Kirjastoverkko, Tiedottaminen

Visuaalista ilmettä etsimässä

Kirjastojen yleisilme on visuaalisesti usein sekava. Kun kirjastonkäyttäjä saapuu pääovesta sisään, lukuisat erikokoiset kyltit ja kylttien fontit sekoittavat pään. Kylttien ja omatekoisten julisteiden tyyli ja värimaailma joko vaihtelevat miten sattuu tai sitten monotonisuus ja värittömyys ärsyttävät.

Isompien kaupunkien pääkirjastoissa tilanne on yleensä parempi. Siellä on saatettu jopa maksaa ulkopuoliselle taholle opasteiden suunnittelusta, ja julisteissakin on ehkä joku selkeä linja jota noudatetaan. Esimerkiksi Helsingin kirjastojen tekemistä julisteista tunnistaa heti, että ne ovat Helsingin julisteita. Ja varmasti jonkun hyvin hoidetun pikkukirjaston julisteet erottuvat edukseen niiden silmissä, jotka kyseisessä kirjastossa käyvät.

Mutta miksi hermoilen tällaisesta pikkuasiasta (kai se pikkuasia omasta mielestänikin on)? Miksi tarvitsisi edes miettiä kirjaston visuaalista ilmettä?

No, ihan vain kirjastojen oman uskottavuuden takia. Ja tietenkin asiakkaiden kannalta. Kirjastoissa on sekä viihtyisämpää että helpompaa asioida hyvän opastesuunnittelun ja mukavan väri- ja kirjasintyyppimaailman ansiosta. Lisäksi laadukas yleisilme viestii kirjaston luotettavuudesta ja arvokkuudesta. Suurelta osin samasta syystä monilla kirjastoilla on liivit, joita työntekijät käyttävät.

Tietenkin ”yleisilmettä” tärkeämpää on se, että asiakas löytää kirjastosta vaivattomasti sen mitä hakee. Mutta sekään ei onnistu miten tahansa. Minusta ainakin vaikuttaa, että opasteet ovat aivan luonteva osa kirjaston muuta viestintää. Samalla tavoin kirjastolle on uskottavuuskysymys, jos kirjasto viestii ulospäin kankeasti ja tehden lukuisia yhdyssanavirheitä.

Jos arvokkuutta mietitään, hautausmaat ovat yksi esimerkki siitä, miten tärkeää visuaalinen ilme on. Hautakivissä ei voi lukea mitä tahansa millä tavalla tahansa, ja kaikki ymmärtävät tämän intuitiivisesti. Samoin hautausmaiden muu visuaalinen kieli (hoidetut polut ja nurmikot, kukat, opastekyltit) on oltava paikan tasalla.

Ja jos hautausmaa on suunniteltu erityisen hyvin, siellä käy mielellään ihan vain kävelyllä. Hietaniemen hautausmaa Helsingissä on sellainen paikka, tai vaikkapa Raision Pyhän Martin kirkon hautausmaa. Itseeni etenkin jälkimmäinen teki suuren vaikutuksen. Siellä on jopa mietiskelypolku kyltteineen, jotka on suunniteltu kerta kaikkiaan upeasti.

Toisaalta opasteiden suunnittelussa ei kannata hätiköidä. Aivan sama pätee hyllyjärjestyksiinkin. Kirjastonkäyttäjät voivat olla tottuneet tietynlaiseen tyyliin tietyissä paikoissa, ja olisi vain ylipirteää kekkulointia ruveta uudistamaan asioita vain uudistamisen ilosta. Tuskinpa kirjastoihin sentään halutaan markkinointikonsultteja laittamaan asioita aivan mullin mallin.

Konservatiivisuus on arvo sinänsä, ja se liittyy juuri kirjaston luotettavuuteen, neutraaliuteen ja asiallisuuteen. Kirjasto ei voi olla tunkeileva ja räiskyvä, mutta ajoittaista hauskuutta se ei estä. Liiat kyltit puolestaan sekoittavat, ja kylttien paikkojen miettimisessä ei kannata kiirehtiä. Kokeiluja voi tehdä, mutta ajan kanssa näkee parhaiten, mikä toimii.

No, puhun tässä taas kuin olisin suurikin asiantuntija. Mutta puhun sen perusteella, mitä olen kokenut ja lukenut. Eikä kaikkea tarvitse yrittää keksiä itse. Värimaailman voi vaikka varastaa kunnan visuaalisesta ilmeestä, samoin fontin. Tai sitten värit voivat symboloida jotain: oma väri dekkareille, oma väri lastenaineistolle tms. Fonttien suhteen ei varmaan kannata hullutella liikaa, mutta Arial tai Times New Roman ovat tylsyydessään jo aika epäilyttäviä valintoja. Toki fonttejakin voi välillä vaihdella. Ehkä tylsyys parempi kuin sekavuus, kun tuntuu että nimenomaan sekavuus on suomalaisissa kirjastoissa se ongelma.

Tietääkseni suunnittelijapiireissä on myös tärkeää korostaa, etteivät opasteet erotu liiaksi. Opasteita ei nimittäin tehdä opasteita arvosteleville (ja niille jotka osaavat arvostaa vaikkapa eri kirjasintyyppien hienouksia), vaan tavallisille ihmisille (jos nyt ns. tavallisia ihmisiä toki edes on olemassa; anteeksi sanavalinta ja anteeksi tämä villi sulkeiden käyttöni). Tärkeintä on itse asia, ei se muoto johon asia on laitettu. Visuaalinen ilmekin on siis asiakaspalvelua.

