Aineistot, Sivistys

Kirjastoalan tabut, osa 6: Kirjamaun elitismi

Niin sanotusti hienostuneempi kirjamaku voi olla ongelma monille kirjastotyöntekijöille. He nimittäin huomaavat pian, että asiakkaat lainaavat lähinnä dekkareita ja suosituimpia kauno- ja tietokirjoja. Harva jaksaa innostua David Foster Wallacesta tai Volter Kilvestä. Kenties he myös salaa mielessään katsovat alentuvasti asiakkaisiin, jotka lukevat vain viihtyäkseen.

Toivottavasti en itse yllätä itseäni ajattelemasta näin! Mutta ongelma koskee osittain myös itseäni, vaikka kirjamakuni ei mielestäni edes ole kovin hienostunut. Moni taideromaani tylsistyttää minua, enkä välitä kokeellisesta nykyrunoudesta. Mutta pidän monesta sellaisesta kokeellisesta ja harvinaisemmasta jutusta, mistä tiedän jo heti, että harva tätä kirjastosta haluaa edes lainata.

Ei kyse ole välttämättä edes siitä, että kirjastotyöntekijänä sitä jotenkin halveksuisi ihmisiä, jotka lukevat vain sitä mitä muutkin lukevat. Ehkä sitä vain mielessään harmittelee, että voi kun ihmiset lukisivat monipuolisemmin kaikkea.

Tabun tästä aiheesta tekee tietenkin se, että ihmiset eivät halua että heidän lukumakuaan arvostellaan, eikä aiheesta ole siksi hienotunteista puhua. Nykyään ajatellaan, että tärkeintä on että ylipäänsä lukee, ei sen väliä mitä. Lukemisen huolipuhe (”nykyään kaikki ovat niin kiireisiä ja koko ajan kännykällä”) on niin laajalle levinnyt, että juhlimisen aiheeksi on tullut lukeminen itsessään, ei niinkään sisällöt. Kriittistä suhtautumista sisältöihin ei enää nykyään painoteta, varmaankin ihan ymmärrettävästi myös siksi koska vaistomaisesti pelätään kaikkea mikä haiskahtaa turhantärkeältä elitismiltä ja portinvartijuudelta.

On tässä suhtautumisessa tietenkin hyvät puolensa. Arvosteleva ja jäykkä suhtautuminen lukemiseen on ollut omiaan tappamaan lukuinnon.

Silti sisällöistä pitäisi puhua. Kirjastot eivät siinä voi tehdä kovinkaan paljoa, koska meitä rahoitetaan verorahoilla ja kirjastot ovat koko kansan juttu. Ja siksi oikeastaan aiheen on syytäkin olla tabu. Kirjastot eivät sen kummemmin kuratoi sisältöään. Meiltä löytyy kaikkea ja sillä hyvä. Emme todellakaan voi olla elitistejä siinä mielessä, että halveksuisimme viihdettä tai ”kansanomaisuutta” tai mitä tahansa elitistien katsotaan vastustavan.

Ja silti kirjastojen sisältä voisi kirjojen lisäksi löytyä sijaa myös kriittiselle kirjallisuuskeskustelulle. Tapahtumat ja teemaviikot voivat tuoda esiin unohdettuja kirjoja. Voimme ottaa lehtikokoelmiimme laajasti pieniä kulttuurilehtiä sekä yksittäisiä kappaleita omakustanteita ja harvinaisuuksia. Vinkkaaminen ja suosittelu ovat sallittuja, lyttääminen ei sentään (se on taidekritiikin tehtävä).

Lisäksi laajemmassa kuvassa on kyse toisesta tabusanasta: ”sivistys”. Sivistyksestä puhuminen kuulostaa kenties hieman pölyyntyneeltä. Mutta kai siitä silti pitäisi puhua? Voi hyvin olla, että nykyään pitäisikin rohkeammin nostaa sivistystä esille valeuutisten, huhujen ja tietämättömyyden vastapainoksi. Se ei toki tarkoita, että kirjastot olisivat minkään ideologian puolella.

