Kirjojen esillepano & sprezzatura

Korona-ajan tietynlainen tylsyys on ajanut miettimään uudenlaisia tapoja järjestää kirjoja hyllyssä. Vai onko edes olemassa kovin vaihtoehtoisia tapoja?

Nykysuuntaus on ainakin se, että hyllyt itsessään ovat matalampia. Se on esteettömyyden kannalta hieno juttu, mutta tietty kirjaston tunnelma siinä kärsii, kun hyllyjen taakse ei voi piiloutua (paitsi lapset). Lisäksi kirjojen määrä vähenee, ja määrää vähentää myös väljempi hyllytys. Hyllyriveille saatetaan jättää rohkeasti tyhjää, ja aivan alarivit, jotka ovat muutenkin huonommin saavutettavia, pyhitetään toisinaan yksittäisille kirjankansille.

Omassa kirjastossani on perinnettä iloittelevammasta kirjojen sijoittelusta. Esim. tietyt sarjakirjat saatetaan laittaa päällekkäin, ei sivuttain. Kannattaa kokeilla! Molemmin puolin voi jättää väljyyttä, ja asiakkaan silmä monesti tarttuu johonkin sellaiseen joka poikkeaa tavallisesta. Tämähän toki on muutenkin väljyyden idea. Olisihan sitä aina hyvä olla hyllyissä tilaa sen verran, että johonkin väliin voi laittaa kirjan pystyyn esille, ja varsinkin ettei hyllyttäminen muuttuisi hankalaksi kirjojen siirtelyksi.

Olen tosin itse samalla myös tiukemman hyllyttämisen ystävä. Siihenkin on perusteensa: kirjoja vain mahtuu enemmän, ja mukana tulee tietynlainen ylitsepursuavan, runsaudensarvimaisen kirjaston lumo. Tiukempaa asettelua voi perustella sekin, että joku hyllyluokka on kauttaaltaan todella suosittu, eikä luokkaa kannata silti laajentaa mihinkään suuntaan. Silloin karsittavaa ei vain löydy helposti. Mutta tietty väljyys olisi silti aina hyvä pitää.

Entä tuo otsikossa mainittu ”sprezzatura”? Italiankielinen termi viittaa jonkinlaiseen huoliteltuun huolimattomuuteen, tyylikkyyteen joka yrittää piilottaa tyyliin käytetyn vaivannäön.

Kirjojen esillepanossa sprezzatura voi ehkä olla vaikka sitä, että jotkut kirjat (tai miksei levyt tai muutkin) ovat esillä hieman vinosti ja liian reunassa, niin että kirjan huomaa melkeinpä sen takia. Ja että itse työntekijänä näen, että kirja on vinksallaan enkä tee asialle mitään, tai että jopa olen laittanut itse kirjan tahallani niin, jotta se erottuisi paremmin.

Jos kaikki esillä olevat kirjat olisivat suorassa ja hyvässä järjestyksessä, eikä yhtäkään esittelytelinettä olisi koskaan tyhjillään, asiakashan saattaisi ajatella että kirjastoa ei käytä kukaan. Täydellisyys on tylsää. Joskus voi olla hyvä sekoittaa pakkaa ihan itse, ja nimenomaan suunnitellusti, koska tietenkin työntekijöillä täytyy olla langat käsissään. Tämä voi tarkoittaa myös hyvän maun rajoilla menevää hulluttelua kirjojen asettelun suhteen.

Sprezzatura olisi siis tässäkin tapauksessa huoliteltua tyyliä, joka kuitenkin näyttäytyisi boheemiutena. Täytyy tunnustaa, etten ole tällaista juuri vielä kokeillut. Korona-ajan asiakaskadon keskellä olen kyllä ajatellut asiaa.

Mielelläni kuitenkin erottaisin tällaisen asenteen aidosta epäjärjestyksestä. Jos joku koululuokka on käynyt ja vitsikirjaosasto on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, on mielestäni välttämätöntä korjata tuho heti ja tarkistaa että aakkosjärjestyskin on oikea. Välinpitämättömyys tai laiskuus eivät ole sprezzaturaa.

Aineiston asettelu ja esittely vaatii joka tapauksessa mielikuvitusta. Aineistonäyttelyt ovat vielä yksi juttu, ja hyllyjen väleihin ja sekaan voi myös tehdä yllättäviä mininäyttelyitä. Aiheitahan riittää; ei tarvitse vain tyytyä muistamaan kirjailijaa silloin kun hän kuolee. Ainakaan kirjaston ei tarvitse olla tylsän näköinen paikka.

Advertisement

Kirjastoalan tabut, osa 6: Kirjamaun elitismi

Niin sanotusti hienostuneempi kirjamaku voi olla ongelma monille kirjastotyöntekijöille. He nimittäin huomaavat pian, että asiakkaat lainaavat lähinnä dekkareita ja suosituimpia kauno- ja tietokirjoja. Harva jaksaa innostua David Foster Wallacesta tai Volter Kilvestä. Kenties he myös salaa mielessään katsovat alentuvasti asiakkaisiin, jotka lukevat vain viihtyäkseen.

