Kirjastojen olemus, Työkokemukset

Kirjastoalan tabut, osa 5: Tyhjä aika

Minusta eräs kirjastoalan tabu on se, kuinka etenkin pienissä kirjastoissa työntekijällä on joskus työajallaan paljonkin tyhjää aikaa. Että ei oikeasti ole mitään tekemistä. Kaikki kirjat on hyllytetty ja hyllyt hyvässä järjestyksessä, asiakkaita ei vain ole, eikä myöskään mitään kiireellisiä tai vähemmän kiireellisiä projekteja menossa.

Tämä on jotenkin hyvin nolostuttava tilanne. Minusta tuntuu, että harva kirjastotyöntekijä kehtaa puhua avoimesti siitä, että töissä saattaa välillä olla tylsää. Epäilyttäväksi tilanne voi lipsahtaa ainakin siitä vinkkelistä, että joku ulkopuolinen, pahimmillaan jopa kunnan rahakirstun päällä istuva henkilö kuulee asiasta.

Että voi hemmetti, täällä on jollain liian vähän työtä! Samalla hoitajat ja bussikuskit ja ties ketkä nääntyvät kiireisiinsä!! Taustalla on ehkä sama pelko, että jos sitä on liian ahkera ja nopea, saa osakseen vain lisää töitä. Että ei kannata olla tehokas ja hankkia itselleen tylsyyden luksusta.

Samalla sitä puolustelee itselleen, että kun tätä aukioloaikaa nyt vain on viisi tai kuusi tuntia päivässä, jonkun täällä on oltava päivystämässä, vaikka mitään kummoisempaa työtä ei juuri sillä hetkellä olisikaan.

Minua ainakin on töissä hävettänyt joskus, miten helppoja monet päivät ovat olleet, kun asiakkaita ei juuri sinä päivänä ole käynyt, eikä ole ollut sen kummempaa ohjelmaa. Ja kun itse saa nopean rutiininomaisesti tehdyksi kaikki jutut ja voi vain tiskissä keskittyä lukemaan kirjaa. Tai keskittyä voisi myös netissä surffailuun – tietenkin aina työtä edistävillä ja hyödyllisillä sivustoilla, eikö vain.

Monet kirjastonhoitajat mielellään valistavat muita, miten paljon ns. näkymätöntä työtä kirjastoissa on. Ja kyllä sitä onkin niin monessa asiassa. Itsekin hiljaisina hetkinä teen joitakin juttuja, jotka ovat vähemmän merkityksellisiä ja joilla ei ole aikataulua. Mutta samalla tuntuu, että en voi täysin tuntea raivoa joidenkin ulkopuolisten ihmettelyistä, ”mitä ne siellä kirjastoissa oikein tekevät” kun työntekijät vain istuvat velttoina tiskiensä takana.

Emme me välillä tee mitään sen kummempaa. Uskaltaisin puhua muiden kuin itsenikin puolesta tämän sanoessani.

Työkokemukset

Koronakuulumisia, osa 5

Koronavirustilanne on edelleen päällä, kenties vakavampana kuin koskaan. Se on tuonut kirjastoihin uutta varovaisuutta, mutta viruksen eteneminen on ollut hitaampaa ja ennakoitavampaa kuin keväällä. Siksi muutoksetkin ovat tuntuneet pienemmiltä.

Emmehän oikeastaan koskaan luopuneet poikkeusajan ohjeistuksesta, kun kirjastoihin kesän alussa pääsi taas sisään. Ohjeistuksista, tuolien ja pöytien hieman poikkeavasta järjestyksestä, käsideseistä, plekseistä, puhdistuskäytännöistä ynnä muusta on tullut osa arkirutiineja, joita ei ole syksyllä tarvinnut opetella uudestaan. Varmasti olen vain tullut hieman tietoisemmaksi noiden toimien merkityksestä.

Pari viikkoa sitten tullut maskisuositus puolestaan oli uusi asia. Tätä ennen harva asiakas oli käyttänyt tiloissamme maskia, eikä henkilökuntakaan ollenkaan. Nyt meille työntekijöille suositellaan, että meidän pitää käyttää maskia, jos emme pysty olemaan omassa työhuoneessa tai palvelutiskin pleksien takana. Maskeja siis käytetään yleisesti asiakaspalvelutilanteissa ja myös hyllyttäessä tai muuten liikuttaessa salin puolella.

Kertakäyttömaskit saamme työnantajan puolelta, mikä onkin hyvin ja oikein. Mutta eiväthän maskit kovin mukavia ole… Välillä käytän omia kangasmaskeja, jotka iltaisin pesen. Kaikkeen onneksi tottuu, ja olenhan minä käyttänyt maskeja julkisessa liikenteessä jo elokuun alusta lähtien.

