Yksin ja yhdessä työskentely

Olen ollut parin viime vuoden aikana töissä monenlaisessa eri kirjastossa. On ollut iso pääkirjasto, jossa työskentelee monta kymmentä ihmistä. On ollut tämä nykyinen, jossa minun lisäkseni paikalla on toinen kirjastoihminen. Aika sama tilanne oli viime syksyn sijaistuspaikassani. Lisäksi sitten vielä oli kirjasto, jossa olin aina ainoa työntekijä.

Mistä näistä pidän eniten? Ainakin voisin sanoa, että helpoin työpaikka oli se, jossa olin ainoa työntekijä.

Helppous ei tarkoita sitä, etteikö tuossa kirjastossa olisi voinut (ja pitänyt) tehdä hyvinkin erilaisia työtehtäviä, kun sitä kuitenkin itse joutui tekemään melkein kaiken. Pikemminkin se tarkoittaa itselleni helppoutta pitää käsissään lankoja ja omaksumaan sujuvan työrytmin, kun asiakkaitakaan ei ollut mitenkään kovin paljoa. Syntyi sopivia rutiineja, ja tuntui hyvältä ottaa itse kaikesta vastuuta, kun työmäärä oli hallittavissa.

Olen myös melkein aina ollut luonteeltani hieman sisäänpäinkääntynyt, ja nautin siitä ettei tarvinnut yrittää small talkia kahvihuoneessa eikä käydä läpi jokapäiväistä pikkujutustelua työtehtävistä ja ruokatuntien ajankohdista. Sosiaalisuutta tuli kyllä harjoitettua ihan tarpeeksi asiakkaiden kanssa.

Huonona puolena yksin työskentelyssä on kuitenkin se, että sitä on vaarassa jämähtää työssään liikaa tiettyihin kaavoihin, kun vierellä ei ole ketään kirittämässä ja antamassa ideoita. Kollegat ovat toki tavoitettavissa sähköpostilla, mutta ei se ole ollenkaan sama asia. Siitä syystä varmasti jokaiselle yksin työskentelevälle olisi virkistävää, jos edes välillä olisi joku työkaveri jakamassa vastuuta. Ryhmätyöskentely on minullekin välillä oikein mukavaa.

Isossa pääkirjastossa työskentely taas on tuntunut sikäli mukavalta, että tiettyihin työtehtäviin voi isossa kirjastossa paremmin erikoistua ja tehdä työtä omilla vahvuusalueillaan. Työssään saa myös joskus todella hyviä onnistumisen kokemuksia, kun pääsee ryhmässä toteuttamaan paljon laajempia kokonaisuuksia mitä pienessä kirjastossa edes voisi.

Mutta varsinkin palvelutiskiltä katsottuna ison kirjaston vilinä alkaa välillä turruttaa ja väsyttää. Sama taukohuoneiden pakkososiaalisuuden ongelma myös säilyy.

Tällä hetkellä tuntuu, että joudun olemaan työssäni hieman sosiaalisempi kuin keskimäärin aiemmin. Se ei ole aina helppoa, koska minut keskeytetään usein kun olen tekemässä jotain, ja koulukäynnit ja muu yhteistyö vaatii ylimääräistä tarkkaavaisuutta. Ehkä minun pitäisi paremmin oppia hallitsemaan keskeytyksiä ja ärsykkeitä.

Muuten kirjaston koko (ei ihan pieni, mutta ei kovin isokaan) tuntuu itselleni sopivalta. Mutta en silti ajattele, että on olemassa juuri se oikean kokoinen kirjasto juuri minulle. Tiedän, että nauttisin työstäni enemmän ja työ tuntuisi helpommalta, jos olisin ainoa työntekijä. Mutta en ole lukkiutumassa mihinkään tiettyyn malliin, jonka mukaan haluan tätä työtä tehdä.

Nyt jätän tämän blogin kesälomalle, palaillaan elokuussa. Hyvää juhannusta ja kesää!

Advertisement

Kirjastopäivillä

Olin Helsingissä Kirjastopäivillä keskiviikkona ja torstaina 5.–6.6. Samat kekkerit olisivat jatkuneet vielä perjantaihin asti, mutta ehtihän siellä nähdä ja oppia kaikenlaista myös kahden päivän aikana. En ollutkaan koskaan vielä ollut Kirjastopäivillä. Seuraavassa hajanaisia havaintoja.