Toivottavasti en itse yllätä itseäni ajattelemasta näin! Mutta ongelma koskee osittain myös itseäni, vaikka kirjamakuni ei mielestäni edes ole kovin hienostunut. Moni taideromaani tylsistyttää minua, enkä välitä kokeellisesta nykyrunoudesta. Mutta pidän monesta sellaisesta kokeellisesta ja harvinaisemmasta jutusta, mistä tiedän jo heti, että harva tätä kirjastosta haluaa edes lainata.

Ei kyse ole välttämättä edes siitä, että kirjastotyöntekijänä sitä jotenkin halveksuisi ihmisiä, jotka lukevat vain sitä mitä muutkin lukevat. Ehkä sitä vain mielessään harmittelee, että voi kun ihmiset lukisivat monipuolisemmin kaikkea.

Tabun tästä aiheesta tekee tietenkin se, että ihmiset eivät halua että heidän lukumakuaan arvostellaan, eikä aiheesta ole siksi hienotunteista puhua. Nykyään ajatellaan, että tärkeintä on että ylipäänsä lukee, ei sen väliä mitä. Lukemisen huolipuhe (”nykyään kaikki ovat niin kiireisiä ja koko ajan kännykällä”) on niin laajalle levinnyt, että juhlimisen aiheeksi on tullut lukeminen itsessään, ei niinkään sisällöt. Kriittistä suhtautumista sisältöihin ei enää nykyään painoteta, varmaankin ihan ymmärrettävästi myös siksi koska vaistomaisesti pelätään kaikkea mikä haiskahtaa turhantärkeältä elitismiltä ja portinvartijuudelta.

On tässä suhtautumisessa tietenkin hyvät puolensa. Arvosteleva ja jäykkä suhtautuminen lukemiseen on ollut omiaan tappamaan lukuinnon.

Silti sisällöistä pitäisi puhua. Kirjastot eivät siinä voi tehdä kovinkaan paljoa, koska meitä rahoitetaan verorahoilla ja kirjastot ovat koko kansan juttu. Ja siksi oikeastaan aiheen on syytäkin olla tabu. Kirjastot eivät sen kummemmin kuratoi sisältöään. Meiltä löytyy kaikkea ja sillä hyvä. Emme todellakaan voi olla elitistejä siinä mielessä, että halveksuisimme viihdettä tai ”kansanomaisuutta” tai mitä tahansa elitistien katsotaan vastustavan.

Ja silti kirjastojen sisältä voisi kirjojen lisäksi löytyä sijaa myös kriittiselle kirjallisuuskeskustelulle. Tapahtumat ja teemaviikot voivat tuoda esiin unohdettuja kirjoja. Voimme ottaa lehtikokoelmiimme laajasti pieniä kulttuurilehtiä sekä yksittäisiä kappaleita omakustanteita ja harvinaisuuksia. Vinkkaaminen ja suosittelu ovat sallittuja, lyttääminen ei sentään (se on taidekritiikin tehtävä).

Lisäksi laajemmassa kuvassa on kyse toisesta tabusanasta: ”sivistys”. Sivistyksestä puhuminen kuulostaa kenties hieman pölyyntyneeltä. Mutta kai siitä silti pitäisi puhua? Voi hyvin olla, että nykyään pitäisikin rohkeammin nostaa sivistystä esille valeuutisten, huhujen ja tietämättömyyden vastapainoksi. Se ei toki tarkoita, että kirjastot olisivat minkään ideologian puolella.

Ehkä sitä voi olla hyvillä mielin elitisti hiljaa mielessään, kunhan ei lähde tuomitsemaan muita?

Löytyvätkö kirjat hyllystä?

Meillä ainakin toistuu sama kaava: asiakas tulee kirjastoon sisään, ehkä moikkaa, menee tiedonhakukoneelle ja etsii hakusanalla. Ja huomaa: 84.2, kas noin, menenpä etsimään. Ahaa, tuossa on 84.2. Mutta kirjaa ei löydy.

Niin, luokka 84.2 (tai 1.4 pääkaupunkiseudulla) hämää, koska siihen mahtuu niin eri paikoissa olevia kirjoja, eikä hakutulos kerro useinkaan riittävän selvästi sitä, mistä genrestä on kyse. Onko se aikuisten jännitystä, lasten kauhua vai tavutettuja pikkulasten kirjoja? Varsinkin lasten puolella se, että joku kirja on luokassa 84.2, on varsin vähämerkityksinen tieto. Lasten ei pidä edes olettaa osaavan systeemiä, mutta omien kokemusteni pohjalta aikuiset ovat melkein ihan yhtä usein hukassa…

Ei ole pääosin ihmisten vika, että luokitusjärjestelmä palvelee usein enemmän kirjaston henkilökunnan kuin asiakkaiden tarpeita. Opasteiden ei edes tarvitse olla kovin sekavia, jotta sekaannus syntyy.