Tuntuu siltä, että maskit vaativat sitä ettei niitä käytä hermostuneena tai hengästyneenä. Muuten henki ei kulje niin hyvin kuin haluaisi. Täytyy yrittää hengittää rauhallisesti eikä haukkoa henkeä, ja vaikka onnistuisikin siinä, työpäivän päätteeksi on iloinen kun voi viimein hengittää vapaammin.

Tämä nyt kuulostaa varmasti kovin juhlalliselta ja ihan turhaankin (voihan koronaviruksesta myös leikkiä laskea ja pitääkin), mutta sama rauhallisuuden vaatimus pätee myös koronatilanteeseen yleisestikin. Täytyy noudattaa ohjeita, yrittää karsia kontakteja työssä ja vapaa-ajalla. Mutta ei pidä käydä ylikierroksilla, lukea uutisia tuntikausia päivittäin ja täysin vakavoitua ja menettää elämäniloaan. Talvesta voi tulla ihan riittävän vaikea ilman panikointiakin.

Eihän tämä siis helppoa ole. Mutta se on hienoa, että suurin osa asiakkaista tajuaa nämä samat jutut, ehkä lukuun ottamatta yläasteen oppilaita. Turvavälien pitäminen on viime kuukaudet tuntunut suhteellisen helpolta, koska ihmiset ottavat homman vakavammin. Ainakin siis kirjasto-olosuhteissa. Harmi, että se ei tunnu vielä riittävän siihen että tauti tukahtuisi. Mutta kyllä sekin tapahtuu ajan myötä.

Tapahtumat

Kouluyhteistyö turhauttaa

Nyt on selvä aihe josta valittaa. Meidän kirjastomme vastuulla on kouluyhteistyön suhteen monta koulua, joista joidenkin kanssa yhteistyö ei suju ollenkaan. Joskus muutenkin tuntuu, että yhteydenpito ja asioiden järjestely koulujen opettajien ja rehtorien kanssa ei ole kaikista sujuvinta.

Kyse ei ole edes pelkästään koronasta eikä vain omasta osaamattomuudestani. Molemmat noista ovat varmasti osasyitä tilanteeseen, mutta syytä on myös koulujen ja kunnan budjetoinnissa. Kaukaisimmilla kyläkouluilla ei edes ole varaa käydä suunnitelluilla luokkakäynneillä kirjastossa. Bussin tilaaminen on liian kallista, ja uimahallireissuihinkin yhdistettyinä matkat olisivat vaikeita (ja siinäkin tapauksessa ne pitäisi suunnitella eri tavalla).

Omaa osaamattomuuttani on siinä, että olen ollut yhteydenpidossa liian passiivinen. Koulujen yhteysopettajien kanssa kannattaa pitää lukuvuoden alussa jonkinlainen palaveri, sen olen oppinut. Viime vuonna en pitänyt ja se oli virhe. Toki kaikki kouluyhteistyö (esim. suurin osa vinkkauksista) ei ole omalla vastuullani, mutta voin silti syyttää myös itseäni.

Koronatilanne vaikutti keväällä niin, että kaikki katkesi nopeasti, ja koulukäynnit tietenkin muuttuivat mahdottomiksi. En edes yrittänyt mitään etäilyä, kun halusin keskittyä olennaiseen. Mutta nyt tilanne on varmaan parasta nähdä niin, että koronavirus ei ole mikään tekosyy olla yrittämättä kehittää toimintaa.

Yhteydenpitoa kouluihin (etenkin päiväkoteihin ja esikouluryhmiin) tekee hankalammaksi myös yhteyshenkilöiden ajoittainen puute tai hitaus noiden henkilöiden selvittämisessä. Se johtaa siihen, että kokonaisuutta olisi vaikea pitää kasassa ihan ilman sitäkin tosiasiaa, että muistettavia kouluja ja päiväkoteja on muutenkin aika paljon. Ja mitä kauempana jokin paikka on, sitä kauemmalta se tuntuu myös henkisesti eli yhteistyön kannalta.

Mistä tullaankin sitten siihen, mitä toivon tältä talvelta tai ainakin sitä seuraavalta: parempaa vastuiden jakoa. Kehityskeskustelussa pääsin tästä jo vaihtamaan ajatuksia, joten toivottavasti asia etenee.

Onneksi kouluyhteistyöpalaveri aiemmin syyskuussa meni mukavasti, ja tänä talvena on tulossa muutakin yhteistyötä koulujen kanssa kuin vain pakolliset luokkakäynnit. Ja niitä luokkakäyntejäkin on jo ihan kivasti sovittu. Mutta koko ajan taustalla väijyy korona, joka voi sekoittaa kuviot.