Kirjastojen olemus, Sivistys

Miten edistetään sivistystä?

Sivistys voi olla se korskea sana, jolla pelotellaan ihmisiä jollain hienolla, jota ei voi koskaan saavuttaa. Tai sitten se tarkoittaa ihan vain sitä, että ihmiset voivat viisastua ja oppia asioista enemmän, ja sen lisäksi nauttia kulttuurista, viihteestä ja taiteesta saaden siitä enemmän irti. Se taas hyödyttää ja ilahduttaa kaikkia.

Olipa määritelmä kumpi tahansa (mieluitenkin kuitenkin jälkimmäinen), voisin tässä hahmotella kolme edellytystä sille että kirjastojen on mahdollista edistää sivistystä.

  • Riittävät resurssit toimia. Valtion ja kuntien on osoitettava riittävästi rahaa kirjastoille, tilojen on oltava asianmukaiset ja palkkauksenkin mielellään siedettävän suuruinen. Poliitikkojen, virkamiesten ja kaiken kansan pitää tajuta, että kirjastoihin kannattaa panostaa. Hyötyjä tulee takaisin sivistys- ja koulutustason nousuna ja myös yleisenä tyytyväisyytenä.
  • Näkemykselliset kirjastotyöntekijät. Kirjastonhoitajien täytyy itse tajuta jotain sivistyksestä, jotta he voivat sivistää muita. Kokoelmanhoito ei onnistu, jos kokoelman sisällöt eivät ole hallussa. Miten voi suositella kenellekään mitään, jos ei itse lue? Lisäksi kirjasto tarjoaa monenlaisia opastuksia ja tapahtumia. Kaikki ideat eivät tule kirjaston sisältä eikä niitä kaikkia tarvitse itse toteuttaa, mutta on tärkeää jos kirjastolaisilla itsellään on näkemystä, millaisilla jutuilla kirjastoa voi elävöittää. Tarvitaan myös rohkeutta, osaamista ja yhteistyökykyä toteuttaa ideat. Yhteistyökuvioissa vaaditaan myös kykyä verkostoitua.
  • Kouluyhteistyön toimivuus. Jos rakkaus lukemiseen ja kulttuuriin syttyy jo lapsena, liekki harvemmin sammuu kokonaan. Mitä useampi lapsi ja nuori kasvaa luonnostaan kirjojen ja muiden kirjaston tarjoamien elämysten maailmaan, sitä laajempi joukko meille kertyy sivistyneitä, tasapainoisia aikuisia. Tässä kohtaa on tärkeää, että yhteistyö koulujen, päiväkotien ja opettajien kanssa toimii, vähintäänkin niin että ohjelmalliset kirjastokäynnit pystytään pitämään sovitusti.

On tässä vielä sekin, että eiväthän kirjastojen tarjoamat asiat ole jotain, mitä tyrkytetään ulkopuolelta ja mikä on jotain kuivaa ja elämälle vierasta. Eihän se isolta kuulostava sivistys ole mitään ilotonta rikkiviisautta tai yksittäisiä nippelitietoja. Eikä sivistyneen ihmisen mittari ole mikään älykkyysosamäärä. Sydämen sivistys on yhtä tärkeää. Sitä ei aina opi kirjoista, ainakaan ihan kokonaan.

Minä kirjastonhoitajana tunnen joskus riittämättömyyden tunnetta, kun en omassa työssäni tavoita tällaisia korkeita tavoitteita. Eikä vika aina edes ole itsessäni, tiedän senkin. Mutta ehkä tässä täytyy ajatella niin, että lyhyellä tähtäimellä ei pidä liikaa tuijottaa tehtyihin asioihin ja epäonnistumisiin. Tai ainakaan niitä ei pidä jäädä vatvomaan liian pitkäksi aikaa.

Tärkeämpää on, että on suunta jota kohti kehittyä, että epäonnistumisistakin voisi oppia jotain ja tehdä asiat paremmin ensi kerralla. Ja mielestäni juuri siinä kohtaa on hyvä miettiä kirjaston perimmäisiä arvoja ja tavoitteita. Sivistys on niistä tärkeimpiä.

Aineistot, Kirjastojen olemus

Kirjojen esillepano & sprezzatura

Korona-ajan tietynlainen tylsyys on ajanut miettimään uudenlaisia tapoja järjestää kirjoja hyllyssä. Vai onko edes olemassa kovin vaihtoehtoisia tapoja?