Samaan hengenvetoon sanon, että YKL on ihan hyvä järjestelmä. Kyllä numeroitakin tarvitaan kirjastoluokituksessa. Mutta kun valtaosa lainaa 84.2:n kirjoja, tarvitaan muitakin ratkaisuja, joilla eri genrejä ja aineistotyyppejä tuodaan selkeämmin esiin. Olisi kiva, jos meillä olisi valmiina esim. jonkinlainen melko universaali luokitus värikoodien tai muiden avulla. Onhan sekin aika hassua, että myös DVD:t ovat luokassa 84.2.

Ongelmaa tästä kaikesta ei toki tule, jos kirjasto on ennestään tuttu. Siksi ei ole hyvä idea myöskään tehdä liian isoja muutoksia hyllyjärjestykseen. Eihän sitten varsinkaan kukaan löydä aineistoa! Eikä varmaankaan tule ajatella, että opasteet ja luokitus olisivat tärkeimpiä asioita kirjastossa. Mutta tärkeitä asioita ne silti ovat.

Varmaankin turhaa harmistusta säästäisi niin paljon se, jos jo kirjastoa perustettaessa ja hyllyjä pystytettäessä mietittäisiin tarkasti asiakkaiden luontaiset kulkureitit suosituimmille hyllyille, automaateille ja tehtäisiin kirjastosta helposti hahmotettava. Valmiin kirjaston osalta nämä ratkaisut voivat olla lähinnä pientä viilausta.

Omassa kirjastossani yritän tehdä uusia, selkeämpiä hyllyopasteita. Tai on ne jo tehtykin, mutta loput hyllynpäätyopasteiden pidikkeet vielä tarvitaan, enkä nyt koronan aikaan ole vielä saanut niille hankintalupaa. Ulko-ovelta tullessa näkyy uusi, kirjaston pohjapiirustuksen pohjalta tehty kartta. Hyllyjen yläpuolelle voisi vielä ehkä kehitellä jotain isompia opasteita. Ja jos oikein innostuisi, lattiaankin olisi ehkä mahdollista tilata teippauksia.

Meidän hakumme eli Finna on muuten oikein hyvä, mutta sen hakunäkymää voisi kehittää. Eri genret ja aineistolajit voisivat näkyä selkeämmin.

Ongelmahan ei ole siinä, etteikö henkilökuntakin voisi asiakkaita suoraan auttaa, varsinkin jos he näyttävät kovin eksyneiltä. Olisi vain yksinkertaisesti kaikkien kannalta parempi, jos aineisto löytyisi nopeasti ja sujuvasti.

Kirjastoalan tabut, osa 3: Kirjojen lukeminen työajan ulkopuolella

Olen kirjastolaisten kanssa keskustellessa toisinaan törmännyt siihen, että vinkkauskirjoja luetaan omalla ajalla. Ensimmäinen ajatukseni on ollut, että tässä jutussa on jotain epäilyttävää. Työthän tehdään työajalla eikä vapaa-ajalla.

Toisaalta, kun olen asiaa miettinyt, olen itsekin huomannut syyllistyneeni samaan. Ainakin tavallaan. Olen saattanut lukea jotain kirjaa kotona, jota olen myöhemmin vinkannut töissä, vaikka en yleensä olekaan tiedostanut ”tekeväni työtä” lukiessani vinkkauskirjaa.

On tietenkin mahdotonta saavuttaa kirjastoalalla vaadittavaa taitotasoa ja yleissivistystä, ellei koskaan lue mitään omalla ajallaan, eikä ainoastaan töiden tai opiskelujen takia. Jos lukeminen ei kiinnosta kuin epäsuoran hyödyn vuoksi, todennäköisesti kirjasto ei ole oikea työpaikka tällaiselle ihmiselle.

Olisin kuitenkin itse varovainen sekoittamasta työ- ja vapaa-aikaa keskenään. Se, mikä voi lyhyellä aikavälillä olla hyvinkin hyödyllistä venymistä projektin eteen on pääsääntönä kummallinen. Siis että kirjavinkkaajan oletettaisiinkin lukevan kirjat vapaa-ajallaan, kun töissä ei ehdi. Kaikessa normaalissa työnteossa on kuitenkin niin, että ensin pohditaan mitä tehdään, seuraavaksi järjestetään työaika niin että työ on mahdollista tehdä, ja sitten tehdään työ.