Ehkä sitä voi olla hyvillä mielin elitisti hiljaa mielessään, kunhan ei lähde tuomitsemaan muita?

Tapahtumat, Työkokemukset

Koronakuulumisia, osa 8

Tauti ei laannu. Samat rajoitukset jatkuvat meilläkin koko helmikuun ajan. Kyllähän se tuntuu välillä vähän lannistavalta, kun aikarajoja siirretään ja siirretään. Toivo siirtyy kauemmas. Mutta kyllä se toivo silti on konkreettista, kun rokotukset jo pyörivät. Kunpa vain tämän kovempiin keinoihin ei enää olisi tarvetta.

Viime viikolla ykkösluokka vieraili ohjelmallisella käynnillä kirjastossa. Olemme hankkineet uuden pehmolelumäyräkoiran, jota luokka sai sitten etsiskellä vihjeiden avulla. Innostusta riitti, mutta turvavälejä tuon ikäiset eivät vielä osaa pitää. Luokkakäyntejä emme ole siis edelleenkään kieltäneet. Eikä se minua henkilökohtaisesti haittaa.

Mäyräkoiran hankinta oli mahdollista, kun hankintakielto poistui. Se oli hienoa, kun samalla pystyi hankkimaan jo muutakin, esimerkiksi hyllynpäätyopasteidenpidikkeet.

Olen miettinyt, että varmasti olisi jo viime keväänä pitänyt alkaa miettiä konkreettisempaa suunnitelmaa, miten etäkäyntejä olisi voinut paremmin hyödyntää tänä talvena. Jotenkin oletin ja ehkä kaikki olettivat, että tämä menee nopeammin ohi. Kyllähän minulla on ollut kirjoittajapiiri, joka on pyörinyt enimmäkseen etänä, ja yksi etävinkkaus, mutta paljon muutakin olisi voinut kehitellä. Voisi toki vieläkin.

Etäkirjoittajapiiri on muuten pyörinyt hyvin, mutta yhdellä jäsenellä on ollut ongelmia Google-kirjautumisen kanssa. Zoom-palvelun kokeilu kariutui suoraan siihen, kun tajusin että käytöllehän on 40 minuutin raja. Välillä Google Meet on myös herjannut palomuurista. Pääosin yhteydet ovat kuitenkin pelanneet.

Voinhan minä siis sanoa, että jonkinlainen digiloikka on tullut tehtyä, mutta aika pieni hyppy silti. Olenko sanonut, että kun joskus olen osallistunut Teamsissa joihinkin saman maakunnan kollegojen kuulumiskahveille, olen tuntenut itseni mitättömäksi verrattuna muihin, jotka kertovat ties mistä menestyksekkäistä nettikuvioistaan, joihin on saatu aktivoitua paljon etenkin lapsia ja nuoria. Tuntuu vähän Eddie Edwardsilta Matti Nykäsen rinnalla. Toki oma kirjastonikin on pienempi, mutta kouluja alueella on silti paljon.

Etätapahtumat voisivat myös hyvinkin jäädä osittain pysyvään käyttöön. Joillekin voisi olla luvassa jopa valtakunnallinen yleisö, jos tapahtumia vain osattaisiin markkinoida oikein. Onhan jo vuosia ollut itsestään selvää, että kaikki merkittävät kotimaiset urheilusarjat striimataan netissä. Nyt teatteritkin ovat alkaneet (pakon edessä) tajuta, että samaan suuntaan kannattaa siirtyä.

Kirjailijat, kustantamot, kirjakauppiaat ja kirjamessut miettivät varmaan vähän samaa: että miten kirjat voisi tuoda entistä paremmin esille. Tässä on paljon potentiaalia myös pienten kirjastojen uskalikoille.