Nykysuuntaus on ainakin se, että hyllyt itsessään ovat matalampia. Se on esteettömyyden kannalta hieno juttu, mutta tietty kirjaston tunnelma siinä kärsii, kun hyllyjen taakse ei voi piiloutua (paitsi lapset). Lisäksi kirjojen määrä vähenee, ja määrää vähentää myös väljempi hyllytys. Hyllyriveille saatetaan jättää rohkeasti tyhjää, ja aivan alarivit, jotka ovat muutenkin huonommin saavutettavia, pyhitetään toisinaan yksittäisille kirjankansille.

Omassa kirjastossani on perinnettä iloittelevammasta kirjojen sijoittelusta. Esim. tietyt sarjakirjat saatetaan laittaa päällekkäin, ei sivuttain. Kannattaa kokeilla! Molemmin puolin voi jättää väljyyttä, ja asiakkaan silmä monesti tarttuu johonkin sellaiseen joka poikkeaa tavallisesta. Tämähän toki on muutenkin väljyyden idea. Olisihan sitä aina hyvä olla hyllyissä tilaa sen verran, että johonkin väliin voi laittaa kirjan pystyyn esille, ja varsinkin ettei hyllyttäminen muuttuisi hankalaksi kirjojen siirtelyksi.

Olen tosin itse samalla myös tiukemman hyllyttämisen ystävä. Siihenkin on perusteensa: kirjoja vain mahtuu enemmän, ja mukana tulee tietynlainen ylitsepursuavan, runsaudensarvimaisen kirjaston lumo. Tiukempaa asettelua voi perustella sekin, että joku hyllyluokka on kauttaaltaan todella suosittu, eikä luokkaa kannata silti laajentaa mihinkään suuntaan. Silloin karsittavaa ei vain löydy helposti. Mutta tietty väljyys olisi silti aina hyvä pitää.

Entä tuo otsikossa mainittu ”sprezzatura”? Italiankielinen termi viittaa jonkinlaiseen huoliteltuun huolimattomuuteen, tyylikkyyteen joka yrittää piilottaa tyyliin käytetyn vaivannäön.

Kirjojen esillepanossa sprezzatura voi ehkä olla vaikka sitä, että jotkut kirjat (tai miksei levyt tai muutkin) ovat esillä hieman vinosti ja liian reunassa, niin että kirjan huomaa melkeinpä sen takia. Ja että itse työntekijänä näen, että kirja on vinksallaan enkä tee asialle mitään, tai että jopa olen laittanut itse kirjan tahallani niin, jotta se erottuisi paremmin.

Jos kaikki esillä olevat kirjat olisivat suorassa ja hyvässä järjestyksessä, eikä yhtäkään esittelytelinettä olisi koskaan tyhjillään, asiakashan saattaisi ajatella että kirjastoa ei käytä kukaan. Täydellisyys on tylsää. Joskus voi olla hyvä sekoittaa pakkaa ihan itse, ja nimenomaan suunnitellusti, koska tietenkin työntekijöillä täytyy olla langat käsissään. Tämä voi tarkoittaa myös hyvän maun rajoilla menevää hulluttelua kirjojen asettelun suhteen.

Sprezzatura olisi siis tässäkin tapauksessa huoliteltua tyyliä, joka kuitenkin näyttäytyisi boheemiutena. Täytyy tunnustaa, etten ole tällaista juuri vielä kokeillut. Korona-ajan asiakaskadon keskellä olen kyllä ajatellut asiaa.

Mielelläni kuitenkin erottaisin tällaisen asenteen aidosta epäjärjestyksestä. Jos joku koululuokka on käynyt ja vitsikirjaosasto on kuin pyörremyrskyn jäljiltä, on mielestäni välttämätöntä korjata tuho heti ja tarkistaa että aakkosjärjestyskin on oikea. Välinpitämättömyys tai laiskuus eivät ole sprezzaturaa.

Aineiston asettelu ja esittely vaatii joka tapauksessa mielikuvitusta. Aineistonäyttelyt ovat vielä yksi juttu, ja hyllyjen väleihin ja sekaan voi myös tehdä yllättäviä mininäyttelyitä. Aiheitahan riittää; ei tarvitse vain tyytyä muistamaan kirjailijaa silloin kun hän kuolee. Ainakaan kirjaston ei tarvitse olla tylsän näköinen paikka.

Asiakaspalvelu, Kirjastojen olemus

Kirjastoa somistamassa

Kirjasto on paljon muutakin kuin vain aineiston liikettä hyllystä asiakkaalle ja takaisin. Se on myös sitä, että kirjasto on viihtyisä paikka oleiluun. Nyt koronan aikaan tätä aspektia ei kannata liikaa mainostaa, mutta yksi merkittävä tekijä kirjastojen suosioon on se että kirjastoissa viihtyy. Ei ravintolassa tai baarissakaan vietetä aikaa pelkästään ruuan takia, vaan koko tilan täytyy vetää puoleensa.