Minulle ainakin maksetaan tästä työstä palkkaa, en tee sitä vapaaehtoisesti, vaikka saatankin tehdä sitä vahvalla kutsumuksella. Mutta jos en ehdi töissä lukea kirjoja, sitten en ehdi, enkä suostu projekteihin joihin minulla ei ole aikaa. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki pysty toteuttamaan tätä ihannetta, enkä toivottavasti tässä moralisoi ketään. Hieman valitettavastikin asia tuntuu tabulta.

Ihan pelkästään työhyvinvoinnin kannalta töiden ja vapaa-ajan sekoittaminen on harvemmin hyvä asia. Toki on yksilöllistä, miten ajankäyttönsä järjestää, mutta omalla jaksamisellaan ei pidä leikkiä. Ainakin minun eläkeikäni on sen verran kaukana tulevaisuudessa, että sinne asti jaksaminen on arvo sinänsä.

Asian avaimena on varmasti järkevä ja tehokas ajankäyttö. Kyllä minusta vinkkauskirjoja voi aivan hyvin lukea palvelutiskissä istuessaan, toki sillä edellytyksellä että asiakkaita ei lappaa jatkuvalla syötöllä. Mutta hiljaiset hetket kannattaa hyödyntää.

Onneksi vinkkauskirjojen lukemiseen on myös mahdollista saada kokonaisia vapaapäiviä, tai ainakin tällaista olen monissa kirjastoissa kuullut. Nyt koronakriisin aikana olen jopa itsekin pitänyt etänä yhden päivän, josta neljännes meni kirjoja lukien.

Kirjakaupoilla (mutta ei välttämättä fyysisesti)

Olen viime aikoina, enimmäkseen toki ennen korona-aikaa, kierrellyt poikkeuksellisen usein kirjakaupoissa etsimässä kiinnostavia kirjoja. Käsilläni on nimittäin ollut positiivinen ongelma: kuinka käyttää monen kymmenen euron lahjakortti Suomalaiseen Kirjakauppaan.

Positiivisesta ongelmasta oli kuitenkin tullut melkeinpä negatiivinen, koska jälleen ajautuduin päivittelemään kirjakauppojen valikoimaa ja vertaamaan niitä kirjastoihin ja nettikirjakauppoihin. Päivittely pätee muihinkin kauppoihin kuin vain Suomalaiseen.

Ensinnäkin itselleni herää helppo kysymys: miksi ostaa kymmenien eurojen arvoista kirjaa, jos sen voi lainata kohtuullisella vaivalla kirjastosta? Pari kuukautta sitten minulle kävi niin, että löysin erään kirjan, jonka olisin halunnut ostaa, mutta sitä ei ollut Suomalaisen Kirjakaupan kivijalkaliikkeissä Helsingin kantakaupungissa. Ja sitten päätin tarkistaa tilanteen Helmetistä, onko kirjaa siellä. Olihan se. Kävelin 500 metriä Oodiin ja lainasin kirjan.

Tuo kirja oli melko suosittu, siihen oli ollut vasta taannoin pitkä varausjono. Aina ei toki käy ihan yhtä hyvä onni sen kanssa, miten jotain suosittua kirjaa saa kirjastoista. Ja se on tietenkin yksi syistä, miksi kirjoja mielellään omistaa. Toinen syy varmasti on monille, että kirjailijaa tukee mielellään ja siksi nimenomaan ostaa kirjan.

Vielä yksi syy on se, että joitakin kirjoja, kuten sanakirjoja, saattaa tarvita usein ja jatkuvasti. Siitä minä sainkin idean, että voisin ostaa ison suomi-ruotsi-suomi -sanakirjan. Nettikauppahaku ei tuonut tulosta, joten marssin taas Suomalaisen kivijalkaan. Mutta mikä pettymys: koko kirjakauppaketjussa ei ole yhtäkään isoa suomi-ruotsi-suomi -sanakirjaa, ne on myyty loppuun. Enkä halunnut ostaa taskusanakirjaa. Johtuneeko tämä myös nettisanakirjojen suosion kasvusta, varmasti niinkin, mutta fyysisille sanakirjoille on silti mielestäni yhä paikkansa.

Valitettavasti kivijalkakirjakauppojen valikoima on hieman puutteellinen. Olen myös siinä käsityksessä, että Akateemisen kirjakaupan valikoima ei ole niin legendaarinen kuin ennen. Verkkokauppakin auttaa vain osittain. Hyvät ulkomaiset nettikirjakaupat (ja Booky) isoine valikoimineen pyyhkivät kotimaisilla kivijalkaliikkeillä lattiaa. Kirjastojen valikoima voi sekin panna kampoihin nettikaupoille lähinnä vain kotimaisen valikoiman osalta.

Paljon kertovaa on se, miten Oodia kovasti haukuttiin siitä, että siellä on vain 100 000 nidettä. Nimenomaan surkuteltiin pientä valikoimaa. Mutta valikoima on yhä todella iso verrattuna kivijalkakirjakauppoihin, eikä merkittävää osaa tilasta mene paperin ja krääsän myyntiin. Omassa lähikirjastossanikin on monin paikoin parempi kokoelma kuin Suomalaisen niin kutsutussa lippulaivamyymälässä Helsingin keskustassa.

