Kirjojen esillepano & sprezzatura

Korona-ajan tietynlainen tylsyys on ajanut miettimään uudenlaisia tapoja järjestää kirjoja hyllyssä. Vai onko edes olemassa kovin vaihtoehtoisia tapoja?

Nykysuuntaus on ainakin se, että hyllyt itsessään ovat matalampia. Se on esteettömyyden kannalta hieno juttu, mutta tietty kirjaston tunnelma siinä kärsii, kun hyllyjen taakse ei voi piiloutua (paitsi lapset). Lisäksi kirjojen määrä vähenee, ja määrää vähentää myös väljempi hyllytys. Hyllyriveille saatetaan jättää rohkeasti tyhjää, ja aivan alarivit, jotka ovat muutenkin huonommin saavutettavia, pyhitetään toisinaan yksittäisille kirjankansille.

Omassa kirjastossani on perinnettä iloittelevammasta kirjojen sijoittelusta. Esim. tietyt sarjakirjat saatetaan laittaa päällekkäin, ei sivuttain. Kannattaa kokeilla! Molemmin puolin voi jättää väljyyttä, ja asiakkaan silmä monesti tarttuu johonkin sellaiseen joka poikkeaa tavallisesta. Tämähän toki on muutenkin väljyyden idea. Olisihan sitä aina hyvä olla hyllyissä tilaa sen verran, että johonkin väliin voi laittaa kirjan pystyyn esille, ja varsinkin ettei hyllyttäminen muuttuisi hankalaksi kirjojen siirtelyksi.

Olen tosin itse samalla myös tiukemman hyllyttämisen ystävä. Siihenkin on perusteensa: kirjoja vain mahtuu enemmän, ja mukana tulee tietynlainen ylitsepursuavan, runsaudensarvimaisen kirjaston lumo. Tiukempaa asettelua voi perustella sekin, että joku hyllyluokka on kauttaaltaan todella suosittu, eikä luokkaa kannata silti laajentaa mihinkään suuntaan. Silloin karsittavaa ei vain löydy helposti. Mutta tietty väljyys olisi silti aina hyvä pitää.

Entä tuo otsikossa mainittu ”sprezzatura”? Italiankielinen termi viittaa jonkinlaiseen huoliteltuun huolimattomuuteen, tyylikkyyteen joka yrittää piilottaa tyyliin käytetyn vaivannäön.

Kirjojen esillepanossa sprezzatura voi ehkä olla vaikka sitä, että jotkut kirjat (tai miksei levyt tai muutkin) ovat esillä hieman vinosti ja liian reunassa, niin että kirjan huomaa melkeinpä sen takia. Ja että itse työntekijänä näen, että kirja on vinksallaan enkä tee asialle mitään, tai että jopa olen laittanut itse kirjan tahallani niin, jotta se erottuisi paremmin.

Jos kaikki esillä olevat kirjat olisivat suorassa ja hyvässä järjestyksessä, eikä yhtäkään esittelytelinettä olisi koskaan tyhjillään, asiakashan saattaisi ajatella että kirjastoa ei käytä kukaan. Täydellisyys on tylsää. Joskus voi olla hyvä sekoittaa pakkaa ihan itse, ja nimenomaan suunnitellusti, koska tietenkin työntekijöillä täytyy olla langat käsissään. Tämä voi tarkoittaa myös hyvän maun rajoilla menevää hulluttelua kirjojen asettelun suhteen.

Sprezzatura olisi siis tässäkin tapauksessa huoliteltua tyyliä, joka kuitenkin näyttäytyisi boheemiutena. Täytyy tunnustaa, etten ole tällaista juuri vielä kokeillut. Korona-ajan asiakaskadon keskellä olen kyllä ajatellut asiaa.

Mielelläni kuitenkin erottaisin tällaisen asenteen aidosta epäjärjestyksestä. Jos joku koululuokka on käynyt ja vitsikirjaosasto on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, on mielestäni välttämätöntä korjata tuho heti ja tarkistaa että aakkosjärjestyskin on oikea. Välinpitämättömyys tai laiskuus eivät ole sprezzaturaa.

Aineiston asettelu ja esittely vaatii joka tapauksessa mielikuvitusta. Aineistonäyttelyt ovat vielä yksi juttu, ja hyllyjen väleihin ja sekaan voi myös tehdä yllättäviä mininäyttelyitä. Aiheitahan riittää; ei tarvitse vain tyytyä muistamaan kirjailijaa silloin kun hän kuolee. Ainakaan kirjaston ei tarvitse olla tylsän näköinen paikka.

Advertisement

Koronakuulumisia, osa 9

Toivottavasti näitä osia ei enää kovin monta tarvitsisi kirjoittaa. Mutta tilanne on mikä on eikä sitä auta sen enempää surkutella. Mellä kirjastot ovat sentään edelleen kunnolla auki; samoin rajoituksin kuin jo monta kuukautta. Voi jopa olla, että selviän korona-ajasta täysin ilman lomautuksia. (Lukuun ottamatta yhtä päivää vuosi sitten, jonka otin palkattomaksi vapaaksi ihan omaehtoisesti.)