Ehkä lähestyn asiaa taas hieman ongelmalähtöisesti ja valittamisen kautta, mutta minua harmittaa että nyt minulla ei ole lupaa hankkia mitään kalusteita tai muitakaan somisteita. Korona on säikäyttänyt kaupungin ja tällainen kielto on tullut. Minua harmittaa etenkin siksi, koska nyt olisi aikaa hankinnoille. Uusia opasteita ja tuoleja, ehkä pehmolelu.

Toisaalta en ole järin taitava sisustussuunnittelija. Joudun/pääsen päättämään asioista vahvasti itse, mutta olen ujo muuttamaan mitään, koska en näe että tyylitajuni on riittävän hyvä perustelemaan sen suurempia muutoksia. Ja miksi muuttaa kovin paljoa, jos homma toimii nykyisellään riittävän hyvin? Eri asia jos jotkut tuolit tai sohvat olisivat jo luotaantyöntävän likaisia.

Olen varovainen suunnittelemaan mitään parannuksia kirjastoon siksikin, koska pelkään tuhlaavani kaupungin rahoja toissijaisiin asioihin. Näinä aikoina mikään kunta Suomessa ei ryve rahassa. Mutta samalla tiedän, että jos en käytä määrärahoja kalustehankintoihin, ne määrärahat saatetaan juustohöylätä pois. (Vaikka määrärahojen ottaminen tuolla tavalla pois onkin typerä ajatusmalli, koska se ei motivoi järkevään säästämiseen.)

Yksi ratkaisu on se, että kysyn neuvoa kollegoilta. Niinhän minä olen kysynytkin, ja siitä on ollut merkittävää apua. Jos kirjaston somistaminen ei ole vahvuusalueeni, turha sitä on peitellä. Asiakkailtakin voi kysyä toiveita esim. asukasilloissa.

On myös mahdollista kehitellä yhteistyötä ulkopuolisten tahojen kanssa muissakin kuin vaihtuvissa näyttelyissä. Ehkä joku taidekoulu osaisi maalata kirjaston viereisen sähkökaapin teeman mukaiseksi? Kenties joku koululuokka voisi värittää lastennurkkaukseen pysyvämpääkin koristelua?

Alakoulun kakkosluokka toteuttikin meille värikkäitä aakkosia, joita ripustettiin joitakin viikkoja sitten. Toisissa olosuhteissa olisi varmasti ollut ideaa myös järjestää jonkinlainen julkistustilaisuus.

Vielä mietin omalta osaltani hieman sitä, että kirjastoni näyttää hieman liian valkoiselta ja steriililtä. Mutta toisaalta en murehdi turhia. Jos on valkoinen ja steriili, sitä voi toteuttaa tyyliä kuitenkin johdonmukaisesti ja yrittää hullutella vaikka värikkäillä tuoleilla tai tyynyillä.

Tai en minä tiedä. Helpoimmalla pääsisi kun palkkaisi sisustussuunnittelijan, mutta sitä rahaa ei kai kellään ole. Tai ehkä vain kuvittelen, ettei rahaa ole, ja myöhemmin huomaan että turha ujostelu ja säästäminen vasta typerää onkin. Kai aina kaikista ideoista kannattaa kuitenkin keskustella.

Kirjastojen olemus, Työkokemukset

Kirjastoalan tabut, osa 5: Tyhjä aika

Minusta eräs kirjastoalan tabu on se, kuinka etenkin pienissä kirjastoissa työntekijällä on joskus työajallaan paljonkin tyhjää aikaa. Että ei oikeasti ole mitään tekemistä. Kaikki kirjat on hyllytetty ja hyllyt hyvässä järjestyksessä, asiakkaita ei vain ole, eikä myöskään mitään kiireellisiä tai vähemmän kiireellisiä projekteja menossa.

Tämä on jotenkin hyvin nolostuttava tilanne. Minusta tuntuu, että harva kirjastotyöntekijä kehtaa puhua avoimesti siitä, että töissä saattaa välillä olla tylsää. Epäilyttäväksi tilanne voi lipsahtaa ainakin siitä vinkkelistä, että joku ulkopuolinen, pahimmillaan jopa kunnan rahakirstun päällä istuva henkilö kuulee asiasta.

