Miksi haluaisin menestyä?

Terve vaan taas kaikki uskolliset lukijani! Tällä kertaa puhun menestymisestä.

Menestymisestä puhuttaessa on varsin helppo heittää sellainen melkeinpä ennalta-arvattava näkökulma, että menestyminen-sana on kärsinyt pahan inflaation. Tai vaihtoehtoisesti sanalla on koko ajan ollut epäilyttävä sivumerkitys, jota monet menestyvät ja onnistuneetkin ihmiset kavahtavat.

Tarkoitan ensiksi kaikkea ylpeilevää tauhkaa ja nololta kuulostavia kliseitä, joita menestymiseen liitetään. Että menestyminen on sitä, että seuraa omia unelmia, ja jatkaa vain yrittämistä kun muut kaatuvat. Että menestyminen on selviytymistä, yksin pärjäämistä, sankarillista vastoinkäymisten voittamista. Jotain, josta jo tällaisen menestyspuheen avulla tunnistaa menestyjän, ja joka menestyjän itsensä mielestä saa muut varmasti kadehtimaan häntä itseään.

Oikeastaan noissakaan totuuksissa (jos ne pysyvät suhteellisen neutraaleina väitelauseina) ei edes ole sinänsä mitään valheellista. Ehkä vain enemmänkin kavahdan itse asennetta, joka haiskahtaa ylpeilyltä ja mammonan palvelemiselta. Ikään kuin koko ajan oltaisiinkin haluttu menestyä sen aseman, rahan ja elämän vaivattomuuden takia, joka on menestyksen seurausta. Ja sitten menestystä pidetään omana ansiona.

On varmasti löydettävissä yhteinen ajatus siitä, että menestyminen on oikein tekemisen sivutuote. Mutta itseltäni ainakin loppuu usko siinä vaiheessa, kun oikein tekemisestä vedetään suora viiva menestykseen. Mielestäni on lapsellista kuvitella, että tässä maailmassa asiat tapahtuvat niin oikeudenmukaisesti.

Aina riittää välistävetäjiä, riistäjiä ja huijareita, jotka menestyvät väärin keinoin ja polkevat niitä, jotka yrittävät pärjätä reilusti. Ja he mieltävät itsensä menestyjiksi ja voittajiksi. Tästä syystä se, mitä menestyksellä tarkoitetaan, on vaarassa korruptoitua. Ja kun on näin, voidaan hyvällä syyllä kysyä, miksi menestys itsessään pitäisi korottaa suureenkin asemaan. Eikö pitäisi puhua enemmän siitä, miten toimitaan oikein, vaikka se ei johtaisikaan menestykseen? Tai sitten laajentaa menestymisen määritelmää.

Kyllä minäkin tavallaan haluan menestyä. Mutta hauskaa ja mielenkiintoista tässä on se, että elän jo nyt unelmaani. Minulla on vakinainen kirjastotyöpaikka ja pääsen siinä laajasti hyödyntämään osaamistani. Ja minua samalla hieman hävettääkin, koska tiedän että olen päässyt asemaani osaksi tuurilla. Toki taidollakin varmasti, mutta tuurilla myös. Olen ollut monissa paikoissa oikeaan aikaan, enkä esimerkiksi ole sattunut sairastumaan. Minulla oli myös alun perin sopivat valmiudet kirjastotyöhön.

Tavallaan siis hyvinkin selvästi olen menestyjä, ja haluan vieläkin kehittää kirjastoalan osaamistani ja kulkea eteenpäin, mutta en minä sitä toivottavasti ylpeilläkseni sano. Yhtä hyvin voisin edelleen olla pitkäaikaistyöttömänä ja tehdä samoja juttuja kuin silloinkin, kirjoittaa tätäkin blogia kuten ennenkin, eikä edes niin eri sävyyn kuin nyt kirjoitan. Ja se olisi ollut hyvää elämää sekin.

Ei menestymisen ihanuutta kannata yliarvostaa. Emme varsinkaan voi katsoa köyhiä kehitysmaiden ihmisiä nenänvartta pitkin, luennoida heille millainen on tie menestykseen ja rikkauteen ja kuvitella heidän elämästään sitä ja tätä. Vaikka olisimmekin faktojen tasolla oikeassa, asenne pettää meidät.

Kukaan ei siedä ylimielistä menestyjää. Syy siihen ei ole pelkästään kateudessa, vaan jo itse ylimielisyys saa ihmiset säälimään menestyjää, joka arvojen tasolla osoittaa olevansa menestystään alempana. Valitettavasti tällaistakin menestys joskus aiheuttaa, ja siltä on hyvä yrittää varjella itseänsä.

