Aineistot, Markkina-ajattelu

Ovatko kirjallisuuspalkinnot ”turhia julkkiksia”?

Finlandia-palkintojen ja joidenkin muidenkin palkintojen jaosta on jo aikaa sitten toivuttu. Monet kirjallisuuspalkinnot ovat olleet lehtien otsikoissa syksyn aikana. Mutta mitä merkitystä kirjallisuuspalkinnoilla on kirjastojen kannalta?

Jos eläisimme utooppisessa ihannemaailmassa, palkinnoilla ylipäänsä ei kai olisi kovin suurta merkitystä. Miten taidetta muutenkaan voi asettaa paremmuusjärjestykseen? Erilaisten teosten vertailu on aina jotenkin keinotekoista. Palkitut kirjat saavat suhteessa muihin epäreilusti näkyvyyttä ja myyntiä – tai ainakin epäreilusti siinä mielessä, että harvoin laatuero muihin kirjoihin on isompi kuin se subjektiivisen maun kirjo, jolla arvioijat laittavat teoksia riviin.

Kirjaa ei välttämättä tee yhtään paremmaksi se, että se on palkittu, vaikka palkitseminen yleensä kertookin jostain. Tai ehkä parempi olisi sanoa toisin päin: ainakaan kirjaa ei tee yhtään huonommaksi se, että sitä ei ole palkittu ja että se on saatettu tyystin unohtaa.

Mutta tietenkin palkitseminen kertoo jostain. Palkinnot kiinnostavat ihmisiä, ja voi turvallisesti sanoa että arvostetun palkinnon saanut kirja on saanut samalla tietynlaisen takeen laadusta. Lisäksi Finlandia-palkinnolla on se suora käytännön merkitys, että yleensä kaunokirjallisuuden Finlandian voittanutta kirjaa ei näe kirjaston uutuushyllyssä kuukausiin, kun varausjono on pitkä.

Niin, toki kirjastojenkin on hyvä olla kiinnostuneita palkinnoista, koska niillä on merkitystä sille, mitä asiakkaat haluavat. Palkintomenestyjiä voi nostaa esille kirjastotilassa ja markkinoinnissa. Ja esim. Booker-palkintoehdokkaista voi löytyä hyvää tilattavaa vieraskieliseen kaunohyllyyn.

Tästä kirjastot voivatkin olla kiitollisia eri palkinnoille: ne tarjoavat helppoa ja luontevaa materiaalia suosituksille, some-päivityksille ja näyttelyille. Ja ihan vain omankin kirjallisuustietämyksen kartuttamiselle. Ei ole koskaan turhaa lukea Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksia.

Sillä, että joku kirja on menestynyt, ei silti pidä olla ylikorostunutta arvoa. Varsinkin jonkun kirjan rahallinen menestys on laadun mittarina kelvoton. Kirjasto arvostaa ja haluaa nostaa esille monenlaisia muitakin kirjoja ja monenlaista muuta aineistoa kuin palkintovoittajia ja myyntimenestyksiä. On helppo myös ajatella, että kirjastojen nimenomaan on syytä nostaa esille unholaan jääneitä kirjoja, koska ne sitä enemmän tarvitsevat.

Tietenkään tässäkään ei pidä erityisesti korostaa tietynlaisia kirjoja sokealla indie- tai taidepainotuksella. Mutta laatua on niin paljon yleisen valokeilan ulkopuolella.

Työelämä, Työkokemukset

Minitauot

Nykyään puhutaan mini- tai mikrotaukojen tärkeydestä. En tässä linkkaa mihinkään artikkeleihin, mutta olen törmännyt minitaukoihin niin monessa paikassa (lehdissä ja netissä), että niiden tärkeyttä on väkisinkin havahtunut pohtimaan.

Minitauot ovat käsittääkseni parin tai muutaman minuutin taukoja, jotka auttavat suurimpaan tietotyöläisen ongelmaan: aivot rasittuvat ja muukin keho alkaa stressata, jos vain paahtaa menemään tuntikausia. Kirjastotyö kun on pitkälti aivotyötä, ja varsinkin moneen suuntaan silputtunut ja jatkuvasti keskeytyvä työ voi tuntua raskaalta.

Minitaukojen aikana voi vaikkapa venytellä tai katsella ulos ikkunasta, ja ne ovat eri asia kuin perinteiset kahvi- ja ruokatauot. Kesken työn sitä vain hetkeksi pysähtyy.

Minitauoistakin voi silti saada stressiä aikaan. Yksi huolen aihe voi olla jo ajatus siitä, huijaanko työnantajaani pitämällä ylimääräisiä taukoja. Minun työpaikallani on esimerkiksi sovittu yhdestä ruokatauosta ja yhdestä kahvitauosta. Jos alan pitää nykyistä useampia minitaukoja, lusmuanko töistä työhyvinvoinnin varjolla?