Oman tuntumani mukaan kyltit ja värimaailmat eivät kirjastonjohtajien prioriteeteissa ole kovin korkealla. Siksi esimiehet varmaan vain olisivat iloisia, jos joku päättäisi tarttua toimeen kylttien ja värimaailmojen uudistamisessa.

Asiakaspalvelu, Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Olin kadonnut rekisteristä

Jaan vielä tähän yhden Oodi-kokemukseni. Se ei liity itse rakennukseen, vaan siihen, että menin äskettäin sinne kysymään, onko kirjastokorttini vielä voimassa. En ole nimittäin vuosiin lainannut Helmet-kirjastoista mitään, ja mieli teki kysyä, voisiko kortillani vielä lainata.

Kortti ei ollut voimassa. Kolme vuotta käyttämättömänä olleet kortit siivotaan rekisteristä.

Minä sanon suoraan, että minua harmittaa tällainen asenne kirjaston taholta. Kysyttiinkö minulta, että haluan korttini poistettavan rekisteristä? Halusinko minä sitä? Luovuinko mielessäni pääkaupunkiseudun kirjastojen asiakkuudesta tuon kolmen vuoden aikana?

En tietenkään. Ja olinhan minä tällä välin joskus ollutkin asiakas helsinkiläisissä kirjastoissa. Ehkä olin vain käynyt lukemassa lehtiä, mutta yhtä lailla olin mieltänyt itseni asiakkaaksi, vaikken ollutkaan yli kolmeen vuoteen lainannut mitään. Miksi olisinkaan lainannut, kun en ole pääkaupunkiseudulla asunut enkä edelleenkään asu?

Mutta mikä saa kirjaston olettamaan, että haluaisin tulla poistetuksi asiakasrekisteristä? Eihän Helmet-kirjasto muutenkaan vaadi sitä, että osoitteen täytyisi olla pääkaupunkiseudulla tai edes Uudellamaalla.

Todellisuudessa olin kirjaston henkisenä asiakkaana koko tuon niin sanotun poissaoloajan. Olin tyytyväinen, että minulla oli muiden kirjastokorttieni lisäksi myös Helmet-kortti. Olin lojaali asiakas, joka saattoi hyvinkin joskus kuvitella lisäävänsä aktiivisuuttaan Helmetin suhteen, jos muutto pääkaupunkiseudulle olisi joskus ajankohtaista. Tuona poissaoloaikana en ajatellut olevani kiintynyt niin vahvasti yhteen paikkaan, että olisin kokenut tarvetta luopua mistään muustakaan kirjastokortista kuin Helmet-kortista.

Monilla muilla kirjastoilla on sama käytäntö asiakkuuden vanhenemisen suhteen. Se ei silti tee siitä mielestäni hyvää käytäntöä. Minusta on turhaa tehdä kirjastokorttien vanhenemisesta taas uutta kynnystä tulla kirjastoon ja hermostuttaa sillä asiakkaita, jotka vain yleensä haluaisivat olla rauhassa. Kirjastojen on hyvä ymmärtää, että asiakkuus on paljon muutakin kuin aineistojen lainaamista. Tästähän monissa koulutuspäivissä nykyään puhutaan.

Tuskinpa minä edes vastustan jonkinlaista vanhenemisen aikamäärää. Ihmisethän oikeasti kuolevat, muuttavat kauas pois ja sen sellaista. Mutta kolme vuotta vain on todella lyhyt aika.

On masentavaa joutua ajattelemaan, että näin saattaa käydä muidenkin omistamieni kirjastokorttien suhteen. Saatan joutua jopa taktikoimaan ja hankkimaan turhia lainoja pitääkseni korttini voimassa. Ja sellainen tuskin on kenenkään etu.

Onneksi voin kehua Helsinkiä ja Oodia sikäli, että asiakaslomakkeen täyttäminen ei kestänyt pitkään, ja sain myös pitää vanhan tutun fyysisen korttini.

Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Oodi ja tavoitettavuus

Vielä Oodista. Nythän on käynyt niin, että Oodi-kirjasto on muodostunut huippusuosituksi ja paikoin siellä ovat jopa kirjat loppuneet hyllyiltä. Minähän siis itsekin pidän Oodista, mutta jonkinlaisin varauksin, kuten olen kirjoittanut.

Asia, joka minulle vielä on avautunut, on tavoitettavuuden merkitys. En siis asu Helsingissä, mutta olen viime aikoina kuljeskellut pääkaupungissa jonkin verran. Oodi on ollut hämmästyttävän hyvin omien kulkureittieni varrella, vaikken olisi siihen erityisesti pyrkinytkään.

Ja kun monesti tuollaisiin tilanteisiin liittyy aikatauluihin sidottu tapahtuma tai junan/bussin lähtö, Oodi on oivallisessa paikassa lyhyeenkin piipahtamiseen. ”Miksen kävisi Oodissa” on kysymys, jota en välttämättä edes esittäisi, jos kokisin kirjaston vaikeasti lähestyttäväksi. On mielenkiintoista, miksen aiemmin ajatellut samaa vaikkapa Kirjasto 10:stä, joka sijaitsi aivan yhtä keskeisesti.