Mitään kovin dramaattista ei omaan koronasaagaani onneksi vieläkään liity. Kirjastonkin osalta vallitseva tunne ei ole kauhu, vaan lähinnä tylsyys. Asiakkaita on etenkin nyt maaliskuun aikana käynyt paljon vähemmän kuin aiemmin. Nyt sitä vielä entisestään korostaa se, että yläkoululaiset ovat etäopetuksessa. Ja ne, jotka kirjastoon tulevat, viettävät paikalle entistä lyhyemmän ajan.

Tylsyys on alkanut jäytää itseäni, koska siihen liittyy samanaikainen tunne siitä että voisin kenties tehdä enemmän. Mutta kun tekemistä ei välillä oikein ole. Pakollisia rutiineja aina riittää, mutta niin moni muu asia on pyyhkiytynyt pois kalenterista. En voi poistaa koko kirjastoa tässä odotellessa.

Voisi sitä myös suunnitella kaikenlaista. Sitä olen tehnytkin, mutta en kuitenkaan kovin paljoa. Ja mikäköhän on riittävästi tekemistä tai suunnittelemista? Mikä rauhoittaisi omatuntoni?

Minun on pakko tunnustaa, että ymmärtäisin hyvin jos joku lomautus vielä tulisi. Jos kirjastot täytyy pitää auki, niin sitten pidetään, eikä minua siis ollenkaan haittaa kirjastojen aukiolo. Mutta välillä tuntuu, että tässä eletään tyhjäkäynnillä. Tunnetta on kuitenkin lieventänyt se, että viime viikkoina olen työjärjestelyiden ynnä muiden vuoksi ollut useamman päivän yksinäni töissä. Kun on yksin, tekemistä yleensä riittää.

Toivoisin, että kirjastossa kävisi enemmän asiakkaita. Kun täällä nyt ihan turvallista kuitenkin on. Mutta samalla ymmärrän ja hyväksyn sen, ettei käy. Kai minun jopa pitäisi olla iloinen siitä, että asiakasmäärät ovat vähentyneet niin paljon, jos/kun kerran haluamme että tauti katoaa maasta mahdollisimman nopeasti.

Toivoisin myös, että koululuokkiakin voisi yhä käydä ohjelmallisilla käynneillä. Tosin nyt ihan uusien määräysten mukaisesti käynnit ovat sallittuja vain palveluajan ulkopuolella. Mutta en lähde hoputtamaan opettajia. Heilläkin voi olla oma mielipiteensä asiaan.

Omat mielialani ovat välillä jo kellahtaneet liikaakin negatiivisen puolelle, kun kurimus yhä kestää. On surkeaa, kun rajoituksia yhä vain jatketaan ja jatketaan. Silti tiedän, että toivolle on hyviä syitä. Ei töihin ole viime aikoinakaan ollut vastenmielistä mennä.

Osa asiakkaista ei käytä maskeja, ei edelleenkään. En ole lähtenyt siitä huomauttamaan, tilanne lähinnä vain harmittaa. Tiedän myös, että joillakin voi olla syy olla käyttämättä. Jotkut eivät myöskään välitä siitä, että suosittelemme korkeintaan 15 minuutin asiointia, tai sitten eivät vain huomaa opasteita. Tai eivät muuten vain tajua. Sen sentään ymmärtää, että lapset ja nuoret eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Välillä kyllä olen huomauttanut, jos joku on kirjastossa selvästi liian pitkään, vaikka hän pystyisikin olemaan jossain nurkassa omissa oloissaan riittävän kaukana muista asiakkaista.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Mukavaa kevään alkamista, kyllä tästä selvitään!

Palveluaikojen venyttäminen

Olen miettinyt, miten kirjastojen palveluaikoja (ei siis vain omatoimiaukioloa) voisi laajentaa nykyisillä resursseilla. Ainahan kannattaa pyrkiä kohti parempaa palvelua.

Kirjastot ovat jo pitkään automatisoituneet, ja asiakkaat ovat varsin itseohjautuvia myös silloin kun henkilökunta on paikalla. Näin on etenkin pienissä kirjastoissa. Mutta vaikka asiakkaat mielellään käyttävätkin automaatteja, palveluaika on aikaa jolloin asiakkaan on saatava henkilökohtaista palvelua. Työntekijän kannalta se on tietynlaista päivystämistä, vaikka aina ei tapahtuisikaan mitään.

Ainakin sitä voisi mielestäni miettiä, olisiko yhden-kahden hengen kirjastoissa palveluaikaa mahdollista laajentaa tavallisesta viidestä tai kuudesta tunnista seitsemään ihan vain sillä, että hyväksyttäisiin että virkailija saattaa olla välillä syömässä tai kahvilla eikä ehdi ihan sillä sekunnilla tiskin taakse. Hyväksyttäisiin samalla myös se, että kuorman purku tapahtuu melkein aina asiakkaan silmien edessä, samoin monenlainen sisätyö.