Ja mikä vielä harmillista, nettihaun toimivuus on kirjakauppojen verkkokaupoissa heikompaa kuin kirjastoilla. Kirjoja ei ole monesti asiasanoitettu riittävästi. Liian usein on pakko tietää kirjailijan tai teoksen nimi valmiiksi, jotta kirjoja löytää.

On hyvin mahdollista sekin, että minulla on vain aivan liian tiukat (ja epäreilutkin) kriteerit…

Joka tapauksessa verkko ja kirjastot ovat kirjakaupoille niin kovia kilpailijoita, että pelkkä suosituimpiin kirjoihin keskittyminen valikoiman kustannuksella ei voi pitemmän päälle olla kovin hyvä strategia. Ja ovathan sitten vielä antikvariaatit, jotka nekin on verkottuneet nettiin (ja hyvin mielestäni ovatkin).

Fyysisten liikkeiden täytyy hyödyntää verkkokauppaa ja varastoja. Samalla tavalla kirjastojenkin on täytynyt panostaa siihen, että netissä varaaminen ja asioiminen on helppoa. Luulisi tämän korostuvan entisestään tulevaisuudessa.

Minä olisin halunnut pitää kotimaisista kirjakaupoista. Haluaisin yhä, mutta kukahan keksisi sen tavan, etteivät kivijalkakirjakaupat jäisi täysin väliinputoajiksi?

En kuitenkaan päätä tätä merkintää haukkuihin. Nyt kun kirjastot ovat olleet kiinni, olen ostanut pari kirjaa Suomalaisesta ja ollut ihan tyytyväinen. Toivon pitkää ikää sille ja kaikille muillekin kirjakaupoille. Hyvää pääsiäistä!

Kirjastoalan tabut, osa 2: Kirjojen haukkuminen

Olen miettinyt, saisiko kirjastonhoitaja haukkua tiettyjä kirjoja asiakkaille. Kirjojen ja muunkin aineiston suosittelua ei kukaan pidä epäilyttävänä. Mutta pitäisikö kohteliaisuussyistä olla sanomatta, että mielestäni joku kirja on huono?

Tavallaanhan suosittelukin on sitä, että jätetään jotain sanomatta. Joitakin kirjoja ei vain suositella. Koululle kerättäviä listoja kuratoidessa on kuitenkin vaikea jättää huomioimatta omaa makuaan. En henkilökohtaisesti haluaisi suositella kirjoja, jotka mielestäni ovat kehnoja.

Minua kuitenkin epäilyttää sanoa asiakkaille suoraan, että jotain kirjaa ei kannata lukea. Tavallaan se on epäreilua kirjailijoita kohtaan, ja lukijoitakin, joiden maku saattaa vain olla täysin erilainen kuin itselläni.

Joskus olen ala-astetta käyvälle lapselleen kirjaa etsivälle äidille sanonut, että joku kirja on tarkoitettu yläasteikäisille ja että siinä on joitakin rajuja juttuja. Olin lukenut kirjan itse ja pitänyt sitä huonona (vaikka juttujen rajuus ei itsessään teekään kirjaa huonoksi), mikä vaikuttaa siihen, että rivien välistä äiti pystyy tulkitsemaan, etten halua suositella kirjaa. En silti ole halunnut sanoa suoraan ääneen, että pidän kirjaa huonona.

Tämä asia voi olla tabu, koska en ole kuullut kenenkään töissä puhuvan asiasta. Mutta silti nykyään pidetään yhä tärkeämpänä sitä, että kirjastonhoitaja innostaa lapsia ja vanhempiakin ihmisiä lukemaan. Mutta miten voi uskottavasti innostaa, ellei ole itse innostunut jostain? Eikä kaikesta voi olla innostunut.

Välillä minua hävettää, miten vähän tiedän esim. dekkareista. Dekkarit lajityyppinä eivät itseäni juurikaan innosta, ja siksi minun on vaikea niitä suositellakaan. Saati sitten jotkut suositut kirjailijat, joita saattaa selata vähän huvikseen, ja sitten huomaakin ettei niistä välitä itse ollenkaan. Tiedän kyllä, että kirjastonhoitajana minun pitäisi mennä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja lukea myös mielestäni huonoja kirjoja. En varmaankaan siksi, että osaisin haukkua niitä myöhemmin, vaan että osaisin kertoa mistä niissä on kyse. Samalla (yleis)sivistykseni kasvaisi.

Toisaalta voihan niinkin tehdä, että sanoo rehellisesti asiakkaalle suunnilleen jotain seuraavaa: ”Yritin lukea tätä kirjaa viime vuonna, mutta jätin kesken koska se oli tylsä. Voithan sinä toki yrittää, minä en vain tykännyt, mutta se ei välttämättä kerro mitään kirjan hyvyydestä.”