Että voi hemmetti, täällä on jollain liian vähän työtä! Samalla hoitajat ja bussikuskit ja ties ketkä nääntyvät kiireisiinsä!! Taustalla on ehkä sama pelko, että jos sitä on liian ahkera ja nopea, saa osakseen vain lisää töitä. Että ei kannata olla tehokas ja hankkia itselleen tylsyyden luksusta.

Samalla sitä puolustelee itselleen, että kun tätä aukioloaikaa nyt vain on viisi tai kuusi tuntia päivässä, jonkun täällä on oltava päivystämässä, vaikka mitään kummoisempaa työtä ei juuri sillä hetkellä olisikaan.

Minua ainakin on töissä hävettänyt joskus, miten helppoja monet päivät ovat olleet, kun asiakkaita ei juuri sinä päivänä ole käynyt, eikä ole ollut sen kummempaa ohjelmaa. Ja kun itse saa nopean rutiininomaisesti tehdyksi kaikki jutut ja voi vain tiskissä keskittyä lukemaan kirjaa. Tai keskittyä voisi myös netissä surffailuun – tietenkin aina työtä edistävillä ja hyödyllisillä sivustoilla, eikö vain.

Monet kirjastonhoitajat mielellään valistavat muita, miten paljon ns. näkymätöntä työtä kirjastoissa on. Ja kyllä sitä onkin niin monessa asiassa. Itsekin hiljaisina hetkinä teen joitakin juttuja, jotka ovat vähemmän merkityksellisiä ja joilla ei ole aikataulua. Mutta samalla tuntuu, että en voi täysin tuntea raivoa joidenkin ulkopuolisten ihmettelyistä, ”mitä ne siellä kirjastoissa oikein tekevät” kun työntekijät vain istuvat velttoina tiskiensä takana.

Emme me välillä tee mitään sen kummempaa. Uskaltaisin puhua muiden kuin itsenikin puolesta tämän sanoessani.

Kirjastojen olemus

Kirjastoalan tabut, osa 4: Kirjastohymistely

Olet ehkä törmännyt itsetyytyväiseen kirjastonhoitajaan, joka on sitä mieltä että kirjastotyö on itsestään selvästi maailman parasta. Palkka on pieni, joo, mutta on vain niin siistiä olla töissä kirjastossa, kun saa tehdä työtä jolla on tarkoitus. Voi tukea sivistystä, ihmisten iloa ja viihtymistä. Kirjat ovat maailman parasta, jee. Asiakkaat ovat kivoja, ja minä olen hyvällä asialla. Voi kun on kivaa kun olen töissä kirjastossa enkä pankissa tai puhelinmyyjänä.

Joskus kuulee, että tällainen välillä hieman lattea kutsumuspuhe on johtanut osaltaan siihen että kirjastoalan palkat ovat suhteellisen matalat. Koska kyllähän ne itsetyytyväiset kansan palvelijat osaansa tyytyvät.

No, minäkin olen sitä mieltä että kirjasto on huikean hieno työpaikka. Mutta ei valittajaksi leimautumista tarvitsisi myöskään pelätä. Joskus esim. kuntapäättäjät nimittäin ovat kaiken valituksen arvoisia. Kirjastot lähtökohtaisesti ja käytännön todellisuudessa Suomessa toki ovat hienoja paikkoja, mutta joku (eli siis minä tässä) voisi myös väittää, että tyytyminen on jämähtämistä. Rakentavaa kritiikkiä voi esittää sekä omaa työtä että kirjaston rakenteita kohtaan yleisesti. Kritiikki on tulevaisuuden laadun tae.

On myös harha, että kirjastotyö olisi jotenkin erityisen tärkeää ja jaloa työtä verrattuna muihin ammatteihin (jos siis nyt oikeasti joku näin ajattelee). Suurin osa ammateista on tärkeitä. Ei kirjastolaisilla mitään sen suurempaa ylpeiltävää ole.

Ehkä tämä on hyvin hienovarainen ja pienikin ongelma, enkä osaa selittää sitä tässä riittävän hyvin. Ongelma (tai tabu) tässä ei ole kirjastolaisten innostus ja ylpeys työstään, vaan se jos tämä innostus johtaa turhaan hymistelyyn, jossa ollaan kuin maailman omistajia ja kaikki on niin hienoa ja jaloa.

Kirjastojen olemus, Tapahtumat

Hämmentävä Kirjaston päivä

Ensi viikon torstaina 19.3. vietetään Kirjaston päivää, joka on jonkinlainen kirjastojen uusi kampanjapäivä. Minulle päivän merkitys on kuitenkin jäänyt epäselväksi. En ole vakuuttunut siitä, mihin päivää tarvitaan.