Sinänsä se työaikojen puitteissa onnistuisi. Jos pienessä kirjastossa työaika on 7.15 tai 7.45, kirjaston palveluaika voisi olla vaikka 10-17. Aloitusrutiinit ovat useimmissa kirjastoissa niin yksinkertaisia tai ainakin leanattavissa niin helpoiksi, että niihin tuskin varttia pitempään uppoaa. Lopetukseen menee vielä vähemmän aikaa. Sitä voisi tulla töihin vaikka 9.35 ja lähteä 17.05.

Toinen juttu on se, onko tuollainen työntekijöille liian stressaavaa, varsinkin jos sitä on useita päiviä putkeen yksin. Eihän se toki toimi, jos samalla pitäisi vielä hoitaa lastenkirjastotyön vastuut sekä muut yhteistyökuviot ja tapahtumat. Ja kyllähän kirjastotyöntekijä mielellään vierailisi koulussa, vanhusten päiväkerhossa tai muualla kirjaston ulkopuolella. Tai ihan vaikka kävisi kokouksessa. Siten seitsemän tuntia palveluaikaa päivässä on usein ihan mahdoton rasti. Mutta kahdella ihmisellä se on jo paljon helpompaa. Toinen voi vaikka tulla aiemmin töihin kuin toinen. Ja vaikka toinen olisi kipeänä tai lomalla, homma hoituisi silti joten kuten.

Tauot ovat toki vähän vaikeita, jos kahvitaukoakaan ei voi pitää täysin rauhassa ennen kirjaston aukeamista. Ja jos kirjastossa on yksin ja työaika on sen 7.15, eipä sitä paljoa vaadita että kirjaston ylläpito venyy ylitöiksi. Aikatauluista katoaisi kaikki pelivara. Työntekijä saattaisi väsyä. Ja on työtahdeissakin eroja, jotka vaikuttavat jaksamiseen. Tauot ainakaan eivät palauta samalla tavalla, jos ne pitää pitää keskeytyksiä varoen.

Myös aineistokuljetusten saapumisajat vaikuttavat siihen, millaiset aukioloajat ylipäänsä ovat järkeviä. Meillä on tänä vuonna niin, että keskiviikkoisin kuljetusta ei tule. Keskiviikon palveluaika on 10-16, ja yleensä kuljetus saapuu 9.30-9.45. Etenkin hyllyvarausten keräämisen takia aamuvuoroon kannattaa yleensä tulla hyvissä ajoin. Kuljetuksen poistuminen avaisi mahdollisuuden tulla töihin vasta vähän ennen kymmentä ja olla vastaavasti pitempään. Kun ei ole kuljetusta, töitäkin on vähemmän, ja juuri keskiviikkoisin voisi olla perusteltua että aukioloaika olisi sen 10-17.

Meillä olisi tarkoituksena myös laajentaa kahden iltavuoropäivän palveluaikaa viidestä tunnista kuuteen. Se voisi olla vielä helpompi muutos. Toistaiseksi korona on pistänyt suunnitelmat jäihin, vaikka itse olisinkin ollut valmis muutokseen.

Kirjastokohtaiset erot ovat joka tapauksessa merkittäviä. Voi olla hyviä syitä, miksi joku järjestely ei toimi jossain paikassa, ja miksi se taas toisaalla toimii.

Muutenkin voi olla pienissä kirjastoissa parasta lopettaa haaveilut siitä, että joka päivälle se seitsemän tunnin palveluaika olisi paras. Yksittäisinä päivinä se voi silti onnistua. Mutta isoissa kirjastoissa olisi enemmänkin tilaa kokeiluille, kun henkilökuntaa riittää. Toki asiakkaitakin on enemmän ja palvelutiskin takana seisominen on paljon hektisempää ja kuormittavampaa. Mutta kun ihmisten vuorokausirytmi on vuosikymmenten myötä muuttunut, olisi ilta- ja viikonloppuasioinnille varmasti enemmän kysyntää.

Pienissä kirjastoissa olen kyllä huomannut senkin, että liikaa ei kannata yrittää säveltää. Aikataulut ovat mitä ovat ihan hyvästä syystä. Lisäksi iltavuorot ovat yleensä ihan aidosti hiljaisempia kuin aamuvuorot, eikä aukiolotunteja kannata tunkea iltaan ihan vain huvin vuoksi. Kannattaa miettiä myös omaa jaksamistaan työntekijänä.

Joten onko aukioloaikojen viilaus vain kosmeettista virkaintoilua? Kertoohan automaattien suosio siitäkin, etteivät asiakkaat pidä henkilökohtaista palvelua enää niin kohtalokkaan tärkeänä.

Pohdin kuitenkin tällaisia, koska sellaisia uudistuksia on kiva tehdä, jotka parantavat nykyistä tilannetta ilman että muutos vaatii juurikaan isompia resursseja. Näin voisi vapautua enemmän aikaa asiakkaiden palvelemiseen, tapahtui se sitten pitemmillä aukioloilla tai muilla tavoin.