Syksyn kuulumisia

Olen nyt ollut vähän yli vuoden nykyisessä työpaikassani. Tämä aika on ollut työntäyteistä ja mielenkiintoista; en ole juuri lomia pitänyt, ja harva se kuukausi eteen on tullut monenlaista uutta asiaa.

Omassa kirjastossani suurin osa asiakkaista on lapsia ja nuoria. Sen takia koulujen kesäloma-aika olikin varsinkin leppoisaa. Muuten työtä voi kutsua välillä leppoisaksi, välillä kuormittavaksi.

Välillä työtä on paljon: esimerkiksi maanantaisin, kun palautuksia on viikonlopun jäljiltä runsaasti, tai niinä hetkinä kun kouluryhmät saapuvat kirjastoon ja heitä pitää opettaa ja paimentaa. Toisinaan taas on helpompaa: esimerkiksi kun koulupäivä on ohi, ei ole mitään muutakaan ohjelmallista tiedossa eikä tarvitse vielä hetkeen suunnitella tulevia tapahtumia.

Olen ehdottomasti viihtynyt tässä työssä, vaikka lasten ja nuorten osalta en aina osaakaan asioita niin hyvin kuin haluaisin; lastenkirjallisuustietämykseni on varmasti kohentunut, mutta siinä kuten pedagogisissa taidoissakin haluan vielä kehittyä. Nyt taas syksyllä ja talvella saan tehdä kaikenlaista siihen liittyvää. Toivoisin kyllä, että pystyisin pitämään eri kouluihin parempaa kontaktia yhteysopettajien kautta kuin tähän mennessä. Suurta luokkamäärää on vaikea pitää hallinnassa.

Mutta aikuisten tapahtumiakin on ollut ja tulee olemaan: oli kirjailijavieras ja kirjoittajapiirikin on lähtenyt hyvin käyntiin, kävijöitä on ollut kivasti.

Ehkä suurin toiveeni talvelle on se, että jaksaisin tehdä töitä ahkeran innokkaasti ja kuitenkin sopivasti voimiani hiljaisilla hetkillä säästellen, etten huhki itseäni väsyksiin. Tätä pohdin siksikin, koska muutin äskettäin hieman kauemmaksi työpaikasta ja työmatkoihin kuluu jatkossa enemmän aikaa.

Myös se on mielestäni tärkeää, etten ollenkaan leipäänny työn rutiininomaisiin tai mielestäni ei-niin-mukaviin osuuksiin, joissa myös tarvitsen introvertille toisinaan haastavia taitoja. Vaikka siis tiedänkin hyvin, että selviän niistäkin jutuista. Toki en voi leipääntyä myöskään niihin mukaviin tai helppoihin osuuksiin ja ajatella, että ne menevät omalla painollaan.

Olen onnekas ja kiitollinen nykyisestä työstäni, ja haluan säilyttää sen innon mitä minulle kirjastotyöhön on.

Advertisement

Levottomat nuoret

Syksyn tullen meillä on käynyt kirjastossa entistä enemmän nuoria vain hengailemassa ja istuskelemassa sohvalla. Eikä siinä mitään, he ovat tervetulleita. Kirjaston lämmin syli toivottaa kaikki iloiten huomaansa.

Harmillista kyllä, parista nuorisoryhmästä on tullut ongelmaa. On ollut liian äänekästä puhetta ja kiroilua, makailua sohvalla kengät jalassa, tönimistä ja tuuppimista, roskaamista, pehmonallejen heittelyä ynnä muuta.

Muu kirjasto kärsii jo äänenvoimakkuuden noususta, ja pienimmät lapset voivat helposti arastella lastenosastolle tuloa. Omalta osaltani olen huomannut, että stressitaso nousee herkästi tällaisen turhan ylimääräisen holhoamisen ja melunkin takia. Vaikka ei sinänsä tuntisi nuorten takia edes muuta tunteita kuin lievää turhautumista, yläastelaisten (ja joidenkin ala-astelaistenkin) kanssa varuillaan olo väsyttää.

Olen ajatellut, että jos välillä käy ystävällisesti huomauttamassa huonon käytöksen rajoista, se hillitsee samalla tulevaa käytöstä. Muutaman kerran olen myös heittänyt porukan ulos, kun huomautuksia ja ohjeita ei selvästi ole noudatettu. Ja kai nuoret itsekin arvostavat noita rajoja. Kyllä sen välillä huomaa, että joku heistä itse hyssyttelee toisia. Eivät he tyhmiä ole, joukossa tyhmyys vain tunnetusti tiivistyy.

Muutama viikko sitten juttu taas meni hieman liian pitkälle siksi, että eräälle toiselle työntekijälle kuittailtiin ilkeästi, kun hän meni huomauttamaan roskaamisesta. Sitä taas ei enää tarvitse hyväksyä. Itseäni on kerran haukuttu sillä tavalla, että heitin porukan pihalle.

Valvontakameroiden kelailun, nuorisotyöntekijän ja koulunkin avulla nuoriin pystyy ottamaan paremmin henkilökohtaisesta yhteyttä, jos jotain tällaista tapahtuu; tällaista suhteellisen lievääkin, josta kuitenkin on syytä huolestua edes hieman. Nuorisotyöntekijä varsinkin pystyy laittamaan tapaukset oikeaan kontekstiin, hän kun tuntee nuoret paremmin ja tietää enemmän siitä mitä he ovat puuhailleet muuallakin.

Sitäkin olen ajatellut, että yläastelaiset ovat vielä lapsia, eivätkä vain osaa käyttäytyä. Pienokaisia kohtaan on hyvä olla armollinen. Mutta en mielelläni lähde kehittelemään tällaisia alkeellisia ajatusratoja kovin pitkälle niin että niistä tulisi loogisesti perusteltuja toimintamalleja. Enhän ole pedagogian ammattilainen, minulla ei ole sellaista koulutusta.

Yritän vain toimia nuoria kohtaan oikein ja reilusti. Onneksi minulta ei edes odoteta sitä, että tuntisin nuoret henkilökohtaisesti. Lisäksi silloin kun koululuokkia tulee suunnitellusti käymään minulla ei ole varsinaista kurinpitovastuuta. Enkä toisaalta voi ruveta nuorille jatkuvaksi paimeneksi, jonka joka päivä täytyisi miettiä, miten tuonkin ryhmän kanssa tänään toimitaan. On työtäkin tehtävänä.

Kunhan saisin nuorille välitettyä sen ajatuksen ja tunteen, että he ovat todellakin tervetulleita, jos ja kun he vain osaavat ja haluavat käyttäytyä ihmisiksi. En tietenkään toivo, että nuoret jättäisivät tulematta kirjastoon koska minulla itselläni olisi mukavampaa ja rauhallisempaa.