Keskiviikon teemaksi oli nimetty Ihminen ja kirjasto. No, ehkä hieman ylimalkaista, mutta jokin teemahan sitä pitää kai aina olla, eikä sitä liian tosissaan pidä ottaa. Aamulla olin nuortenkirjastotyön paneelikeskustelussa. Tulin taas muistutetuksi siitä, kuinka tärkeää on arvostaa nuoria ja toivottaa heidät tervetulleeksi kirjastoon aivan samalla tavalla kuin muutkin asiakkaat. Valitettavasti se ei ole itsestäänselvyys meille työntekijöille, koska asenteemme saattavat olla vinksallaan. Toki nuorille on oltava myös selkeät rajat.

Iltapäivällä tajuntaani vyöryi lyhyiden esitelmien sarja, joista sain irti joitakin pieniä juttuja. Että pitää miettiä tulevaisuutta, asiakkaiden osallistamista ja sitä, kuinka kirjastot ovat osa tärkeää sosiaalista infrastruktuuria. Tarvitaan aiempaa enemmän vuorovaikutusta, neuvottelua ja tapahtumien järjestämistä yhdessä kumppanien kanssa. Niin, valitettavasti kirjastonhoitaja ei voi vain luuhata hyllyjen takana nurkassa ja toivoa ettei kukaan asiakas eksy paikalle.

Torstain teemana oli Ihminen ja kone. Aamun esitelmistä (à la Perttu Pölönen ja Mika Pantzar) jopa toden teolla innostuin. Tai no, minut on helppo voittaa puolelleen millä tahansa Marshall McLuhan -sitaatilla…

Pölönen oli innostavasti sitä mieltä, että informaatiovallankumousta seuraa inhimillinen vallankumous, eivätkä ihmisen ja koneen eroavaisuudet miksikään muutu; tuntevaa ja kuvittelevaa ihmistä tarvitaan jatkossakin. Pantzar puhui virkistävän skeptisesti nykyajan digiloikkapuheen pyhistä lehmistä. Ei ihmisten pidä niellä mitä tahansa heille syötetään teknologian ja digitalisaation nimissä. On myös kummallinen ajatus, että Piilaaksoon suhtaudutaan aina niin ihaillen – että siellä Piilaaksossa viisaat ihmiset kehittävät ja disruptoivat, ja meidän tavisten tehtävä on vain ottaa vastaan kaikki edistys ja hyväksyä isojen nettifirmojen toilailut.

Myöhemminkin tuntui nousevan esiin ajatus, että kaiken digihuuman ja big data -maalailun keskellä korostuu inhimillinen tekijä ja tulkinnan tärkeys. Vain ihminen osaa edelleen kontekstualisoida dataa riittävän hyvin. Kirjastoissa tämä tarkoittaa varmaankin sitä, että kirjastonhoitaja on edelleen tiedon portinvartija siinä mielessä, että hän voi osata seuloa kirjastonkäyttäjille sen olennaisen esiin tietotulvan keskeltä. Ja kohdata asiakkaan, olla lähestyttävä, ihminen.

Torstaina osallistuin myös pariin iltaohjelmaan. Oodi-kierros oli hieno, ja tykästyin rakennukseen entistä enemmän nyt kun kolmannen kerroksen terassikin on auennut. Helsinki on mukava kaupunki muutenkin ja oli kesäisen lämmin sää, joten mikäpä siinä ollessa.

Kirjastopäivillä oli välillä ihan ruuhkaankin asti paljon ihmisiä, joista suurin osa tietenkin ihan vieraita, ja sitten ne vähät tutut joita pitää muistaa edes moikata tai yrittää vaihtaa pari sanaa jossain välissä. Välillä väenpaljous rasitti, mutta ei nyt sentään kovin paljoa. Kaiken verkostoitumisen jätin väliin. Eri näytteilleasettajien kojuihin ei juuri edes kiinnostanut tutustua, mutta onneksi niiden pitäjät eivät olleet ollenkaan päällekäyviä.

Pari päivää meni siis oikein mukavasti. Kiitos, tästä on kai ihan hyvä jatkaa.