmiset venyvät sankarillisesti, mutta sekään ei monesti riitä tuomaan heille kelvollista elintasoa. Tämä on todella tehotonta ja totta kai traagista.

Inhimillisempi työtapa on usein tehokkaampi siksikin, että se ruokkii luovuutta. Jos ei ole aikaa miettiä (ja innovoida, anteeksi että käytän tätä kauheaa sanaa), ei myöskään kehitytä. Aina ei vain ole asiallista arvostaa ”kovaa työntekoa”, koska se ei aina ole mitä se väittää. Halutaan painaa vaikka läpi harmaan kiven, vaikka viisas pääsisi vähemmällä.

Luovuus siis tarvitsee aikaa ja viisautta, eikä sitä tule sekoittaa laiskuuteen. Tehokkuus-sanaa ei myöskään kannata pelätä. Tehokkuus on pikemminkin luovuuden veli kuin vihollinen, vaikka ne joskus asetetaankin vastakkain. Tehokkuuden ei myöskään tarvitse murentaa asiakaspalvelun laatua.

Tämä on mielestäni tärkeää muistaa kirjastotyössä, joka on luovaa työtä eikä vain tasaista puurtamista. Automaatteja tai omatoimiaukioloja ei tule ajatella vihollisina. Voi toki olla hölmöjä päättäjiä, jotka tekevät niistä vääriä johtopäätöksiä, mutta oikein hoidettuna tehokkuus ja luovuus sopivat yhteen vallan hyvin. Laiskuus ei niinkään, mutta toisaalta kaikki jota laiskuudeksi haukutaan ei silti ole sitä.