Nyt tuntuu hassulta selailla taaksepäin kirjoituksiani. Tuntuu kuin vain viikosta toiseen heittelisin ideoita ilmaan ja teeskentelisin viisaampaa kuin olenkaan. Että muka oikeasti olisin tietäväinen ja kaikin puolin kypsä kirjastoammattilainen, joka latelee asiaa sitä mukaa kun sormet kulkevat näppäimistöllä.
Mutta miksi tällainen otsikko? Älkää huoliko, te armoitetut lukijani, en ole vielä leipääntymässä tähän blogiin.
Minulle vain tuli mieleen ajatella sitä hetkeä, jolloin olen kenties ollut jo pitkään kirjastotyössä. Ehkä olen viettänyt samassa kirjastossa jo vuosia. Nyt, kun en ole vielä oikein päässyt urani alkuunkaan, tuntuu silti oudolta miettiä sitä. Ja kuten sanoin, se tuntuu hassulta, kun ajattelee millainen minä kirjoittaa tätä blogia.
Mutta kyllästyisinkö siis? Leipääntyisinkö? Olenko edes sellainen ihminen, joka aina haluaa uusia haasteita?
En ihan tiedä. En tunne itseäni tai työminääni niin hyvin. Asiat riippuvat tietenkin myös muista olosuhteista, joista on turhaa lähteä spekuloimaan.
Olen kyllä ajatellut, että nautin rutiineista, ja haluan tehdä rutiinit työssäni niin hyvin kuin mahdollista. Luulen, että minulle on oikeastaan hyvin tärkeää, että pystyn täsmällisesti hallitsemaan työnkuvaani ja palaamaan tuttuihin rutiineihin. Mutta luulen myös, että koska olen pohdiskelevan luonteinen ihminen (se puoli on varmasti blogissakin päässyt esille), tarvitsen toisinaan haasteita, jotka vievät minua eteenpäin. Ja totta kai haluan kehittyä työntekijänä ja ihmisenä.
Perusjutussa ei ole mitään ongelmaa. Koen kirjastotyön minulle yhä kaikkein mieluisimmaksi ammatiksi. Itse työhön en siis kyllästy, ellei se sitten muuta muotoaan sellaisella radikaalilla tavalla, josta en tykkää ollenkaan.
On tylsää vetää tämä teksti yhteen korostamalla tasapainon merkitystä, mutta parempaakaan vastausta en keksi. Yksi vastaus on myös, että rutiinit ovat tärkeitä, mutta rutiinien pitäminen hedelmällisinä vaatii tarkkaavaisuutta.
Uusien haasteiden vastaanottaminen merkitsee myös uusien, parempien rutiinien kehittämistä. Jotta rutiinit voivat motivoida, niiden täytyy olla mielekkäitä ja muuttua tarpeen tullen. Tai ainakin tämä kuulostaa itselleni aika järkeenkäyvältä. Jatkuva uudistuminen uudistumisen vuoksi on yhtä huono idea kuin laiskankyllästynyt urautuminen ja jämähtäminen. Ei ihmisellä riitä energia jatkuvaan varpailla olemiseen. Sama työnkuva vuodesta toiseen puolestaan tylsyttää ja tyhmentää.
Abstraktilla tasolla on siis aika helppoa hahmotella jonkinlainen näppituntuma työnteosta. Eteenpäin pitää mennä, mutta rutiinien kautta. Ja jotta ei tule leipääntymistä, täytyy varoa vääränlaisia rutiineja. Tätä kautta voisin kuvitella lähestyväni työnkuvani olosuhteita ja ulottuvuuksia missä sitten satunkaan olemaan töissä.
Tällaiset pohdinnat voivat olla myös aihioita sille, mihin suuntaan tämä blogi kehittyy. En ihan tiedä vielä sitäkään, mutta katsotaan.