Kolme katutason sisäänkäyntiä on tärkeä tekijä. Oikeastaan ainoastaan Alvar Aallon kadun vierusta on kirjaston heikko kohta tavoitettavuuden ja lähestyttävyyden kannalta. Mutta toisaalta rautatieasemalta tultaessa yksi sisäänkäynti on todella kätevästi sen kadun kulmassa.

Oodi tuntuu avarammalta, monipuolisemmalta, kutsuvammalta ja anonyymiyteni säilyttävältä. Oodissa ei kukaan kiinnitä huomiota minuun, eikä kukaan ihmettele, vaikka menisin sinne vain lataamaan puhelinta ja istuskelemaan (kuten olen kerran tehnytkin). Tai vaikka menisin Oodin kahvilaan vetelehtimään unohtaen koko kirjastotilan. Oodi on kosmopoliittista, lentokenttämäistä julkista tilaa. Tavallaan se myös muistuttaa modernia turistikohdetyyppistä sakraalitilaa, joiden helsinkiläisiä ilmentymismuotoja ovat Kampin Hiljaisuuden kappeli tai Temppeliaukion kirkko.

Ja kun kaikki tietävät, että Oodi on samalla nähtävyys, sinne kehtaa tulla myös katsomaan ja näyttäytymään niin että nuo halut ovat päämotiiveja. Kirjaston ja median markkinointipuheet ovat saaneet Oodin vaikuttamaan ihmisten silmissä erikoisemmalta kuin se onkaan. Toki Oodi on erikoinen, mutta vastaavia piirteitä on monessa muussakin suomalaisessa kirjastossa. Onkin ehkä vähän epäreilua, että samanlainen rakennus Kuopiossa ei saisi aikaan vastaavaa huomiota ja hurmiota.

Oodissa on ylipäänsä mahdollista viettää aikaa matalalla kynnyksellä joutumatta varsinaiseen perinteiseen kirjastotilaan, jossa joutuu ottamaan kontaktin kirjastotyöntekijään ja vaistomaisesti ajattelemaan, mitä tuo toinen ajattelee siitä miten vastuullisesti ja oikein vietän aikaani kirjastossa. Kurinpidon kannalta tällä voi olla kääntöpuolensa, mutta isojen väkijoukkojen sosiaalinen kontrolli tuntuu jo itsessään turvalliselta.

Minusta siis tuntuu, että Oodissa yhdistyy onnistuneesti fyysinen ja henkinen tavoitettavuus. Oli siitä mitä mieltä kirjastona tahansa, sijaintinsa ja lähestyttävyytensä puolesta se on lähellä täysosumaa.

Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Uusia kirjastotuttavuuksia, osa 3: Oodi

Helsingin uudesta pää-, ei kun siis keskustakirjastosta Oodista on puhuttu paljon. Sitä on kehuttu paljon. Minäkin kehun: rakennus on varsinkin iltavalaistuksessa kaunis ulkoa päin, vaikka nyt vielä hieman keskeneräinen. Sisällä huomaa materiaaleista ja yksityiskohdista, että arkkitehtuuriin ja sisustukseen on panostettu. Varsinkin kolmas kerros on hieno ja ainutlaatuinen.

Sanon kyllä, etten niin välitä rakennuksen värimaailmasta. Pikkaisen liikaa mustaa ja harmaata. Ja kun kävin kakkoskerroksessa, se vaikutti osittain ahtaalta ja epämukavalta, eikä ollenkaan niin valoisalta ja kodikkaalta kuin kolmoskerros. Avajaispäivän ihmispaljoudella varmasti oli myös tekemistä kokemukseni kanssa.

Olen käynyt rakennuksessa kolme kertaa. Vielä en ole lainannut mitään, joten tämä analyysini on varmasti puutteellinen asiakaskokemusta ajatellen. Mediassakin on melko vähän puhuttu Oodista kirjastoasiakkaan näkökulmasta.

Oodi on monumentaalirakennus, joka on tehty nähtävyydeksi. Oodi tietää itsevarmasti olevansa sellainen. Ja kaikki ihmiset, jotka käyvät Oodissa, tietävät sen ja ottavat rohkeasti selfieitä. Oodi ei ole perinteinen kirjasto, vaikka siinä onkin myös perinteistä kirjastoa. Kirjastoa vierastavien ihmisten ei tarvitse Oodin mennessään pelätä joutuvansa kirjastoon. Jos siis ymmärrätte mitä tarkoitan: että Oodiin on kaikkien helppo mennä.

Oodi ei ole kirjavarasto, vaan joukko seiniä, joiden sisään ihmiset voivat tulla ja kohdata tiedon ja toisensa. Kirjojen ja muun aineiston määrä ei ole olennaisinta, vaan uudenlaisen kirjastokäsityksen sisältämä tärkeä ajatus kirjastosta kohtaamispaikkana.

Oodin saavutettavuus on loistava, noin 10 kertaa parempi kuin viehättävän Rikhardinkadun kirjaston, joka sekin on kartalla katsottuna ”keskeisellä” paikalla mutta silti sivukujalla. Oodi on aivan ytimessä, ja taloon pääsee sisään kolmesta eri sisäänkäynnistä, mikä heijastaa sen luonnetta avoimena kohtaamispaikkana.