Ensinnäkin: mitä vikaa oli Lainan päivässä? Nykyään tuntuu, että Lainan päivä ei kiinnosta enää juuri ketään. Päivää on kuitenkin vietetty melko pitkään ja perinteet ovat monesti mukavia olemassa. Uusien perinteiden luomisessa taas kestää väistämättä vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Kahta eri kirjastojen juhlapäivää tuskin on järkeä viettää, varsinkin jos/kun ne kumpikin sattuvat kevättalveen.

Ja miksi uusi Kirjaston päivä on pakko tunkea siipeilemään Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kanssa? Ymmärrän toki että kirjastot edistävät tasa-arvoa, mutta eikö ajoitus pikemminkin himmennä Minna Canthin päivän arvoa? Heti kun joku nainen saa liputuspäivän, niin siinä on joku laitos tunkeilemassa ja omimassa juhlapäivää. Eikö Minna Canthissa ja tasa-arvossa ole itsessään arvoa riittämiin?

Kirjastothan lisäksi ovat paljon muutakin kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ajankohta Minna Canthin päivän yhteydessä pahimmillaan vesittää näiden muiden asioiden (sivistys, viihde, koulutus ym.) esilläoloa. Ehkä olen keksinyt tämän ongelman omassa päässäni, mutta olenpa vain sitä mieltä että ajankohta on kehno.

En ole toistaiseksi kuullut hyviä perusteluita, miksi uusi juhlapäivä tarvitaan. Näistä syistä Kirjaston päivä antaa minulle jonkinlaisen väkisin väännetyn vaikutelman. Se tuntuu markkinointituputukselta. ”Katsokaa meitä, katsokaa miten hyviä ja arvokkaita me kirjastot olemme.”

No, juuri tällä hetkellä tällaisesta asiasta valittaminen tuntuu toissijaiselta. Saa nähdä, suljetaanko kirjastotkin piakkoin koronaviruksen takia. Pysykää terveinä rakkaat lukijani, otetaan varovasti ja rauhallisesti.

Kirjastojen olemus

Kirjastoalan tabut, osa 1: Onko kirjasto myös paloittelumurhaajanatseja varten?

Hei vaan taas kaikki uskolliset ja kertakaikkisen mukavat lukijani. Aloitan tässä Kirjastoalan tabut -sarjan, jossa yritän kertoa asioista, joista ei mielestäni paljon puhuta kirjastoalalla. Tai puhutaan, mutta ei kovin julkisesti ja painokkain sanankääntein. Voit kyllä olla vapaasti eri mieltä siitä, ovatko aiheet oikeasti tabuja vai eivät. Tai muustakin.

Ensiksi pari ajatusta kysymyksestä, onko kirjasto todella tarkoitettu kaikille. Joskushan kirjastotyöntekijät väittävät, että kirjastoon ovat kaikki yhtä tervetulleita. Mutta epäilenpä. Jo kovaäänisiä nuoria saatetaan vieroksua. Huonosti käyttäytyvät aikuisetkin heitetään helposti ulos. Tunteeko myöskään vanhus, jonka hengitys rahisee kuuluvasti, itsensä tervetulleeksi kirjastoon?

”Syrjinnästä vapaa alue” -kyltit saattavat koristaa komeasti kirjastotilaa, mutta näkeekö missään syvällistä keskustelua siitä, missä menee kirjastoon tervetulleiden ihmisten raja? Ei kai mihinkään ideologiaan voida rajaa vetää? Ihmisiä tulee ja menee kirjaston ovista, ja heillä on kullakin mielessään mielipiteitä ja arvoja, jotka ovat aina jonkun mielestä kyseenalaisia. Joku saattaa suuttua jo syrjinnän vastaisesta kyltistä.

Olivatpa he kuinka ääritapauksia tahansa, miten kirjasto voisi sanoa jollekin että ”sinä ajattelet väärin”? Kirjastothan muutenkin ovat täynnä epäilyttäviä teoksia, joissa tapahtuu kaikenlaista pahaa ja joita on käytetty historian saatossa oikeuttamaan ties millaisia vääryyksiä. Ei niitäkään sensuroida tai kuratoida pois, joten eikö ihmisiinkin pitäisi ulottaa samanlainen radikaali neutraalius?