Ja mitä toiset työkaveritkin ajattelevat, jos he tapaavat minut makaamassa pitkin pituuttani työhuoneen lattialla silmät kiinni? Niinhän minä haluaisin tehdä; tai haluaisin maata sohvalla, jos sellainen meillä taukotiloissa olisi. Tai mitä asiakaskin ajattelee, jos hän löytää minut hyllyn välistä tuijottamasta apaattisen näköisenä marraskuisen ankealle sisäpihalle? Mitä esimies tuumisi kaikesta tästä?

Onneksi minulla on sen verran valtaa omaan työhöni, että voisin kuvitella pitäväni jatkossa enemmän minitaukoja. Olennaista on, miten pystyn perustelemaan asian itselleni (tai omatunnolleni). Tähän saakka en ole tehnyt pieniä taukoja ainakaan kovin suunnitellusti, vaikka juuri tässä nykyisessä työpaikassani niitä varmaankin tarvitsisi eniten. Esimerkiksi meluisan koululuokkakäynnin jälkeen voisi olla hyvä juttu vain pari minuuttia katsoa kaukaisuuteen.

Ajankäytön kannalta ongelmaa ei oikeastaan ole. Taukojen vaikutus kun on parhaimmillaan siinä, että ne pitkällä ja jopa lyhyellä tähtäimellä lisäävät työhyvinvoinnin lisäksi työn tehokkuutta. Uupuneet aivot tekevät enemmän virheitä, joita pitää myöhemmin korjata. Virkeänä työ sujuu yleensä sutjakkaammin, vaikka työtahti lähtisi liikkeelle levosta ja rauhallisuudesta käsin.

Itse olen ainakin huomannut yöunien vaikutuksen tässä. Samalla tavalla joskus työpäivän aikana sydän hakkaa lujempaa ja koko keho ja aivot ovat jotenkin jännittyneitä. Ylivirittynyttä tilaa ei silti sinä hetkenä välttämättä täysin tiedosta, vaan sitä jatkaa vain työntekoa. Ja kun on joku olennainen juttu tehtävänä joka olisi hyvä saada pois alta, sitä ei malta varata tilaa tauolle, koska ajattelee sen keskeyttävän jotain tärkeää.

Kaikesta päätellen juuri silloin minitauko saattaisi tehdä hyvää. Vaikka onkin niin, että juuri silloin töitä väsyneenä painaessaan sitä ajattelee jotenkin olevansa tehokas ja hyvä työntekijä.

Sen olen myös havainnut, että kännykkää ei kannattaisi selata tauolla, eikä varsinkaan roikkua somessa. Uutistenkaan selailu ei ole aivoille lepoa, vaan tietynlainen kuormitustila jää päälle siitäkin. On kuitenkin vaikea pysyä kännykästä erossa, koska näpyttely tuo mielelle helppoa mielihyvää työpäivän keskelle. Eikä sitä mielellään olisi orjapiiskuri omalle mielelleen. Sekin on tylsää, jos kehittelee liian tiukkoja ja kielteisiä sääntöjä itselleen, vaikka tarkoitus olisikin oma hyvinvointi.

Jotkut rajat toki pitää itselleen vetää. Töissä kun on tarkoitus jaksaa vielä aika monta vuotta.

Itse olen alkanut ajatella tauoista pääosin niin, että toivoisin niiltä ennen kaikkea mitääntekemättömyyttä. Että ei vain tee mitään. Vanhassa käskyssä ”pyhitä lepopäivä” on todellakin perää: tässä nyt taas puhun vain omasta kokemuksestani, mutta jälkeen päin ajateltuna parhaita sunnuntaita ja viikonloppuja ovat olleet usein ne, jolloin en ole tehnyt yhtään mitään. En ole välttämättä edes tehnyt mitään mukavaa ajanvietettä enkä lähtenyt kotoa mihinkään. En ole myöskään tehnyt mitään luovaa.

Tällainen dolce far niente on yllättävän hankalaa. Sitä mielellään tekisi jotain. Heti lepäämisen ensi hetkinä ei tunnu yleensä kovinkaan rentoutuneelta; aivot saattavat yhä olla hieman solmussa. Rentoutunut tunne on ihana, mutta olisi hyvä osata levätä silloinkin kun ei osaa nauttia tilanteesta ja tunteesta. Minitaukojen osalta sen ei luulisi olevan niin vaikeaa, kun pieni möllöttäminenkin riittää.

Mukavaa vuoden alkua ja uutta vuosikymmentä kaikille lukijoilleni!