Mutta monumentaalisuuteen, uudenlaisuuteen ja avoimuuteen liittyy samalla Oodin suurin heikkous. Ne kirjat. Ne levyt. Se tunne, kun tulee ykköskerroksen aulaan ja huomaa vain kahviloita, valotauluja, ovia ja portaikkoja. Missä ne kirjat ovat?

Tai onhan niitäkin, mutta vaistomaisesti iskee harmistus, kun tajuaa että vanhan tutun kirjaston herkkua pääsee maistamaan vain yhdessä kolmesta kerroksesta. En ainakaan vielä osaa kuvitella itseäni kakkoskerrokseen viettämään aikaa. En tiedä mitä siellä tekisin muuta kuin menisin jonnekin nurkkaan lukemaan kirjaa. Mutta kai sielläkin olisi uusia hienoja toimintoja vinyylileikkurista ompelukoneisiin. En vain itse ole keksinyt niille käyttöä.

Niin: Oodi ei mahdu nidemäärältään edes pääkaupunkiseudun kirjastojen top-vitoseen. Tämä on pääsyy sille, miksi Oodia koskeva hype hieman häiritsee minua.

Ja pakko sanoa että kolmoskerroksessa minua ahdistaa tilan avoimuus. Hyllyjen väliinkään ei voi unohtua, vaan pää ylettyy aina hyllyjen yläpuolelle. Itse en siitä pidä. Kolmoskerroksesta on turha etsiä rauhallista nurkkaa. Täällä ei voi piiloutua ympäröivältä maailmalta, kun joka puolen lasiseinistä näkee kaistaleen kuhisevaa suurkaupunkia. Dialogia maailman kanssa pehmentävät ikkunoihin präntätyt pisteet, jotka sumentavat näkymän, mutta jotenkin en innostu tästäkään ratkaisusta.

Monesti sanotaan, ettei kirjastojen pitäisi olla kirjavarastoja. Olen eri mieltä. Kirjastojen pitää tietenkin olla kirjavarastoja. Mistä niitä kirjoja muuten voisi lainata? Mutta samalla olen toki samaa mieltä. Kirjastojen ei tietenkään pidä olla pelkkiä kirjavarastoja, vaan paljon muutakin samaan aikaan.

Siksi suhtaudun skitsofreenisesti Oodiin. Yksittäisistä pettymyksistä huolimatta pidän rakennuksen arkkitehtuurista. Arvostan ja kannatankin sitä, miten kirjasto on lähestynyt tulevaisuuden kirjaston ihannetta. Mutta samalla harmittelen, miten Oodi olisi voinut olla vielä parempi lainaamispaikka. Ihan vaan niin, että siellä olisi ollut enemmän valinnanvaraa.

Eivät kirjastot sentään mitään kirjakauppoja ole, joissa jokaisen kirjan täytyy tilansa ansaita ja maksaa. Totta kai tiedän, että lainamäärät ovat yleensä korkeammat kun kokoelma on suppeampi ja paremmin hoidettu, mutta miksi lainamäärien pitäisi olla ainoa mittari? Kokoelma itsessään on arvokas asia. Tehostaminen voidaan ymmärtää väärin ja monta hyvää kirjaa jäädä löytymättä, kun ne eivät enää ole esillä hyllyissä. Ne kirjat, joita kukaan ei enää muistanut, ja sitten ne unohdettiin. Ja ne levyt: niitähän ei ole ollenkaan, ja se on vielä kauheampaa.

Mutta voiko näitä kahta kirjastoihannetta edes sovittaa yhteen? Minusta voisi — ainakin paremmin. Jos arvostaa laajaa kokoelmaa, se ei tarkoita että vastustaisi sitä millä tavalla Oodi tekee kirjastosta houkuttelevamman.

Sanoisin lopulta, että Oodi on ihan hyvä. Ei aivan hypetyksen arvoinen, enkä tiedä onko se hintansa veroinen. Tosin Oodin julkisuusarvo on sen verran iso, että hinnan ja arvon miettiminen on sikälikin hankalaa. Lippulaivakirjastona sen toivoisi silti olevan enemmänkin kuin vain ”ihan hyvä”. Tai ehkä juuri siksi se voikin olla ihmisiä tyydyttävä lippulaivakirjasto, kun se on mielestäni vain ”ihan hyvä”. Miten vaan.

Pidän blogista vähän joululomaa. Palataan taas tammikuun puolessa välissä. Hyvää joulua!

Aineistot, Kirjastoverkko

Varastojen tehostaminen

Olen toisinaan miettinyt, miten varastojen käyttöä voisi tehostaa. Nythän mahdollisuuksia siihen olisi enemmän. Varausmaksuttomuus saman kirjastokimpan alueella tarkoittaa sitä, että kuljetukset rullaavat asiakkaan kannalta kätevästi paikasta toiseen. Asiakas saa ilmaiseksi ja melko vaivattomasti käyttöönsä suuremman kokoelman kuin aiemmin, vaikka kokoelma onkin hajautettu eri paikkoihin.

Jo tällä tavalla kokoelma toimii siis tehokkaammin. Mutta varastot voisivat älykkäämmin järjestettyinä muodostaa vielä paremmin toimivan varaston, jossa kaikkialla ei tarvitse säilyttää kaikkea. Ei tarvitsisi edes perustaa uutta isoa keskusvarastoa – ellei sitten välttämättä haluttaisi panostaa tuollaisen yhden ison varaston automatisointiin ja tehokkaaseen tilankäyttöön.

