Markkina-ajattelu, Tapahtumat

Miten saada kirjastoihin yleisöä, menoa ja meininkiä?

Miten saada tapahtumiin ihmisiä? Miten kirjaston eri toiminnot voisivat olla suositumpia, ja miten eri toimijoita saisi kirjastoon tekemään omia tapahtumiaan? Tuntuu, että tällaisten tilaisuuksien ja mahdollisuuksien markkinointi on usein vaikeaa.

Olen muiltakin kuullut, että pienempiin kirjastoihin on pääkirjastoja hankalampi saada yleisöä esimerkiksi aikuisten kirjailijavierailuihin, joten markkinoinnin epäonnistuminen ei ole varmasti mikään harvinainen ongelma. Sama ongelma koskee myös esim. pikkukirjastojen taidenäyttelyitä. Harva niitä saapuu erikseen katsomaan. Tai sitten pitäisi houkutella kirjastoon tunnetumpia nimiä? Mutta se taas sitten jo maksaa, ihan niin kuin kirjailijavieraatkin maksavat. On myös vaikea perustella isojen tapahtumien budjetointia, jos yleisöä ei käy edes tyydyttävästi.

Mielestäni polttavin ongelma koskee erilaisiin teemaviikkoihin liittyviä tapahtumia, joiden mainostamiseen ei käytetä juurikaan aikaa ja jotka ehkä eivät ole vakiintuneet vuodenkiertoon kuin harvojen asiakkaiden mielissä. Niitähän riittää Pohjola-viikosta digitukiviikkoon. Harvoin itsekään muistan, milloin mikäkin viikko on menossa.

Ehkä suurin potentiaali olisi asiakkaiden omissa kehitelmissä. Kirjaston työntekijöiden työaika on kuitenkin rajallinen. Tokihan eri järjestöjen tilavaraukset ovat suositeltavia, mutta vielä enemmän olisi tilaa erilaisille asiakkaiden omille näyttelyille ja tapahtumille. Ulkopuolisen vetämä sanataidepaja, elokuvakerho, kielikahvila? Ainakin ideoita riittää, niille tarvittaisiin vain toteuttaja.

Tässä tulee eteen toinen henkilökohtainen haasteeni eli verkostoituminen. Kun tuntee laajemmin ihmisiä omaan työhönsä liittyen, on myös helpompi tulla ihan vain satunnaisestikin luoneeksi suhteita, joista saattaa versoa tuollaista omaehtoista toimintaa. Ihmiset voivat tulla rohkaistuksi ja rohkaista toisia, ja tieto kirjaston tarjoamista mahdollisuuksista leviää. Nyt esteenä voi monesti olla, että toimijat eivät tiedä, mitä kaikkea kirjastossa voi tehdä, kun kirjasto ei osaa siitä niin hyvin viestiä.

Markkinointia on tavallaan myös yhteistyö opettajien kanssa. En ainakaan itse osaa viestiä niin, että kaikki opettajat todella tajuaisivat, mistä koulun ja kirjaston välisessä yhteistyössä on kyse. Että koululuokat oikeasti tekevät kirjastokäyntejä suunnitelman mukaan eivätkä jätä niitä kevyesti väliin. Ja sitten turhaudun, kun he eivät käy muistutuksista huolimatta. Tämä oli toistuva kuvio jo ennen korona-aikaa. Yhteiset palaverit auttaisivat varmasti, mutta entä jos yrityksistä huolimatta yhteysopettajia ei näe edes lukuvuoden alussa?

En nyt tässä tekstissä suuremmin kehittele mitään vastauksia näihin ongelmiin. Ehkä ratkaisu voi tulla monesta eri suunnasta. Kohdennetumpaa viestintää yhteistyökumppanien (koulujen, järjestöjen) kautta, toistuvampaa ja visuaalisesti kekseliämpää viestintää, tapahtumien parempaa toistuvuutta ja brändäystä. Ja myös sitä, että itse tapahtumiin panostettaisiin enemmän ja niistä tehtäisiin jo itsessään vetovoimaisempia. En tiedä. Jonkinlaiset teemaan liittymät koulutuspäivät kieltämättä kiinnostaisivat.