Oli miten oli, minusta tuntuu että asia on osittain tabu. Kirjaston neutraaliudesta ja arvoperustasta puhutaan yleensä lähinnä hymistellen eikä aihetta mielellään problematisoida. ”Kirjasto on kaikille”, joo, mutta mitä se pohjimmiltaan tarkoittaa? Mutta en nyt rupea syyttämään poliittista korrektiutta ja mitään muutakaan ideologiaa. Ehkä on vain niin, että ihmiset harvemmin haluavat kerjätä verta nenästään kysymällä vaikeita kysymyksiä.

Hieman sama ongelma on kirjasensuurin kanssa, ja harvoin siitäkään puhutaan, mitä aineistoja kirjastot jättävät hankkimatta. Siitä, ettei pornoa hankita, on kai joku kirjoittamaton sääntö. Mutta kai on muitakin kirjoittamattomia sääntöjä? Hankintapuoli tekee omaa työtään kuitenkin osittain omien inhimillisten harkintojensa varassa.

Minä olen ainakin sitä mieltä, että kirjasto on myös väkivaltaisia paloittelumurhaajanatseja varten. Sillä edellytyksellä tietenkin, että osaavat käyttäytyä. Kirjaston ei tietenkään tarvitse hyväksyä tiloissaan mitään häiriöitä, vaikka yksinäisessä nenänkaivamisessa raja tuskin vielä menee. Kenenkään ei tarvitse tuntea itseään uhatuksi kirjastossa. Reilun tiukat järjestyssäännöt eivät ole syrjintää tai yleisen tervetulotoivotuksen vesittämistä.

Mutta. Minua henkilökohtaisesti kyllä saattaa nyppiä, jos joku tulee kirjastoon vaikkapa täydessä natsien sotilasasussa. Mutta. Pitäisikö siitä suuttua?

Onhan niin, että kirjaston pitäisi olla vain iloisia siitä, jos sinne lappaa mielestämme epäilyttäviä ihmisiä. Heidät jos ketkä meidän pitäisi toivottaa tervetulleiksi, sillä sivistys ei totisesti tee pahaa heille. Jos mielestämme epäilyttävät ihmiset eivät lukisi kirjoja, eikö se olisi vielä pahempi juttu? Samalla voimme itse opetella elämään kirjaston arvoja todeksi ja toivottaa ihmisiä tervetulleiksi ilman taka-ajatuksia.

Kirjastojen olemus

Outo koulutus

Viime viikolla olin Library Island -nimisessä koulutuspäivässä Töölön kirjastossa. Päivän vetäjänä toimi Matt Finch.

Koulutus oli mielenkiintoinen ennen kaikkea siksi, koska se oli nopeinta ideointijyräystä jossa olen koskaan ollut osallisena. Vaikkapa annetaan ryhmä ja iso paperi sekä kaksi ja puoli minuuttia aikaa miettiä, mitkä ovat kymmenen kirjaston tärkeintä arvoa. Tai keksitään joku mittari, jolla mitataan esimerkiksi asiakastyytyväisyyttä, ja käsketään arvioida tuota mittaria.

Päivän aikana kului monta paperia, ja ainakin voi sanoa, että siinä sai paljon näkyvää aikaan. Antoisaa oli myös tutkia muiden ryhmien tuotoksia ja heidän ajatuksiaan.

Toki voi olla, että koulutuspäivän päätarkoitus ei edes ollut varsinainen ideiointi. Nopeatempoisuudessaan päivä ehkä vain auttoi osallistujia tuomaan julki ajatukset ja arvot, joiden avulla työtään tekee ja jotka usein ovat vain alitajuisia. Itse ideointihan vaatii väistämättä löysempää ja kiireettömämpää aikaa kuin mitä tänä päivänä oli tarjolla.

Sitä voi vaikka tulla tietoiseksi omista ajatuksistaan kirjaston yhteistyökumppaneita kohtaan, jos on ongelmia tiedonkulussa koulun ja kirjaston välillä kuten omassa tapauksessani välillä on ollut. Ja tietenkin on syytä nähdä myös omassa toiminnassaan parannettavaa, ei vain muiden toiminnassa. Tällaisen ajatteluharjoituksen tekeminen ei kyllä ihan helppoa tai mukavaa ole.

Toisaalta on niinkin, että kiireinen aikataulu auttaa tiivistämään ajatuksensa paremmin, vaikka joskus paperille tuli vain laitettua jotain nopeasti, kun aika loppui.

Eikä tätäkään koulutusta tarvitse onneksi niin tosissaan ottaa, että rupeaisi ylikorostamaan sen merkitystä. Sain kuitenkin siitä jotain irti. Koulutuspäivä oli mukavaa vaihtelua viikkoon, ja tapasinpa myös sattumalta pari vanhaa tuttua edellisestä työpaikasta.