Mutta eikö tehokasta tilankäyttöä olisi harkitumpi kokoelmapolitiikka, jossa kokoelman ns. pitkä häntä otettaisiin nykyistä paremmin huomioon? Tähän tarvittaisiin varmasti kokonaisnäkökulmaa poistoihin ja varastosiirtoihin. Tai vain riittävän hyvät perusperiaatteet, joita yksittäiset kirjastonhoitajat sitten soveltaisivat paikallisesti.

Ajattelin sitä siis lähinnä niin, että vähemmän kysytyistä kirjoista tarvitaan koko kirjastokimpan alueelle vain yksi tai pari kappaletta. Yksöiskappaleet vievät niin vähän tilaa, että niitä mahtuukin varastoihin todella paljon. Tilaa syntyy, kun vähemmän kysyttyjen kirjojen turhat kappaleet poistuvat. Ja silloin kun joku sattuu kysymään tuollaista teosta, se löytyy kätevästi ilman vaikeaa kaukolainabyrokratiaa.

Varmasti kokoelmassa on sellaista epäsuhtaa, jonka huomaa helpostikin. Esimerkiksi kymmenen vuotta vanhat dekkarit, joita on melkein joka paikassa liikaa. Tai vanhat kaksoiskappaleet. Siten jotkut poistopäätökset ovat helppoja.

Toisaalta näkemystä paikallisesta kokoelmasta tarvitaan jatkossakin. On arvo sinänsä, että jossain kirjastossa on tietynlainen kokoelma, laadullisesti tai määrällisesti arvokas tai sitten molempia. Ja minusta se, että kirjakuljetukset ovat muuttuneet maksuttomaan suuntaan, ei tarkoita että näin tulisi olemaan myös tulevaisuudessa.

Tarvitaan pitkäjänteisyyttä – poistoihin ei kannata ryhtyä hetken huumassa. Lisäksi kaikki asiakasryhmät eivät välttämättä perusta kaukaa tehtävistä varauksista, esim. lapset ja ujot.

Ainakin on niin, että varastoja ei pidä aliarvostaa. Varastojen aineistoa kannattaa markkinoida ja tehdä tunnetuksi aivan kuten muutakin aineistoa. Ja se pitää saattaa mahdollisimman helposti saatavaksi.

Onhan meillä toki Varastokirjasto, mutta mielestäni se ei pelkästään riitä. Kaukolainat sieltä maksavat ja tuovat jo heti yhden kynnyksen kirjastonkäyttäjälle. Kirjastojen tehtävä kun on tarjota mahdollisimman laaja kokoelma ihan maksuttomasti. Tai sitten muutetaan saman tien Varastokirjastosta tilaaminen maksuttomaksi…

Oikeastaan voisi olla parasta, että asiakkaat mieltäisivät kirjastoissa näkyvän kokoelman olevan vain jäävuoren huippu. Että aina se haluttu teos löytyy ainakin jostain muualta – jostain muusta kirjastosta maapallolla tai sitten netistä. Kirjastojen tehtävä ei myöskään ole mustasukkaisesti vartioida omaa fyysistä kokoelmaa neljän seinän sisällä, vaan opastaa käyttäjä tiedon ja kulttuurin lähteille miten parhaiten hänelle sopii.

Aineistot, Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Vaikutelmia Koilliskeskuksen kirjastosta

Tampereella on äskettäin avattu mielenkiintoinen uusi kirjasto. Mielenkiintoiseksi sen tekee moni asia, muun muassa se että kirjasto sijaitsee Prisman yhteydessä Linnainmaan lähiökeskuksen solmukohdassa. Olen aiemminkin puhunut kirjastojen ”kauppakeskustoitumisesta” ja tämä on yksi kehityksen ilmentymä.

Toki Koilliskeskuksen kirjasto ei sikäli ole uusi, että sen kokoelmat siirrettiin samalla lakkautetusta Pellervon kirjastosta. Mutta sen konsepti on uudenlainen. Ja siinä onkin toinen osa mielenkiintoisuudesta: aivan kirjaston yhteydessä on ravintola-kahvila sekä neuvola ja nuorisotilat, eivätkä vain vieressä, vaan kiinteässä yhteydessä. Esimerkiksi neuvolan vastaanotolle jonotetaan lastenosastolla.

Kirjastoon on oma sisäänkäynti ulkoa ja se on paikkana kirjaston oloinen, mutta silti vahvasti omalla tavallaan painottunut. Oma vaikutelmani tästä ei ole pelkästään ihastelevan positiivinen. Aineistokokoelma kun ei ole kovin kummoinen. Hyllyjä on vähän, ja ne ovat matalia. Kaunokirjallisuushyllyt on jätetty tarkoituksella vajaiksi ja väljiksi, mikä harmittaa ainakin itseäni.

Tuntuu, että sisällöt eivät ole tämän kirjaston konseptissa pääosassa, vaan pikemminkin palvelut ja elämyksellisyys. Kirjastossa on melkeinpä enemmän erilaisia huoneita ja varattavia tiloja kuin perinteistä ”kirjastoa”.