Aineistot, Markkina-ajattelu

Kirjakaupoilla (mutta ei välttämättä fyysisesti)

Olen viime aikoina, enimmäkseen toki ennen korona-aikaa, kierrellyt poikkeuksellisen usein kirjakaupoissa etsimässä kiinnostavia kirjoja. Käsilläni on nimittäin ollut positiivinen ongelma: kuinka käyttää monen kymmenen euron lahjakortti Suomalaiseen Kirjakauppaan.

Positiivisesta ongelmasta oli kuitenkin tullut melkeinpä negatiivinen, koska jälleen ajautuduin päivittelemään kirjakauppojen valikoimaa ja vertaamaan niitä kirjastoihin ja nettikirjakauppoihin. Päivittely pätee muihinkin kauppoihin kuin vain Suomalaiseen.

Ensinnäkin itselleni herää helppo kysymys: miksi ostaa kymmenien eurojen arvoista kirjaa, jos sen voi lainata kohtuullisella vaivalla kirjastosta? Pari kuukautta sitten minulle kävi niin, että löysin erään kirjan, jonka olisin halunnut ostaa, mutta sitä ei ollut Suomalaisen Kirjakaupan kivijalkaliikkeissä Helsingin kantakaupungissa. Ja sitten päätin tarkistaa tilanteen Helmetistä, onko kirjaa siellä. Olihan se. Kävelin 500 metriä Oodiin ja lainasin kirjan.

Tuo kirja oli melko suosittu, siihen oli ollut vasta taannoin pitkä varausjono. Aina ei toki käy ihan yhtä hyvä onni sen kanssa, miten jotain suosittua kirjaa saa kirjastoista. Ja se on tietenkin yksi syistä, miksi kirjoja mielellään omistaa. Toinen syy varmasti on monille, että kirjailijaa tukee mielellään ja siksi nimenomaan ostaa kirjan.

Vielä yksi syy on se, että joitakin kirjoja, kuten sanakirjoja, saattaa tarvita usein ja jatkuvasti. Siitä minä sainkin idean, että voisin ostaa ison suomi-ruotsi-suomi -sanakirjan. Nettikauppahaku ei tuonut tulosta, joten marssin taas Suomalaisen kivijalkaan. Mutta mikä pettymys: koko kirjakauppaketjussa ei ole yhtäkään isoa suomi-ruotsi-suomi -sanakirjaa, ne on myyty loppuun. Enkä halunnut ostaa taskusanakirjaa. Johtuneeko tämä myös nettisanakirjojen suosion kasvusta, varmasti niinkin, mutta fyysisille sanakirjoille on silti mielestäni yhä paikkansa.

Valitettavasti kivijalkakirjakauppojen valikoima on hieman puutteellinen. Olen myös siinä käsityksessä, että Akateemisen kirjakaupan valikoima ei ole niin legendaarinen kuin ennen. Verkkokauppakin auttaa vain osittain. Hyvät ulkomaiset nettikirjakaupat (ja Booky) isoine valikoimineen pyyhkivät kotimaisilla kivijalkaliikkeillä lattiaa. Kirjastojen valikoima voi sekin panna kampoihin nettikaupoille lähinnä vain kotimaisen valikoiman osalta.

Paljon kertovaa on se, miten Oodia kovasti haukuttiin siitä, että siellä on vain 100 000 nidettä. Nimenomaan surkuteltiin pientä valikoimaa. Mutta valikoima on yhä todella iso verrattuna kivijalkakirjakauppoihin, eikä merkittävää osaa tilasta mene paperin ja krääsän myyntiin. Omassa lähikirjastossanikin on monin paikoin parempi kokoelma kuin Suomalaisen niin kutsutussa lippulaivamyymälässä Helsingin keskustassa.

Ja mikä vielä harmillista, nettihaun toimivuus on kirjakauppojen verkkokaupoissa heikompaa kuin kirjastoilla. Kirjoja ei ole monesti asiasanoitettu riittävästi. Liian usein on pakko tietää kirjailijan tai teoksen nimi valmiiksi, jotta kirjoja löytää.

On hyvin mahdollista sekin, että minulla on vain aivan liian tiukat (ja epäreilutkin) kriteerit…

Joka tapauksessa verkko ja kirjastot ovat kirjakaupoille niin kovia kilpailijoita, että pelkkä suosituimpiin kirjoihin keskittyminen valikoiman kustannuksella ei voi pitemmän päälle olla kovin hyvä strategia. Ja ovathan sitten vielä antikvariaatit, jotka nekin on verkottuneet nettiin (ja hyvin mielestäni ovatkin).