Ovatko kirjallisuuspalkinnot ”turhia julkkiksia”?

Finlandia-palkintojen ja joidenkin muidenkin palkintojen jaosta on jo aikaa sitten toivuttu. Monet kirjallisuuspalkinnot ovat olleet lehtien otsikoissa syksyn aikana. Mutta mitä merkitystä kirjallisuuspalkinnoilla on kirjastojen kannalta?

Jos eläisimme utooppisessa ihannemaailmassa, palkinnoilla ylipäänsä ei kai olisi kovin suurta merkitystä. Miten taidetta muutenkaan voi asettaa paremmuusjärjestykseen? Erilaisten teosten vertailu on aina jotenkin keinotekoista. Palkitut kirjat saavat suhteessa muihin epäreilusti näkyvyyttä ja myyntiä – tai ainakin epäreilusti siinä mielessä, että harvoin laatuero muihin kirjoihin on isompi kuin se subjektiivisen maun kirjo, jolla arvioijat laittavat teoksia riviin.

Kirjaa ei välttämättä tee yhtään paremmaksi se, että se on palkittu, vaikka palkitseminen yleensä kertookin jostain. Tai ehkä parempi olisi sanoa toisin päin: ainakaan kirjaa ei tee yhtään huonommaksi se, että sitä ei ole palkittu ja että se on saatettu tyystin unohtaa.

Mutta tietenkin palkitseminen kertoo jostain. Palkinnot kiinnostavat ihmisiä, ja voi turvallisesti sanoa että arvostetun palkinnon saanut kirja on saanut samalla tietynlaisen takeen laadusta. Lisäksi Finlandia-palkinnolla on se suora käytännön merkitys, että yleensä kaunokirjallisuuden Finlandian voittanutta kirjaa ei näe kirjaston uutuushyllyssä kuukausiin, kun varausjono on pitkä.

Niin, toki kirjastojenkin on hyvä olla kiinnostuneita palkinnoista, koska niillä on merkitystä sille, mitä asiakkaat haluavat. Palkintomenestyjiä voi nostaa esille kirjastotilassa ja markkinoinnissa. Ja esim. Booker-palkintoehdokkaista voi löytyä hyvää tilattavaa vieraskieliseen kaunohyllyyn.

Tästä kirjastot voivatkin olla kiitollisia eri palkinnoille: ne tarjoavat helppoa ja luontevaa materiaalia suosituksille, some-päivityksille ja näyttelyille. Ja ihan vain omankin kirjallisuustietämyksen kartuttamiselle. Ei ole koskaan turhaa lukea Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksia.

Sillä, että joku kirja on menestynyt, ei silti pidä olla ylikorostunutta arvoa. Varsinkin jonkun kirjan rahallinen menestys on laadun mittarina kelvoton. Kirjasto arvostaa ja haluaa nostaa esille monenlaisia muitakin kirjoja ja monenlaista muuta aineistoa kuin palkintovoittajia ja myyntimenestyksiä. On helppo myös ajatella, että kirjastojen nimenomaan on syytä nostaa esille unholaan jääneitä kirjoja, koska ne sitä enemmän tarvitsevat.

Tietenkään tässäkään ei pidä erityisesti korostaa tietynlaisia kirjoja sokealla indie- tai taidepainotuksella. Mutta laatua on niin paljon yleisen valokeilan ulkopuolella.

Onko musiikkikokoelmalla mitään arvoa?

Musiikkia ei enää lainata niin paljon kuin ennen. Meilläkin kokouksissa puhutaan, että cd:eitä kannattaisi hankkia nykyistä vähemmän. Mitä tehdä, kun suuntaus on selvä?

Joissakin lähikirjastoissa ei ole musiikkia ollenkaan, eikä esimerkiksi Oodissa. Ja nyt Espoossa on päätetty, että musiikkilevyjen avokokoelma ajetaan alas.

Varmasti musiikkihankintoihin käytettävää rahaa voi vähentää. Rahaa voi olla hyvä ohjata olennaisimpiin tarkoituksiin, kun laaja fyysinen äänitekokoelma ei enää samalla tavalla palvele ihmisten tarpeita. Mutta olisin hyvin varovainen poistamaan jo kirjaston kokoelmissa olevia cd-levyjä, varsinkaan sellaisia joista ei ole toista kappaletta kirjastokimpassa. Myös edes jonkinlainen näkyvyys kirjastotilassa on tärkeää ihan vain tasapuolisuuden vuoksi.

Nythän on jo useimmissa kirjastoissa tehty virhe siinä, että vinyylilevyt on poistettu. Se oli virhe, koska vinyylilevyjen suosio on viimeisten vuosien aikana kohonnut, jopa niin että se uhkaa cd-levyjen suosiota. Toisaalta cd:n romahtaminen ei ole ihme netin ja suoratoistopalvelujen suosion ansiosta.