Tämä on vieläpä loogista, sillä Koilliskeskus on ”osa Tampereen kaupungin tulevaisuuden palvelumallia, jonka mukaisesti alueiden palveluja keskitetään hyvinvointikeskuksiin ja lähitoreille”.

En silti tiedä, onko mallia tai toteutusta syytä moittia. Kyllä kaupunkiin mahtuu monenlaisia kirjastoja. Välillä sitä kuitenkin miettii, onko konseptissa menty jo liian pitkälle. Missä ne kirjat ovatkaan? Miksi täällä on tällainen hälinä, eikö voisi olla hiljaista? Miksi tiskin vieressä on lista varatuimmista kirjoista, miksi sellaisella tilastolla olisi mitään käyttöarvoa? (Romantikkona ajattelen, että jonkun kirjan suosituimmuus ei kerro mitään siitä, kannattaako se lukea.)

No, en minä kai valita. Onhan tässä kirjastossa kyllä silti kaikkea mitä kirjastolta sopikin odottaa, monin paikoin vain pienipiirteisemmin ja ripotellummin. Viihtyisältä näyttäviä lukusoppiakin on. Ja ehkä aineisto saattaa kasvaa ajan myötä?

Itse en kokenut kirjastoa niin viihtyisen rauhallisena kuin vaikkapa monia muita, viime aikoinakin valmistuneita kirjastoja. Se toki ei varmaan ollut suunnittelijoiden tarkoituskaan. Ainakin tämä kirjasto rikkoo raja-aitoja. Paikalle löytää varmasti myös paljon sellaisia käyttäjiä ainakin lasten ja nuorten joukosta, jotka eivät niin hyvin viihtyisi perinteisemmässä kirjastossa.

Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Chinguetti ja kirjastojen voima

Mauritaniassa sijaitsevassa Chinguettin kaupungissa on jotain todella romanttista. Tämä aavikkokaupunki ja entinen karavaanien solmukohta on tunnettu mistäpä muusta kuin kirjastoistaan.

Chinguettissa on säilynyt valtava määrä vuosisatoja vanhoja tieteellisiä ja uskonnollisia käsikirjoituksia. Kaupunki olikin tunnettu juuri niistä, ja on edelleen. Sivistyksen ja koulutuksen merkittävänä keskuksena sitä alettiin aikoinaan jopa pitää jonkinlaisena pyhänä kaupunkina.

Harmi vaan, että Chinguettilla on mennyt viime ajat kehnosti. Ilmastonmuutos, aavikoituminen ja elinkeinoelämän rakennemuutos ovat tuoneet suuria ongelmia. Turismi ei ole kuin osaratkaisu, varsinkin kun terroristit ovat yksi riesa lisää. Nykyään Chinguettissa asuu vain joitakin tuhansia ihmisiä. Käsikirjoituksiakin on viety pois, ja kun hyvin monet niistä ovat vanhojen sukujen hallussa, niiden säilyttäminen ei ole ollut virallisten tahojen mielestä aina asianmukaista.

Oli miten oli, minua ainakin kiehtoo tämä mudasta ja kivestä rakennettu vanha kaupunki Saharan uumenissa. Suomesta käsin katsottuna tällainen sivistyksen keskipiste autiomaan keskellä näyttää melkeinpä myyttiseltä.

Ainakin Chinguettin menestys ja maine on yksi osoitus kirjastojen voimasta. Monenlaiset kirjat ja käsikirjoitukset ovat olleet merkittävässä roolissa historian varrella, olipa kyse mistä maailmankolkasta tahansa. Siksi on ollut ja tulee olemaan tärkeää, että kirjastot missä tahansa pystyvät toteuttamaan säilyttävää ja sivistystä edistävää tehtäväänsä. Etenkin nyt tässä tapauksessa, kun uhkatekijöitä on paljon.

Meidän suomalaisten kannattaa myös muistaa, että olemme osa samaa universaalia kirjastolaitosta chinguettilaisten kanssa ja heidän kirjallinen perintönsä on myös osa meidän perintöämme. Eli kaikki arvostus heille.

Lähteitä:
http://www.smithsonianmag.com/travel/endangered-site-chinguetti-mauritania-54168194/?no-ist
http://www.messynessychic.com/2014/05/14/the-lost-desert-libraries-of-chinguetti
https://www.theguardian.com/world/2010/jul/27/mauritania-heritage-books-libraries

Kirjastoverkko

Metson uusi lehtilukusali

Tampereen Metso-kirjaston yläparvelle on juuri valmistunut uusi lehtilukusali. Samalla poistui käytöstä vanha lukusali, joka sijaitsi melkein kilometrin päässä erillisessä rakennuksessa. Tässä joitakin vaikutelmiani uudesta paikasta.

Pääkirjasto sai nyt siis ison lehtilukusalin, joka siltä tähän mennessä oli puuttunut. On helppo sanoa hyväksi piirteeksi sitä, että kirjaston palvelut eivät ole enää hajaantuneena ympäriinsä. Ainakin se on loogisempaa. Tosin vanha lehtilukusali oli myös erittäin hyvällä ja kauniilla paikalla koskenrannassa ja myös rakennus itsessään oli hieno ja viihtyisä. Ja paikka, jossa Metsossa ennen oli näppärä lukunurkka suosituimpine lehtineen, on nyt poistunut muuhun käyttöön.

