Vielä Oodista. Nythän on käynyt niin, että Oodi-kirjasto on muodostunut huippusuosituksi ja paikoin siellä ovat jopa kirjat loppuneet hyllyiltä. Minähän siis itsekin pidän Oodista, mutta jonkinlaisin varauksin, kuten olen kirjoittanut.
Asia, joka minulle vielä on avautunut, on tavoitettavuuden merkitys. En siis asu Helsingissä, mutta olen viime aikoina kuljeskellut pääkaupungissa jonkin verran. Oodi on ollut hämmästyttävän hyvin omien kulkureittieni varrella, vaikken olisi siihen erityisesti pyrkinytkään.
Ja kun monesti tuollaisiin tilanteisiin liittyy aikatauluihin sidottu tapahtuma tai junan/bussin lähtö, Oodi on oivallisessa paikassa lyhyeenkin piipahtamiseen. ”Miksen kävisi Oodissa” on kysymys, jota en välttämättä edes esittäisi, jos kokisin kirjaston vaikeasti lähestyttäväksi. On mielenkiintoista, miksen aiemmin ajatellut samaa vaikkapa Kirjasto 10:stä, joka sijaitsi aivan yhtä keskeisesti.
Kolme katutason sisäänkäyntiä on tärkeä tekijä. Oikeastaan ainoastaan Alvar Aallon kadun vierusta on kirjaston heikko kohta tavoitettavuuden ja lähestyttävyyden kannalta. Mutta toisaalta rautatieasemalta tultaessa yksi sisäänkäynti on todella kätevästi sen kadun kulmassa.
Oodi tuntuu avarammalta, monipuolisemmalta, kutsuvammalta ja anonyymiyteni säilyttävältä. Oodissa ei kukaan kiinnitä huomiota minuun, eikä kukaan ihmettele, vaikka menisin sinne vain lataamaan puhelinta ja istuskelemaan (kuten olen kerran tehnytkin). Tai vaikka menisin Oodin kahvilaan vetelehtimään unohtaen koko kirjastotilan. Oodi on kosmopoliittista, lentokenttämäistä julkista tilaa. Tavallaan se myös muistuttaa modernia turistikohdetyyppistä sakraalitilaa, joiden helsinkiläisiä ilmentymismuotoja ovat Kampin Hiljaisuuden kappeli tai Temppeliaukion kirkko.
Ja kun kaikki tietävät, että Oodi on samalla nähtävyys, sinne kehtaa tulla myös katsomaan ja näyttäytymään niin että nuo halut ovat päämotiiveja. Kirjaston ja median markkinointipuheet ovat saaneet Oodin vaikuttamaan ihmisten silmissä erikoisemmalta kuin se onkaan. Toki Oodi on erikoinen, mutta vastaavia piirteitä on monessa muussakin suomalaisessa kirjastossa. Onkin ehkä vähän epäreilua, että samanlainen rakennus Kuopiossa ei saisi aikaan vastaavaa huomiota ja hurmiota.
Oodissa on ylipäänsä mahdollista viettää aikaa matalalla kynnyksellä joutumatta varsinaiseen perinteiseen kirjastotilaan, jossa joutuu ottamaan kontaktin kirjastotyöntekijään ja vaistomaisesti ajattelemaan, mitä tuo toinen ajattelee siitä miten vastuullisesti ja oikein vietän aikaani kirjastossa. Kurinpidon kannalta tällä voi olla kääntöpuolensa, mutta isojen väkijoukkojen sosiaalinen kontrolli tuntuu jo itsessään turvalliselta.
Minusta siis tuntuu, että Oodissa yhdistyy onnistuneesti fyysinen ja henkinen tavoitettavuus. Oli siitä mitä mieltä kirjastona tahansa, sijaintinsa ja lähestyttävyytensä puolesta se on lähellä täysosumaa.