Mielelläni itse kulkisin vastavirtaan ja säilyttäisin huomattavan määrän cd:eitä vaikkapa vain varastossa, koska säilyttämiseen tarvittava työmäärä ei ole suuri, ja cd:t mahtuvat pienempään tilaan kuin kirjat. Luultavasti cd:t myös oikealla säilytyksellä säilyvät vuosikymmeniä (riippuu toki levyjen laadusta ja kunnosta).

Tärkeintä cd:eiden säilytyksessä on mielestäni se, että se toteuttaa halvalla kirjaston sivistystehtävää sekä tasa-arvoistaa ja monipuolistaa tarjontaa. Yksittäisiä vanhoja cd:eitä ei juuri kukaan lainaa, mutta ne kasvattavat kokoelman pitkää häntää ja tuhlailevaa runsautta. Mielestäni kirjastot voisivat vallan hyvin alkaa myös uudestaan hankkia vinyylilevyjä, ja luulisi että niin on alettu jossain tehdäkin (en tiedä).

Suoratoistopalvelut yleensä maksavat, eikä voi luottaa että harvinaisuudet säilyvät siellä ikuisesti. Toki monien kirjastojen asiakkailla on ilmaisessa käytössä Naxos, mutta se onkin lähinnä klassisen musiikin palvelu. YouTubesta tai muualta netistä löytyy tietenkin melkein kaikki, mutta aina ei siltikään yhtä hyvälaatuisena ja luotettavalla tavalla kuin kirjastoista.

Ongelmana musiikin säilytyksessä on, että ei se säilytyskään ilmaista ole. Tilat maksavat. Mutta kun nykyään on ihanteena tehdä toimistoja ja työhuoneita paperittomiksi ja minimalistisiksi, cd:eille löytyy kyllä tilaa esimerkiksi heittämällä vanhat mapit roskiin. Ei minun kirjastossani tila ainakaan niin kortilla ole.

Kukin tyylillään toki. Minä vain haluan puhua musiikin puolesta, kun ärsyttää ajatus että fyysisen musiikkiaineiston vähentäminen on luonnonlaki, jolle ei voi mitään. Aina ei tarvitsi mennä virran mukana. Oodin ja Espoon tie ei ole ainoa tie.

Aineistomäärän hallitsemattomuus

On kovin julmaa, että kirjastojen valtavaa aineistomäärää ei pysty hallitsemaan. Satoihin tuhansiin niteisiin ja kappaleisiin ei vain kaikkiin voi omakohtaisesti tutustua. Sitä on aina ulkoisten tiedonhakumenetelmien ja oman sekä muiden yleissivistyksen varassa. Yleiskäsityksen kokoelmasta pystyy saamaan, mutta suurta määrää yksittäisiä teoksia on turha kuvitella tuntevansa tarkasti.

Entäpä vaikka jos joku opettaja pyytää keräämään kirjakassia. Siihen voi tulla jopa 50 kirjaa. Kerääpä siihen sellaisia kirjoja, jotka ovat kaikki sinulle tuttuja ja joiden tiedät olevan hyviä. Ei siitä tule mitään, jos haluat edes jotain vaihtelua kirjoihin joita suosittelet monille muillekin. Käytetty aikaraami harvemmin mahdollistaa sitä, että on lukenut kaikki kirjat itse.

Tai suosittelepa asiakkaalle kirjaa jostain genrestä (esim. romantiikasta), josta et paljoakaan tiedä. Jos rakkausaiheisia kirjoja ei ole tullut luettua vapaa-ajalla, ei niitä töissäkään juuri ole aikaa selailla.

Voit toki kysyä kollegalta. Tai tietenkin netistä. Onneksi Google on suuri apu, ja kirjastojärjestelmän asiasanat palvelevat yleensä hyvin. Tosin vähän vanhemman aineiston suhteen asiasanatkaan eivät välttämättä auta.

Lisäksi kirjastotyöntekijän pitäisi pysyä perillä kaikesta uudesta materiaalista, jota tietenkin ilmestyy jatkuvasti. Lukijat janoavat uutuuksia, ja jonotetuimmat uutuuskirjat ovat vain jäävuoren huippu kaikesta aineistosta joka ilmestyy joka vuosi. Lisää tiedettävää kertyy kaiken vanhan päälle. Koko yhteiskuntamme seisoo kirjavuorien päällä.

Äläkä oleta, että esimerkiksi kirjallisuuden opinnoista yliopistossa olisi välttämättä sinulle suoraa hyötyä kirjastotyössä. Harvempaa asiakasta valitettavasti kiinnostaa Dostojevski. Valtaosa lukee dekkareita tai muuta viihdekirjallisuutta. Jos tiedät paljon ns. vakavasta taidekirjallisuudesta, se ei välttämättä takaa vielä sinulle riittävää selkänojaa suositella asiakkaille sitä mitä he haluavat lukea.