Kirjastojen olemus, Markkina-ajattelu, Työelämä

Miksi kirjastolaiset ovat niin sitoutuneita?

90% kirjastotyöntekijöistä tuntee tekevänsä tärkeää ja merkityksellistä työtä. 90% tuntee usein innostusta työssään. 92% tuntee olevansa omalla alallansa. Näihin tuloksiin on päätynyt tuore Kirjastoalan työntekijäselvitys (linkki pdf-tiedostoon).

Minusta nämä ovat hämmästyttävän korkeita prosentteja, enkä voi olla ajattelematta, että kirjastoalan suuri vahvuus on siinä, miten työntekijät sitoutuvat työpaikkaan ja sen arvoihin. Eron luulisi olevan valtava esim. suhteessa puhelinmyyjiin ja feissareihin, mutta varmaankin myös moniin aivan tavallisiin yrityksiin. Se myös kertoo kirjastoalan ns. brändin lujuudesta.

Monet yritykset puhuvat nykyään yrityksensä arvoista ja niihin sitoutumisesta. Joskus sellainen puhe voi tuntua kovin keinotekoiselta, ainakin jos peilaa siihen miten monet käsittävät yrityksen tehtävän. Sehän on vain voiton tuottamista osakkeenomistajille, monet tokaisevat. Mutta seuraava kysymys on, miten aidosti esim. leipuri voi sitoutua leipomoyritykseen, jos sen perimmäinen tarkoitus on tuottaa massia. Tuskinpa pelkästään tuo tavoite saa leipurin ammattiylpeyttä paisumaan taikinan tavoin.

Eikö leipomon perimmäinen tarkoitus kuitenkin ole tehdä hyvää leipää ihmisille, ja osakkeenomistajille kertynyt voitto (jossa ei lähtökohtaisesti mitään vikaa ole) tulee vain sivutuotteena? Ainakin on kamalaa, jos ihmisten motivointi lähtee pohjimmiltaan tuotto-odotuksista eikä arvoista. Vähän sama juttu kai on onnellisuuden tavoittelussa ylipäänsä. Hyviä asioita tekemällä vain on todennäköisempää olla menestynyt ja onnellinen. (Toki valitettavasti usein myös huijarit menestyvät, mikä sekoittaa pakkaa.)

Minä toki voisin tähän hymistellä, että onneksi kirjastossa ei puhuta tuotoista. Ja hyvä niin. Mutta ehkä se yksinkertaistaa asiaa liikaa. Tuotto-odotukset tai muu markkinahenkinen ajattelu eivät sinänsä ole ristiriidassa ihmisläheisten arvojen ja ns. hyvejohtamisen kanssa. Mutta rajalinja on aika hienovarainen.

Miksi tätä asiaa nyt pohdin? No, minua kiinnostaa työntekijöiden sitoutuminen työpaikan arvoihin ja lopulta itse puljuun. Olen varma, että pomojen on paljon tehokkaampaa viestiä työntekijöille arvoista kuin tuotoista. Ja vaikka tämä on ehkä uskaliasta sanoa, luulen että kirjastoalan työntekijöiden innostuneisuus ja sitoutuneisuus johtuu suurelta osin arvojen vahvuudesta ja aitoudesta.

Kirjastossa harvemmin tarvitsee teeskennellä ja valittaa, että pomot puhuvat suureen ääneen kaikesta hyvästä ja kauniista, mutta käytännössä kaikki tehostamistoimet johtavat asiakaskokemuksen huonontumiseen. Toki kirjastoalallakin tällaista kehitystä paikoin on ollut, mutta harvemmin se on silti johtunut kirjastopomojen kaksinaamaisuudesta tai ahneudesta. Tai siis luulisin näin. Ja siksi työntekijöiden sitoutuminen on korkealla tasolla.

On mahtavaa, että suhteellisen matala palkkataso ei kirjastolaisia liikaa paina, vaan kirjastotyö tuntuu merkitykselliseltä. Tunnustan, että näin se on minunkin osaltani.

…ja hei vaan siis taas kaikki tämän blogin uskolliset lukijat! Kesää on vielä jäljellä, ei tässä nyt vielä syksystä puhuta. Tämä blogi jatkaa kokemusperäisellä linjallaan mutustellen ja märehtien kaikenlaisia kirjastoaiheisia teemoja, outoja ja tavallisia. Tällaisella merkinnällä siis tällä kertaa aloittelin.

