Helsingin uudesta pää-, ei kun siis keskustakirjastosta Oodista on puhuttu paljon. Sitä on kehuttu paljon. Minäkin kehun: rakennus on varsinkin iltavalaistuksessa kaunis ulkoa päin, vaikka nyt vielä hieman keskeneräinen. Sisällä huomaa materiaaleista ja yksityiskohdista, että arkkitehtuuriin ja sisustukseen on panostettu. Varsinkin kolmas kerros on hieno ja ainutlaatuinen.
Sanon kyllä, etten niin välitä rakennuksen värimaailmasta. Pikkaisen liikaa mustaa ja harmaata. Ja kun kävin kakkoskerroksessa, se vaikutti osittain ahtaalta ja epämukavalta, eikä ollenkaan niin valoisalta ja kodikkaalta kuin kolmoskerros. Avajaispäivän ihmispaljoudella varmasti oli myös tekemistä kokemukseni kanssa.
Olen käynyt rakennuksessa kolme kertaa. Vielä en ole lainannut mitään, joten tämä analyysini on varmasti puutteellinen asiakaskokemusta ajatellen. Mediassakin on melko vähän puhuttu Oodista kirjastoasiakkaan näkökulmasta.
Oodi on monumentaalirakennus, joka on tehty nähtävyydeksi. Oodi tietää itsevarmasti olevansa sellainen. Ja kaikki ihmiset, jotka käyvät Oodissa, tietävät sen ja ottavat rohkeasti selfieitä. Oodi ei ole perinteinen kirjasto, vaikka siinä onkin myös perinteistä kirjastoa. Kirjastoa vierastavien ihmisten ei tarvitse Oodin mennessään pelätä joutuvansa kirjastoon. Jos siis ymmärrätte mitä tarkoitan: että Oodiin on kaikkien helppo mennä.
Oodi ei ole kirjavarasto, vaan joukko seiniä, joiden sisään ihmiset voivat tulla ja kohdata tiedon ja toisensa. Kirjojen ja muun aineiston määrä ei ole olennaisinta, vaan uudenlaisen kirjastokäsityksen sisältämä tärkeä ajatus kirjastosta kohtaamispaikkana.
Oodin saavutettavuus on loistava, noin 10 kertaa parempi kuin viehättävän Rikhardinkadun kirjaston, joka sekin on kartalla katsottuna ”keskeisellä” paikalla mutta silti sivukujalla. Oodi on aivan ytimessä, ja taloon pääsee sisään kolmesta eri sisäänkäynnistä, mikä heijastaa sen luonnetta avoimena kohtaamispaikkana.
Mutta monumentaalisuuteen, uudenlaisuuteen ja avoimuuteen liittyy samalla Oodin suurin heikkous. Ne kirjat. Ne levyt. Se tunne, kun tulee ykköskerroksen aulaan ja huomaa vain kahviloita, valotauluja, ovia ja portaikkoja. Missä ne kirjat ovat?
Tai onhan niitäkin, mutta vaistomaisesti iskee harmistus, kun tajuaa että vanhan tutun kirjaston herkkua pääsee maistamaan vain yhdessä kolmesta kerroksesta. En ainakaan vielä osaa kuvitella itseäni kakkoskerrokseen viettämään aikaa. En tiedä mitä siellä tekisin muuta kuin menisin jonnekin nurkkaan lukemaan kirjaa. Mutta kai sielläkin olisi uusia hienoja toimintoja vinyylileikkurista ompelukoneisiin. En vain itse ole keksinyt niille käyttöä.
Niin: Oodi ei mahdu nidemäärältään edes pääkaupunkiseudun kirjastojen top-vitoseen. Tämä on pääsyy sille, miksi Oodia koskeva hype hieman häiritsee minua.
Ja pakko sanoa että kolmoskerroksessa minua ahdistaa tilan avoimuus. Hyllyjen väliinkään ei voi unohtua, vaan pää ylettyy aina hyllyjen yläpuolelle. Itse en siitä pidä. Kolmoskerroksesta on turha etsiä rauhallista nurkkaa. Täällä ei voi piiloutua ympäröivältä maailmalta, kun joka puolen lasiseinistä näkee kaistaleen kuhisevaa suurkaupunkia. Dialogia maailman kanssa pehmentävät ikkunoihin präntätyt pisteet, jotka sumentavat näkymän, mutta jotenkin en innostu tästäkään ratkaisusta.
Monesti sanotaan, ettei kirjastojen pitäisi olla kirjavarastoja. Olen eri mieltä. Kirjastojen pitää tietenkin olla kirjavarastoja. Mistä niitä kirjoja muuten voisi lainata? Mutta samalla olen toki samaa mieltä. Kirjastojen ei tietenkään pidä olla pelkkiä kirjavarastoja, vaan paljon muutakin samaan aikaan.
Siksi suhtaudun skitsofreenisesti Oodiin. Yksittäisistä pettymyksistä huolimatta pidän rakennuksen arkkitehtuurista. Arvostan ja kannatankin sitä, miten kirjasto on lähestynyt tulevaisuuden kirjaston ihannetta. Mutta samalla harmittelen, miten Oodi olisi voinut olla vielä parempi lainaamispaikka. Ihan vaan niin, että siellä olisi ollut enemmän valinnanvaraa.
Eivät kirjastot sentään mitään kirjakauppoja ole, joissa jokaisen kirjan täytyy tilansa ansaita ja maksaa. Totta kai tiedän, että lainamäärät ovat yleensä korkeammat kun kokoelma on suppeampi ja paremmin hoidettu, mutta miksi lainamäärien pitäisi olla ainoa mittari? Kokoelma itsessään on arvokas asia. Tehostaminen voidaan ymmärtää väärin ja monta hyvää kirjaa jäädä löytymättä, kun ne eivät enää ole esillä hyllyissä. Ne kirjat, joita kukaan ei enää muistanut, ja sitten ne unohdettiin. Ja ne levyt: niitähän ei ole ollenkaan, ja se on vielä kauheampaa.
Mutta voiko näitä kahta kirjastoihannetta edes sovittaa yhteen? Minusta voisi — ainakin paremmin. Jos arvostaa laajaa kokoelmaa, se ei tarkoita että vastustaisi sitä millä tavalla Oodi tekee kirjastosta houkuttelevamman.
Sanoisin lopulta, että Oodi on ihan hyvä. Ei aivan hypetyksen arvoinen, enkä tiedä onko se hintansa veroinen. Tosin Oodin julkisuusarvo on sen verran iso, että hinnan ja arvon miettiminen on sikälikin hankalaa. Lippulaivakirjastona sen toivoisi silti olevan enemmänkin kuin vain ”ihan hyvä”. Tai ehkä juuri siksi se voikin olla ihmisiä tyydyttävä lippulaivakirjasto, kun se on mielestäni vain ”ihan hyvä”. Miten vaan.
Pidän blogista vähän joululomaa. Palataan taas tammikuun puolessa välissä. Hyvää joulua!
Tuntematon hyllyttäjä 
Yksi kommentti artikkeliin ”Uusia kirjastotuttavuuksia, osa 3: Oodi”