Koronakuulumisia, osa 10

Viime viikkoina tartuntaluvut ovat laskeneet selvästi. Samalla oma mieliala on noussut, vaikka kirjastojen osalta rajoitukset eivät ole vielä miksikään muuttuneet. Omatoimikirjastojen sulkua jatkettiin yhä 16.5. asti.

Muutenkaan juuri mikään ei ole ulkoisesti muuttunut viime viikkoina. Koulukäyntejä ei ole ollut, mutta ensi maanantaina sentään tulee yksi luokka käymään ohjelmallisella kirjastokäynnillä. Se on mahdollista aukioloaikojen ulkopuolella.

Se mikä eroaa aiemmasta on vahva tunne siitä, että tilanne ei enää pahene. Rokotukset ovat jo niin pitkällä, ja kun muistaa viime kesän suhteellisen hyvän tilanteen, paljonkin toivoa on ilmassa. Tai en tiedä olenko itse sitten keskimääräistä toiveikkaampi…

Sellaisia kuulumisia minulla vielä tässä on, että lopetan tämän blogin pitämisen. Sovin itseni kanssa, että kirjoitan tämän merkinnän jälkeen vielä kaksi tekstiä, mutta sitten se on siinä. Lopetan, koska blogi on palvellut tarkoitustaan jo riittävän pitkään. Tavallaan minulla vielä olisi sanottavaa, mutta tavallaan ei. Ei ainakaan sellaista sanottavaa, jonka välttämättä haluan sanoa. Olen halunnut jatkaa kirjoittamista vielä koronakriisin ajan, mutta nyt sekin kriisi alkaa siis olla loppusuoralla.

Tämän blogin tarkoitus on ollut jakaa omia kirjastoihin liittyviä ajatuksia. Samalla blogi on ollut itselleni käyntikorttina työllistymistä edistämässä. Näissä molemmissa tarkoituksissa blogi on ollut oikein onnistunut, enkä harmittele edes sitä, että lukijamäärä on vähentynyt vuosi vuodelta. Pitkään olin työttömänä, mutta nyt olen ollut jo jonkin aikaa vakinaisessa työssä. Voi jopa ajatella, että työurani on ottamassa uutta vaihetta, kun en ole enää aivan aloittelija. Siksikään en näe tälle blogille enää riittävää tarvetta. Toki ei ole mahdotonta, jos sitä yrittäisi kirjoittaa jotain vaikka Kirjastolehteen tai jonnekin.

Mutta koronasta vielä. En sano tässä juhlallisesti, että korona on voitettu. Monien muiden maiden tilanne näyttää pahalta. Mutta Suomen osalta näyttäisi siltä, että tästä selvittiin suhteellisen vähällä. Ehkä nyt voi jo vähän huoahtaa, vaikka monenlaisia toimenpiteitä kannattaa vielä pitää yllä ja hoitaa homma kunnialla loppuun. Eli vähän sama juttu kuin tämän blogin kanssa!

Advertisement

Miten saada kirjastoihin yleisöä, menoa ja meininkiä?

Miten saada tapahtumiin ihmisiä? Miten kirjaston eri toiminnot voisivat olla suositumpia, ja miten eri toimijoita saisi kirjastoon tekemään omia tapahtumiaan? Tuntuu, että tällaisten tilaisuuksien ja mahdollisuuksien markkinointi on usein vaikeaa.

Olen muiltakin kuullut, että pienempiin kirjastoihin on pääkirjastoja hankalampi saada yleisöä esimerkiksi aikuisten kirjailijavierailuihin, joten markkinoinnin epäonnistuminen ei ole varmasti mikään harvinainen ongelma. Sama ongelma koskee myös esim. pikkukirjastojen taidenäyttelyitä. Harva niitä saapuu erikseen katsomaan. Tai sitten pitäisi houkutella kirjastoon tunnetumpia nimiä? Mutta se taas sitten jo maksaa, ihan niin kuin kirjailijavieraatkin maksavat. On myös vaikea perustella isojen tapahtumien budjetointia, jos yleisöä ei käy edes tyydyttävästi.

Mielestäni polttavin ongelma koskee erilaisiin teemaviikkoihin liittyviä tapahtumia, joiden mainostamiseen ei käytetä juurikaan aikaa ja jotka ehkä eivät ole vakiintuneet vuodenkiertoon kuin harvojen asiakkaiden mielissä. Niitähän riittää Pohjola-viikosta digitukiviikkoon. Harvoin itsekään muistan, milloin mikäkin viikko on menossa.

Ehkä suurin potentiaali olisi asiakkaiden omissa kehitelmissä. Kirjaston työntekijöiden työaika on kuitenkin rajallinen. Tokihan eri järjestöjen tilavaraukset ovat suositeltavia, mutta vielä enemmän olisi tilaa erilaisille asiakkaiden omille näyttelyille ja tapahtumille. Ulkopuolisen vetämä sanataidepaja, elokuvakerho, kielikahvila? Ainakin ideoita riittää, niille tarvittaisiin vain toteuttaja.

Tässä tulee eteen toinen henkilökohtainen haasteeni eli verkostoituminen. Kun tuntee laajemmin ihmisiä omaan työhönsä liittyen, on myös helpompi tulla ihan vain satunnaisestikin luoneeksi suhteita, joista saattaa versoa tuollaista omaehtoista toimintaa. Ihmiset voivat tulla rohkaistuksi ja rohkaista toisia, ja tieto kirjaston tarjoamista mahdollisuuksista leviää. Nyt esteenä voi monesti olla, että toimijat eivät tiedä, mitä kaikkea kirjastossa voi tehdä, kun kirjasto ei osaa siitä niin hyvin viestiä.

Markkinointia on tavallaan myös yhteistyö opettajien kanssa. En ainakaan itse osaa viestiä niin, että kaikki opettajat todella tajuaisivat, mistä koulun ja kirjaston välisessä yhteistyössä on kyse. Että koululuokat oikeasti tekevät kirjastokäyntejä suunnitelman mukaan eivätkä jätä niitä kevyesti väliin. Ja sitten turhaudun, kun he eivät käy muistutuksista huolimatta. Tämä oli toistuva kuvio jo ennen korona-aikaa. Yhteiset palaverit auttaisivat varmasti, mutta entä jos yrityksistä huolimatta yhteysopettajia ei näe edes lukuvuoden alussa?

En nyt tässä tekstissä suuremmin kehittele mitään vastauksia näihin ongelmiin. Ehkä ratkaisu voi tulla monesta eri suunnasta. Kohdennetumpaa viestintää yhteistyökumppanien (koulujen, järjestöjen) kautta, toistuvampaa ja visuaalisesti kekseliämpää viestintää, tapahtumien parempaa toistuvuutta ja brändäystä. Ja myös sitä, että itse tapahtumiin panostettaisiin enemmän ja niistä tehtäisiin jo itsessään vetovoimaisempia. En tiedä. Jonkinlaiset teemaan liittymät koulutuspäivät kieltämättä kiinnostaisivat.