Ja sitten vielä kaikki muu aineisto kuin kirjat, joista pienessä kirjastossa työskentelevän olisi hyvä olla perillä: musiikki, elokuvat, tv-sarjat, pelit…

Ehkä helpottavana johtopäätöksenä tässä kaikessa tietotulvassa voisi olla, että kirjastonhoitajan ei onneksi tarvitse tietää kaikkea. Hän voi vaan ohjata oikean tiedon äärelle. Se on vähintä, mitä hänen pitää osata tehdä, mutta se voi ollakin jo paljon.

Siinä vaaditaan nöyryyttä, kykyä henkilökohtaiseen asiakaspalveluun, toisen tarpeiden tunnistamista ja tiedonhakutaitoja. Olennaiseen keskittyminen on myös taito. Kaikkea ei voi eikä tarvitse tietää, vaikka pienessä kirjastossa sellainen tuntuisikin oivalta ihanteelta.

Hajanaisia ihmettelyjä lastenkirjallisuudesta

Olen lukenut paljon lastenkirjallisuutta viime kuukausina. Enimmäkseen ala-astelaisille suunnattuja kirjoja. Jotkut asiat lastenkirjallisuudessa ovat hauskoilla ja oudoillakin tavoilla mielenkiintoisia, kun tietynlaiset jutut toistuvat monissa kirjoissa ja kirjasarjoissa.

Ensinnäkin, mitenköhän monessa lastenkirjasarjassa on joku etsivätoimisto? Lasse-Maijan etsivätoimisto varmaan nykyään suosituimpana. Mutta miksi teema on niin suosittu, pitävätkö lapset siitä todella niin paljon? Kyllä kai sitten. Uusiakin etsivätoimistotyyppisiä kirjoja ilmestyy koko ajan.

Ja miksi lapset pitävät niin paljon merirosvoista? Missä piilee noiden vesien verenhimoisten terroristien viehätys? Miksi lapset eivät samalla tavalla tykkää lentokonekaappaajista tai myymälävarkaista? Onko kyse siitä, että merirosvoja ei niin paljon enää nykyään ole, joten niitä on helpompi romantisoida?

Onko mahdollista, että sama keksitty nostalgia pätee myös dinosauruksiin, lohikäärmeisiin ja prinsessoihin? Dinosauruskirjojen suosio ei laannu. Lapset toki pitävät vähän kaikenlaisista eläimistä, tavallisemmistakin. Mutta ehkä satujen maailma on lapsia niin lähellä, että kissojen, koirien ja hevosten lisäksi vähän myyttisemmätkin eläimet uppoavat.

Ja sitten lastenhuumori. Tai en tiedä onko se aikuisten huumoria, joka vain on lapsille mieleen. Siis esimerkiksi lasten ja aikuisten vastakkainasettelua, lasten oudolle logiikalle naureskelua jonka lapsi itsekin tajuaa hauskaksi ja yleistä lapsen arjen kommellusten kertomista.

Mutta eikö olekin tavallaan niin, että rivien välistä usein pilkottaa aikuinen, joka haluaisi olla lapsi muttei voi, ja sitten keksii huumoria tästä samaistumisesta tai siitä että lapset vain ovat lapsia? Siitä syntyy huumoria, jonka lapsi sanoittaisi varmasti toisin, koska lapset eivät ihan täysin tajua omaa hauskuuttaan aikuisten silmissä.

Huumori on jotenkin aina aika samanlaista: lämminhenkistä, herkkää, vaikka käsiteltävät asiat olisivatkin vaikeita. Musta huumori loistaa poissaolollaan. Teineille suunnatuissa kirjoissa huumori taas muuttuu usein jopa synkemmäksi ja kyynisemmäksi kuin aikuisten kirjoissa – sekin toki aikamoinen klisee, koska teinit ajatellaan tietynlaisiksi. Mutta lastenkirjojen huumoria ja positiivista virettä en ihmettele, ihastelen vain, sillä se saa monet aikuislukijatkin tarttumaan uudelleen lapsuutensa suosikkeihin.

Ehkä siksikin lastenkirjoissa on helppo käsitellä vaikkapa rosvoja ja vampyyrejä. Miten ihmeessä lastenkirjat osaavatkaan luoda turvallisen ympäristön käsitellä niin monia asioita? Tätä aidosti ihailen. On selvää, että lastenkirjailijoita arvostetaan liian vähän.

Kaikki jotenkin olettavat että lastenkirjallisuus vain on sellaista kuin se on, eikä kukaan kysy miksi. Vaikka ”miksi” jos mikä on hyvin lapsellinen kysymys. Näitä juttuja voisi ihmetellä enemmänkin.