Kirjastojen olemus, Tapahtumat

Kirjastopäivillä

Olin Helsingissä Kirjastopäivillä keskiviikkona ja torstaina 5.–6.6. Samat kekkerit olisivat jatkuneet vielä perjantaihin asti, mutta ehtihän siellä nähdä ja oppia kaikenlaista myös kahden päivän aikana. En ollutkaan koskaan vielä ollut Kirjastopäivillä. Seuraavassa hajanaisia havaintoja.

Keskiviikon teemaksi oli nimetty Ihminen ja kirjasto. No, ehkä hieman ylimalkaista, mutta jokin teemahan sitä pitää kai aina olla, eikä sitä liian tosissaan pidä ottaa. Aamulla olin nuortenkirjastotyön paneelikeskustelussa. Tulin taas muistutetuksi siitä, kuinka tärkeää on arvostaa nuoria ja toivottaa heidät tervetulleeksi kirjastoon aivan samalla tavalla kuin muutkin asiakkaat. Valitettavasti se ei ole itsestäänselvyys meille työntekijöille, koska asenteemme saattavat olla vinksallaan. Toki nuorille on oltava myös selkeät rajat.

Iltapäivällä tajuntaani vyöryi lyhyiden esitelmien sarja, joista sain irti joitakin pieniä juttuja. Että pitää miettiä tulevaisuutta, asiakkaiden osallistamista ja sitä, kuinka kirjastot ovat osa tärkeää sosiaalista infrastruktuuria. Tarvitaan aiempaa enemmän vuorovaikutusta, neuvottelua ja tapahtumien järjestämistä yhdessä kumppanien kanssa. Niin, valitettavasti kirjastonhoitaja ei voi vain luuhata hyllyjen takana nurkassa ja toivoa ettei kukaan asiakas eksy paikalle.

Torstain teemana oli Ihminen ja kone. Aamun esitelmistä (à la Perttu Pölönen ja Mika Pantzar) jopa toden teolla innostuin. Tai no, minut on helppo voittaa puolelleen millä tahansa Marshall McLuhan -sitaatilla…

Pölönen oli innostavasti sitä mieltä, että informaatiovallankumousta seuraa inhimillinen vallankumous, eivätkä ihmisen ja koneen eroavaisuudet miksikään muutu; tuntevaa ja kuvittelevaa ihmistä tarvitaan jatkossakin. Pantzar puhui virkistävän skeptisesti nykyajan digiloikkapuheen pyhistä lehmistä. Ei ihmisten pidä niellä mitä tahansa heille syötetään teknologian ja digitalisaation nimissä. On myös kummallinen ajatus, että Piilaaksoon suhtaudutaan aina niin ihaillen – että siellä Piilaaksossa viisaat ihmiset kehittävät ja disruptoivat, ja meidän tavisten tehtävä on vain ottaa vastaan kaikki edistys ja hyväksyä isojen nettifirmojen toilailut.

Myöhemminkin tuntui nousevan esiin ajatus, että kaiken digihuuman ja big data -maalailun keskellä korostuu inhimillinen tekijä ja tulkinnan tärkeys. Vain ihminen osaa edelleen kontekstualisoida dataa riittävän hyvin. Kirjastoissa tämä tarkoittaa varmaankin sitä, että kirjastonhoitaja on edelleen tiedon portinvartija siinä mielessä, että hän voi osata seuloa kirjastonkäyttäjille sen olennaisen esiin tietotulvan keskeltä. Ja kohdata asiakkaan, olla lähestyttävä, ihminen.

Torstaina osallistuin myös pariin iltaohjelmaan. Oodi-kierros oli hieno, ja tykästyin rakennukseen entistä enemmän nyt kun kolmannen kerroksen terassikin on auennut. Helsinki on mukava kaupunki muutenkin ja oli kesäisen lämmin sää, joten mikäpä siinä ollessa.

Kirjastopäivillä oli välillä ihan ruuhkaankin asti paljon ihmisiä, joista suurin osa tietenkin ihan vieraita, ja sitten ne vähät tutut joita pitää muistaa edes moikata tai yrittää vaihtaa pari sanaa jossain välissä. Välillä väenpaljous rasitti, mutta ei nyt sentään kovin paljoa. Kaiken verkostoitumisen jätin väliin. Eri näytteilleasettajien kojuihin ei juuri edes kiinnostanut tutustua, mutta onneksi niiden pitäjät eivät olleet ollenkaan päällekäyviä.

Pari päivää meni siis oikein mukavasti. Kiitos, tästä on kai ihan hyvä jatkaa.