Onneksi kirjastoalan palkoilla ei sentään rikastumaan pääse, joten siinä on ainakin yksi houkutus vähemmän. Toivon ja uskon myös, että ne sivistystä korostavat arvot, joita kirjastolaiset yleensä arvostavat, ovat hyvin todellista ja konkreettista menestystä jo itsessään.

Advertisement

Kirjavinkkaamassa

Viime viikolla minulla oli hurja määrä kirjavinkkauksia: peräti kahdeksan eri koululuokkaa kahdesta eri koulusta. Kirjojakin oli useita kymmeniä. Vastaavaa en ole samassa mittaluokassa tehnyt aikaisemmin. En ole myöskään aiemmin vinkannut koululuokissa.

Ennen tuota ruljanssia mielessäni oli toki jonkinmoisia epäilyksiä siitä, miten onnistun. Työmäärä tuntui isohkolta, ja työtä oli tehtävä jo hyvissä ajoin ennen vinkkauksia. Tietämykseni lasten ja nuorten kirjallisuudesta kun ei ole lähelläkään niin rautaista, että pystyisin suoraan vain nappaamaan hyllystä edes suurimman osan kirjoista. Kirjoja piti lukea ja selailla ja luku-urakkaan aidosti keskittyä.

Tiedän, että jotkut vinkkaajat lukevat kirjoja omalla ajallaan, mutta itse en niin halua tehdä. Vinkkaus on työtäni ja luen siis kirjoja työajalla. Aika usein ihan vain palvelutiskissä. (Välillä ajattelen, mitä muut minusta ajattelevat, kun luen kirjoja tiskissä. Pitävätkö he minua laiskana? No, toisinaan pidän itsekin itseäni laiskana, ei sen puoleen.)

Ja mitä ajattelen nyt, kun urakka on suurelta osin ohi (tosin tällä viikolla on vielä kaksi vinkkausta)? Olen tyytyväinen, että A. nuo vinkkaukset ovat ohi ja B. ne ovat menneet hyvin. Ja vielä C. että todennäköisesti ne menevät taas ensi kerralla paremmin. Olisin ollut tyytyväinen, vaikka vain A ja C olisivat toteutuneet. En ole mukavuusalueellani lasten kirjavinkkauksissa. Se on pikemminkin työn osa-alue, joka on toistaiseksi vain roikkunut mukanani ja jota olen aina välillä yrittänyt kehittää.

Mutta tässä tuleekin kuvioihin odottamaton juttu. Minulle oli viime viikon aikana yllätys huomata, että alan hieman pitää vinkkauksista. Onnistumisen kokemusten kautta saan kokea jopa hallitsevani vinkkaustilanteita, enkä ole vain ajopuu, joka puhuu mitä sattuu ja toivoo että joku kuuntelee. Aloitellessani vinkkauksia tein muutenkin sen virheen, että puhuin itse liikaa. Nyt kyselen välillä lapsilta.

Varmaankin ala-asteen ja yläasteen välillä on pientä eroa. Nämä kaikki olivat ala-asteen vinkkauksia, ja ehkä ne ovat helpompia. Yläasteella yleisö on kriittisempää, ja oppilaiden kunnioitus pitää herkemmin ansaita. Toki ala-asteellakin luokkien välillä on eroja, ja varmasti jotkut luokat sielläkin ovat saattaneet lipsua anarkiaan ja töykeän epäkohteliaaseen ilmapiiriin, joka on varsinkin herkille oppilaille suurta myrkkyä. Eivät lapsetkaan mitään enkeleitä ole.

Kyllähän vinkkaukset aina minua vähän jännittävät. Ne jännittäisivät, vaikka tietäisi etukäteen, että luokka on mukava ja kaikki siellä jo tuntevat minut (ja ovat ”hyväksyneet” minut).

Onnistumisen kokemuksen sain onneksi myös matkasta kyläkoululle, joka on vajaan 10 kilometrin päässä kirjastosta. Ajelin tuon matkan puoliksi sohjossa polkupyörällä vinkkauskirjat repussa. Kengät hieman kastuivat, mutta ei se mitään. Vanhan kyläkoulun tunnelmaa henkinyt koulu oli oikein mukava tuttavuus.

Kaiken kaikkiaan vinkkausviikosta jäi käteen paljon kirjoja, joita osaan suositella jatkossa, ja paljon uutta rutiinia. Vinkkausten tekeminen tekee aina seuraavista vinkkauksista helpompia.