Huono puoli on, että sali on toisessa kerroksessa, eli sinne pitää kiivetä portaat ylös. Toisaalta paikka muodostaa mukavan oman soppensa. Melu tuskin tulee olemaan ongelma, ellei sitten viereisellä musiikkiosastolla ole joskus jotain esitystä. Täytyy myös ihailla tapaa, jolla lukusali avautuu käytävälle ja viereiseen kahvilaan. Monia erilaisia penkkejä ja monia viihtyisiä ja rauhallisia paikkoja löytyy valittavaksi.

Tila itsessään ei ole mitenkään erityisen iso, mutta varmaan siksikin se tuntuu viihtyisältä. Yleisvaikutelma on tyylikäs ja oudolla tavalla sekä moderni että vanhanaikainen; vanhat taideteokset luovat mielenkiintoista retrovaikutelmaa.

Lattia- ja seinäpinnat ja muut yksityiskohdat näyttävät kivoilta. Ikkunat ovat tyylikkäitä ja talon arkkitehtuuri pääsee hyvin esiin. Pyöreistä ikkunoista tulee myös mieleen vanha lukusali.

On vaikea sanoa enempää käyttökokemuksen puuttuessa. Pitäisi viettää enemmän aikaa paikassa. Lehtivalikoiman laajuudesta ainakaan on paha sanoa. Mutta pääosin uudistus vaikuttaa hyvältä, vaikka vanha lukusali onkin eräänlainen menetys.

Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Oleskelusohvien lumo

Joskus voi olla hyvä miettiä, mitä kirjasto merkitsee minulle juuri nyt ja tänään.

Aikaisemmin tänä syksynä olin kävelyllä ja aloin miettiä, pitäisikö käydä kirjastossa paluumatkalla kotiin. Kirjasto oli aika mukavasti matkani varrella.

En kuitenkaan halunnut lainata mitään. Se, mitä kirjastosta sillä kertaa kaipasin, oli jonkinlainen levähdyspaikka. Olin sitä paitsi lukenut aikaisemmin päivällä jo aivan tarpeeksi kaikkea, enkä ollut niin kiinnostunut sanomalehdistäkään.

Niin, tajusin että kaipaan leposohvaa tai nojatuolia. Sellaisia joita on vaikkapa kaupungin pääkirjastossa, ja jonne voi incognito mennä vähäksi aikaa istumaan ja murjottamaan. Kaupungeissa ei muutenkaan samanlaisia maksuttomia oleskelupaikkoja ole liikaa. Vartin istuskelun jälkeen onkin jo taas hyvillä mielin lähdössä jatkamaan matkaansa.

Tässä blogissa olen puhunut joskus ja ehkä useinkin siihen sävyyn, että nojatuolit eivät saa olla etusijalla kirjaston aineistoon nähden. Mutta nyt minä kaipasin juuri niitä. Joskus sitä vain kaipaa kirjastoilta muitakin kuin kirjoja, lehtiä tai nettiä, varsinkin jos on oppinut levähtämisen tavan jossain muussa kirjastossa aikoinaan.

Tiesin kyllä, ettei lähikirjastossani taida niitä nojatuoleja edes olla. Kävellessäni kirjastoa kohti ajattelin, että voinhan ainakin käydä siellä vessassa, jos en muuta. Kun tulin sisälle, havaitsin muistijälkeni oikeaksi. Tuoleina oli pelkkiä puupenkkejä. Hyllyrivien väliin sijoitetulle yksinäiselle tuolillekaan ei kehdannut jäädä möllöttämään. Mitä siinä olisi tehnyt muiden katseiden alla. Olisiko ollut sosiaalisesti hyväksyttyäkään röhnöttää siinä ja laittaa vähäksi aikaa silmänsä kiinni. Ajattelevat, että joku syrjäytynyt.

Kirjastosta ei vain löytynyt sitä hiljaista nurkkaa ja pehmeää tuolia, jota olin kaivannut. Kävin vessassa ja lähdin pois.

Mutta hyvät lukijani, älkää tehkö tästä kirjoituksesta mitään johtopäätöstä. En moralisoi tai kritisoi. Ottakaa tämä lähinnä yksittäisenä havaintona ja tunteiden ilmaisuna. Tällaisia jotkut kirjastot ovat ja tällainen minun päiväni sattui olemaan silloin. Ja hyvä niin.

Asiakaspalvelu, Kirjastojen olemus, Kirjastoverkko

Muutkin pidentävät aukioloja, mikseivät myös kirjastot?

Viime aikoina on puhuttu paljon ruokakauppojen aukioloaikojen muutoksista. Minua on alkanut mietityttää, miten trendiä aukioloaikojen laajentamisesta voi verrata kirjastoihin. Samaa ilmiötähän huomaa mm. itsepalvelukirjastojen lisääntymisenä. Samalla aukioloajatkin pitenevät.

Mutta päteekö kirjastoihin se yleisesti hyväksytty ajatus, että on aina sitä parempi, mitä pitempään kaupat ovat auki? Nykyäänhän argumenttiketju menee lähinnä niin, että enemmän aukioloa tarkoittaa enemmän myyntiä, enemmän rahaa ja enemmän työpaikkoja. Ihmisten viikkorytmille, sosiaalisille tarpeille ja pyhäpäivän pyhyydelle uhrataan vähemmän ajatusta. Talouskasvua ihannoivassa yhteiskunnassa tämä on selvä arvovalinta.

