Kirjastoalan tabut, osa 4: Kirjastohymistely

Olet ehkä törmännyt itsetyytyväiseen kirjastonhoitajaan, joka on sitä mieltä että kirjastotyö on itsestään selvästi maailman parasta. Palkka on pieni, joo, mutta on vain niin siistiä olla töissä kirjastossa, kun saa tehdä työtä jolla on tarkoitus. Voi tukea sivistystä, ihmisten iloa ja viihtymistä. Kirjat ovat maailman parasta, jee. Asiakkaat ovat kivoja, ja minä olen hyvällä asialla. Voi kun on kivaa kun olen töissä kirjastossa enkä pankissa tai puhelinmyyjänä.

Joskus kuulee, että tällainen välillä hieman lattea kutsumuspuhe on johtanut osaltaan siihen että kirjastoalan palkat ovat suhteellisen matalat. Koska kyllähän ne itsetyytyväiset kansan palvelijat osaansa tyytyvät.

No, minäkin olen sitä mieltä että kirjasto on huikean hieno työpaikka. Mutta ei valittajaksi leimautumista tarvitsisi myöskään pelätä. Joskus esim. kuntapäättäjät nimittäin ovat kaiken valituksen arvoisia. Kirjastot lähtökohtaisesti ja käytännön todellisuudessa Suomessa toki ovat hienoja paikkoja, mutta joku (eli siis minä tässä) voisi myös väittää, että tyytyminen on jämähtämistä. Rakentavaa kritiikkiä voi esittää sekä omaa työtä että kirjaston rakenteita kohtaan yleisesti. Kritiikki on tulevaisuuden laadun tae.

On myös harha, että kirjastotyö olisi jotenkin erityisen tärkeää ja jaloa työtä verrattuna muihin ammatteihin (jos siis nyt oikeasti joku näin ajattelee). Suurin osa ammateista on tärkeitä. Ei kirjastolaisilla mitään sen suurempaa ylpeiltävää ole.

Ehkä tämä on hyvin hienovarainen ja pienikin ongelma, enkä osaa selittää sitä tässä riittävän hyvin. Ongelma (tai tabu) tässä ei ole kirjastolaisten innostus ja ylpeys työstään, vaan se jos tämä innostus johtaa turhaan hymistelyyn, jossa ollaan kuin maailman omistajia ja kaikki on niin hienoa ja jaloa.

Advertisement

Kuuden tunnin työaika/palveluaika?

Minua vähän kummastuttaa, miksi visiointia kuuden tunnin työpäivästä pidetään niin radikaalina. Ehkä joillakin aloilla sen toteutus olisikin hyvin vaikeaa, mutta ainakin kirjastoalalla huomaa selvästi, miten tehokkuutta on mahdollista kehittää.

Ensinnäkin yhä suurempi osuus asiakkaista käyttää automaatteja, varsinkin kun ajan myötä on yhä vähemmän sellaisia vanhoja ihmisiä, jotka eivät suostu niitä käyttämään. (Toki on samalla huonoa asiakaspalvelua liiaksi tyrkyttää asiakkaille automaattien käyttöä.)

Lisäksi kuljetuksia ja kokoelmatyötä on yhä mahdollista viilata tehokkaammaksi. Järjestelmästä saa raportteja kätevästi, eikä kirja kerrallaan inventointiin enää ole syytä. Hyvien käytäntöjen, selkeiden ohjeiden, vastuunjaon ja älykkäiden algoritmien myötä kokoelmatyö voi muutenkin tehostua. Kirjaston tekninen puoli ja monenlainen kulunvalvonta toimii melkein itsestään eikä valojakaan monesti tarvitse sammutella päivän aluksi ja lopuksi. Tilastointi menee Exceliin tai pilveen, ja siellä numerot yhtyvät numeroiksi.

Monesti sitä ainakin itse huomaa, että kun kirjaston perusarkeen liittyvät toiminnot on pyritty hiomaan niin huomaamattomiksi, sitä liikenee itsellekin enemmän aikaa lähinnä tiskillä päivystämiseen ja asioiden pyörittelyyn ja suunnitteluun. Ajoittain on hyllytystä ja lastenkirjastotyötä sekä muita tapahtumia, mutta viikkojen ”lukujärjestys” vaihtelee niin paljon, että monilla viikoilla tekeminen loppuu kesken.

Nyt sen huomaa erityisen selvästi, kun korona-aika on yhä jossain määrin päällä, eivätkä luokat ole samassa mittakaavassa vielä sopineet ohjelmallisia käyntejä kirjastossa. Samoin palavereja ei enää pidetä niin paljoa paikan päällä, mikä karsii matkoja palavereihin ja myös hieman tekee niistä tiiviimpiä ja tehokkaampia.

Eikö tällaista hyvää digiloikkaa voisi jatkaa? Olettaen siis, että tapahtumat ja kirjaston yhteistyö sidosryhmien kanssa saataisiin taas rullaamaan entiseen malliin ja paremminkin, kun aikaa jäisi enemmän kirjastojen rutiinitoiminnoilta.

En tiedä, haluanko edes itse työskennellä kuutta tuntia päivässä, enkä tässä nyt propagoi sen enempää. Mutta ei kuuteen tuntiin niin pitkä matka ole. Käytännössähän kirjaston palveluaika on jo nyt sen kuusi tuntia päivässä, tai toisinaan viisi. Nyt kiky-minuutit lähtevät pois, ja työaika päivässä on taas sen 7.15. Selvästi lähempänä se on siis edes seitsemää tuntia kuin kahdeksaa, eikä ainakaan minulla ylityö muodostu riesaksi juuri ollenkaan.

Loputtomiin tehokkuutta ei silti voi viilata paremmaksi, ellei mietitä koko kirjaston palveluajan konseptia uusiksi. Nykyäänhän henkilökunnan (ainakin jonkun heistä) pitää olla tavoitettavissa yleensä sen kuusi tuntia päivässä, ja se on kovin sitovaa. Enkä usko, että kukaan tästä haluaisi edes luopua. Digiloikka ei tietenkään voi tarkoittaa, että asiakkaille jäisi vähemmän aikaa. Sellainen olisi aivan vääränlaista tehokkuuden repimistä.Millaisia ideoita edes voisi olla tämän järjestelyn muuttamiseen? Ei kaikkia voi pakottaa asioimaan omatoimisesti.

Luulen myös, että monet kirjastotyöntekijät pelkäävät, että palveluajan vähentäminen tehostamisen nimissä avaa uuden Pandoran lippaan. Tarvitaanko meitä enää? Kuuden tunnin työaika voi jopa tulla, mutta ei se ole itsestään selvä siunaus. Se voi tarkoittaa myös irtisanomisia.

Meidän kirjastolaisten ei vain pidä tuudittautua tehtäviemme tärkeyteen. Kuntien talous on tiukalla, ja on ihan ymmärrettävää että löysiä halutaan ottaa pois. Pystymmekö perustelemaan merkityksemme arvostettuina asiantuntijoina ja asiakaspalvelijoina? Se vaatisi ainakin sitä, että meidän pitää ottaa enemmän roolia muusta kuin mekaanisesta rutiinityöstä, joka vie aikaa entistä vähemmän ja joka on helpommin korvattavissa.