Aineistot

Hajanaisia ihmettelyjä lastenkirjallisuudesta

Olen lukenut paljon lastenkirjallisuutta viime kuukausina. Enimmäkseen ala-astelaisille suunnattuja kirjoja. Jotkut asiat lastenkirjallisuudessa ovat hauskoilla ja oudoillakin tavoilla mielenkiintoisia, kun tietynlaiset jutut toistuvat monissa kirjoissa ja kirjasarjoissa.

Ensinnäkin, mitenköhän monessa lastenkirjasarjassa on joku etsivätoimisto? Lasse-Maijan etsivätoimisto varmaan nykyään suosituimpana. Mutta miksi teema on niin suosittu, pitävätkö lapset siitä todella niin paljon? Kyllä kai sitten. Uusiakin etsivätoimistotyyppisiä kirjoja ilmestyy koko ajan.

Ja miksi lapset pitävät niin paljon merirosvoista? Missä piilee noiden vesien verenhimoisten terroristien viehätys? Miksi lapset eivät samalla tavalla tykkää lentokonekaappaajista tai myymälävarkaista? Onko kyse siitä, että merirosvoja ei niin paljon enää nykyään ole, joten niitä on helpompi romantisoida?

Onko mahdollista, että sama keksitty nostalgia pätee myös dinosauruksiin, lohikäärmeisiin ja prinsessoihin? Dinosauruskirjojen suosio ei laannu. Lapset toki pitävät vähän kaikenlaisista eläimistä, tavallisemmistakin. Mutta ehkä satujen maailma on lapsia niin lähellä, että kissojen, koirien ja hevosten lisäksi vähän myyttisemmätkin eläimet uppoavat.

Ja sitten lastenhuumori. Tai en tiedä onko se aikuisten huumoria, joka vain on lapsille mieleen. Siis esimerkiksi lasten ja aikuisten vastakkainasettelua, lasten oudolle logiikalle naureskelua jonka lapsi itsekin tajuaa hauskaksi ja yleistä lapsen arjen kommellusten kertomista.

Mutta eikö olekin tavallaan niin, että rivien välistä usein pilkottaa aikuinen, joka haluaisi olla lapsi muttei voi, ja sitten keksii huumoria tästä samaistumisesta tai siitä että lapset vain ovat lapsia? Siitä syntyy huumoria, jonka lapsi sanoittaisi varmasti toisin, koska lapset eivät ihan täysin tajua omaa hauskuuttaan aikuisten silmissä.

Huumori on jotenkin aina aika samanlaista: lämminhenkistä, herkkää, vaikka käsiteltävät asiat olisivatkin vaikeita. Musta huumori loistaa poissaolollaan. Teineille suunnatuissa kirjoissa huumori taas muuttuu usein jopa synkemmäksi ja kyynisemmäksi kuin aikuisten kirjoissa – sekin toki aikamoinen klisee, koska teinit ajatellaan tietynlaisiksi. Mutta lastenkirjojen huumoria ja positiivista virettä en ihmettele, ihastelen vain, sillä se saa monet aikuislukijatkin tarttumaan uudelleen lapsuutensa suosikkeihin.

Ehkä siksikin lastenkirjoissa on helppo käsitellä vaikkapa rosvoja ja vampyyrejä. Miten ihmeessä lastenkirjat osaavatkaan luoda turvallisen ympäristön käsitellä niin monia asioita? Tätä aidosti ihailen. On selvää, että lastenkirjailijoita arvostetaan liian vähän.

Kaikki jotenkin olettavat että lastenkirjallisuus vain on sellaista kuin se on, eikä kukaan kysy miksi. Vaikka ”miksi” jos mikä on hyvin lapsellinen kysymys. Näitä juttuja voisi ihmetellä enemmänkin.

Aineistot

Mitä tehdä rikkinäiselle aineistolle?

En erityisemmin välitä kirjojen korjaamisesta. Olen muutenkin siinä käsityksessä, että nykyään kirjojen korjaaminen ei ole enää niin suosittua kuin ennen, ja vanhoja ja huonokuntoisia kirjoja heitetään herkemmin pois. Hyllyissä on usein tiukkaa ja joistakin kirjoista vain pitää päästä eroon. Varsinkin epäsuositun kirjan suhteen päätös voi olla helppo.