Tässä kohtaa pitää siis kysyä sitä, pitäisikö kirjastojenkin pyrkiä olemaan mahdollisimman usein auki, vaikka perustelut sille olisivatkin erilaisia ja varmaankin vähemmän taloudellisista argumenteista lähteviä.

Minusta tässä asiassa on suurelta osin kyse siitä, minkä ajatellaan olevan kirjaston olemus ja merkitys. Viime vuosina kirjastot ovat muuttuneet aineistolainaamoista yhä enemmän kohtaamispaikkojen ja kulttuurilaitosten suuntaan. Ihminen ei aina niinkään hae kirjastosta yhteyttä kirjastossa säilytettävään aineistoon, vaan abstraktimmin tietoon, kontakteihin ja kulttuuriin ylipäänsä, joka voi joko sijaita kirjastotilassa tai sitten internetissä tai muissa kirjastojärjestelmän osissa. Tässä kehityskulussa on paljon hyvää, vaikka se ei olekaan vailla pulmia.

Voi myös olla, että tämä kehitys johtaa suurempiin paineisiin kirjastojen aukioloaikojen laajentamiseksi. Ehkä tässä kannattaa korostaa internetin merkitystä ja sitä että ihmisten tasa-arvoinen pääsy internetiin muuttuu yhä tärkeämmäksi. Korkeakouluissa onkin nykyään tavallista, että on 24 tuntia auki olevia internet-tiloja. Miksi kirjastot eivät pidä tätä tärkeänä, jos yliopiston kaltaiset sivistyslaitokset pitävät?

”Kohtaamispaikka”-tyyppisessä ajattelussa kirjaston merkitys muuttuu säilytyspaikasta mahdollistajaksi ja elintärkeäksi palveluksi, joka tarjoaa yhteyksiä ja asiantuntijuutta. Tässä mielessä voisi ajatella, että pitempi aukiolo hyödyttäisi juuri niitä, jotka kyllä pystyvät odottamaan mielenkiintoisen kirjan lainaamisessa seuraavaan päivään. Heille vain olisi tärkeämpää yhteys netin tai kirjastonhoitajan avustuksella johonkin sellaiseen, jonka merkitykselle pelkkä varasto on mykkä tarjoamaan vastausta.

Toki voi kysyä, onko kirjastotyöntekijän ammattitaito niin elintärkeää, että sen saatavuutta pitäisi yömyöhään asti venyttää. Voi olla, että tässä kohtaa on järkevää tehdä erottelua. Tässä tulee myös eteen syy, miksi aukioloaikojen laajentaminen on tapahtunut itsepalveluvetoisesti. Työ on kallista ja hyvä palvelu maksaa, se on yksi tekijä, mutta toinen on priorisointi. Kirjastonhoitajan asiantuntemus tuskin on asiakkaan ympärivuorokautisista tarpeista suurin. Nykyään ihmiset ovat myös tottuneet itsepalveluun ja hyväksyvät sen.

Toisaalta kaupat eivät ole ainoa vertailukohde kirjastoille. On hyvä kysymys, miksi museoiden aukioloajat ovat yleensä niin lyhyitä. Se, että kirjastot ja museot kulttuurilaitoksina eroavat toisistaan, on tietenkin yksi vastaus, mutta enpä minä lopulta tiedä. Ehkä kirjastojen monipuolisuus ja arkipäiväisyys pakottaa ne luontaisemmin lisäämään saavutettavuuttaan, kun taas museot ovat enemmänkin elämyksellisiä ja kertaluontoisia kokemuksia.

Tässä kaikessa on varmasti aihetta syvällisempäänkin pohdintaan. Itse ainakin olisin monesti iloinen, jos kirjastot olisivat auki vaikkapa iltayhdeksään. Aivan kuten lähikaupasta pystyy kätevästi noukkimaan mukana yksittäisen unohtuneen maitopurkin, pystyisi kirjastossakin vain piipahtamaan maksamassa eräpäivää lähestyvän laskun tai lukemassa päivän lehden tai linkatun artikkelin. Tai tsekkaamassa taidenäyttelyn tai mainoksen tulevasta näyttelystä. Joku vain valvoisi tilaa ja ehkä kävisi avaamassa ja sulkemassa ovet.

Ihminen ei elä pelkästään leivästä. Jos leipää saa kaupasta yhdeksään asti tai pitempäänkin, miksi pitäisi olettaa, että sanojen ja ajatusten saaminen kirjastosta olisi yhtään vähemmän tärkeää.

Kirjastotyöntekijät voisivat tehdä sitä oikeata työtään edelleenkin suurelta osin päivisin. Mikään ei sinänsä muuttuisi kovin paljoa. Kyse olisi lähinnä työn organisoinnista ja hieman uudesta tavasta palvella asiakkaita.

Niin, tähän suuntaan kehitys on mennyt jo monta vuotta, eikä myöskään turvallisuus ole käsittääkseni kohonnut suureksi ongelmaksi ainakaan suomalaisissa kokeiluissa. Mahdollisuuksia meillä ainakin olisi nykyisten ideoiden pohjalta. Menemmekö vielä pidemmälle? Uskallammeko tai haluammeko edes?