Oikeastaan kukaan ei ole edes opettanut minulle kirjojen korjaamista, enkä sitä ole kysynytkään. Mutta toisinaan olen kyllä liimaillut ja teippaillut kirjoja. Vaikka sanoinkin, etten siitä hommasta välitä, ei se niin kauheaa ole, jos korjattavia kirjoja ei ole paljon. Kyllä sitä välillä tekee siinä missä muutakin.

Mutta kun nyt työskentelen kirjastossa jossa valtaosa asiakkaista on lapsia ja nuoria, vaikuttaa siltä että kirjojakin hajoaa enemmän. Lisäksi jo pelkästään ääninappikirjoja on melkoinen kasa, ja niihinhän pitää aina välillä vaihtaa patterit. Nytkin eräästä uudesta kuvakirjasta hajosi heti pieni taikasauva, joka tuli kirjan mukana. Ja kun sauvan palaset on liimannut paikalleen, se ei enää mahdukaan siihen taskuun jossa sitä pitäisi säilyttää. Kirjastotyö ei aina ole helppoa…

Työntekijänä mielellään siirrän asioita lähitulevaisuuteen ja vain osan niistä aikataulutan täsmällisesti itselleni. Tästäkin syystä varmasti johtuu, että korjattavia kirjoja vain helposti kertyy. Turhauttavaa on, että jotkut kirjoista saattavat olla samoja joita on korjannut jo aiemmin.

Helposti sitä alkaakin miettiä, mikä järki aineiston korjaamisessa on suhteessa muuhun ajankäyttöön. Yhteen kirjaan ei mielellään tuhraisi muutamaa minuuttia enempää. Siinä ajassa ehtisi palvella vaikka kuinka monta asiakasta, hyllyttää vaikka kuinka monta kirjaa ja kirjoittaa pari sähköpostiviestiäkin.

Vaikka puuha minua tylsistyttääkin, suhtaudun aika suvaitsevaisesti aineiston hajoamiseen, enkä kovin kärkkäästi ole perimässä korvauksia. Virheitä sattuu kaikille, varsinkin lapsille. Ei se niin kauheaa ole, jos joku vanha kirja menee pilalle. Eri asia on, jos puhutaan uutuudesta, ja tilalle täytyy hankkia uusi.

Vai johtuuko suvaitsevaisuuteni sitten siitä, että kirjojen korjaaminen tylsistyttää minua? Että hajotkoon kirja sitten jos hajoaa. Kaipa se niinkin päin voi olla. Ehkä en vain arvosta korjaamista niin paljon enkä näe sen hyötyä.

Levyjen ja lautapelien pelinappuloiden katoamiset ovat myös ikäviä, kun pitää laitella viestiä ja soitella perään. Muuten hyväkuntoinen lautapeli menee aivan liian helposti käyttökelvottomaksi, jos siitä puuttuu edes jokunen nappula tai kortti. Lautapelien kanssa näprääminen onkin välillä turhauttavaa, kun niitä ei mielellään rupeaisi poistamaan. Siksi en usein heti osaakaan päättää, mitä rikkinäisille lautapeleille tekisi.

Toisaalta tällaisten kokemusten kautta ymmärrän, miksi välillä kannattaa olla innokas korvausten perimisessä. Valitettavasti kaikki ihmiset eivät ole yhtä jaloin motiivein liikenteessä. Vaikkapa teineille on joskus osoitettava kaapin paikka.

Mutta ei kroonisesti unohtelevaa asiakasta kannata ruveta erikseen nöyryyttämään. Yleensä ihmisten hyväntahtoisuuteen kannataa luottaa, koska luottamus ja arvostus synnyttävät luottamusta ja arvostusta myös kirjastotyöntekijöitä kohtaan. Korvattavan aineiston perimisessä ei ole tärkeintä korvattava summa, vaan oikeudenmukaisuuden periaate. Tai ainakin minä niin sen ajattelen.