Fyysisten liikkeiden täytyy hyödyntää verkkokauppaa ja varastoja. Samalla tavalla kirjastojenkin on täytynyt panostaa siihen, että netissä varaaminen ja asioiminen on helppoa. Luulisi tämän korostuvan entisestään tulevaisuudessa.

Minä olisin halunnut pitää kotimaisista kirjakaupoista. Haluaisin yhä, mutta kukahan keksisi sen tavan, etteivät kivijalkakirjakaupat jäisi täysin väliinputoajiksi?

En kuitenkaan päätä tätä merkintää haukkuihin. Nyt kun kirjastot ovat olleet kiinni, olen ostanut pari kirjaa Suomalaisesta ja ollut ihan tyytyväinen. Toivon pitkää ikää sille ja kaikille muillekin kirjakaupoille. Hyvää pääsiäistä!

Aineistot, Markkina-ajattelu

Ovatko kirjallisuuspalkinnot ”turhia julkkiksia”?

Finlandia-palkintojen ja joidenkin muidenkin palkintojen jaosta on jo aikaa sitten toivuttu. Monet kirjallisuuspalkinnot ovat olleet lehtien otsikoissa syksyn aikana. Mutta mitä merkitystä kirjallisuuspalkinnoilla on kirjastojen kannalta?

Jos eläisimme utooppisessa ihannemaailmassa, palkinnoilla ylipäänsä ei kai olisi kovin suurta merkitystä. Miten taidetta muutenkaan voi asettaa paremmuusjärjestykseen? Erilaisten teosten vertailu on aina jotenkin keinotekoista. Palkitut kirjat saavat suhteessa muihin epäreilusti näkyvyyttä ja myyntiä – tai ainakin epäreilusti siinä mielessä, että harvoin laatuero muihin kirjoihin on isompi kuin se subjektiivisen maun kirjo, jolla arvioijat laittavat teoksia riviin.

Kirjaa ei välttämättä tee yhtään paremmaksi se, että se on palkittu, vaikka palkitseminen yleensä kertookin jostain. Tai ehkä parempi olisi sanoa toisin päin: ainakaan kirjaa ei tee yhtään huonommaksi se, että sitä ei ole palkittu ja että se on saatettu tyystin unohtaa.

Mutta tietenkin palkitseminen kertoo jostain. Palkinnot kiinnostavat ihmisiä, ja voi turvallisesti sanoa että arvostetun palkinnon saanut kirja on saanut samalla tietynlaisen takeen laadusta. Lisäksi Finlandia-palkinnolla on se suora käytännön merkitys, että yleensä kaunokirjallisuuden Finlandian voittanutta kirjaa ei näe kirjaston uutuushyllyssä kuukausiin, kun varausjono on pitkä.

Niin, toki kirjastojenkin on hyvä olla kiinnostuneita palkinnoista, koska niillä on merkitystä sille, mitä asiakkaat haluavat. Palkintomenestyjiä voi nostaa esille kirjastotilassa ja markkinoinnissa. Ja esim. Booker-palkintoehdokkaista voi löytyä hyvää tilattavaa vieraskieliseen kaunohyllyyn.

Tästä kirjastot voivatkin olla kiitollisia eri palkinnoille: ne tarjoavat helppoa ja luontevaa materiaalia suosituksille, some-päivityksille ja näyttelyille. Ja ihan vain omankin kirjallisuustietämyksen kartuttamiselle. Ei ole koskaan turhaa lukea Nobel-palkittujen kirjailijoiden teoksia.

Sillä, että joku kirja on menestynyt, ei silti pidä olla ylikorostunutta arvoa. Varsinkin jonkun kirjan rahallinen menestys on laadun mittarina kelvoton. Kirjasto arvostaa ja haluaa nostaa esille monenlaisia muitakin kirjoja ja monenlaista muuta aineistoa kuin palkintovoittajia ja myyntimenestyksiä. On helppo myös ajatella, että kirjastojen nimenomaan on syytä nostaa esille unholaan jääneitä kirjoja, koska ne sitä enemmän tarvitsevat.

Tietenkään tässäkään ei pidä erityisesti korostaa tietynlaisia kirjoja sokealla indie- tai taidepainotuksella. Mutta laatua on niin paljon yleisen valokeilan ulkopuolella.

Kirjastojen olemus, Markkina-ajattelu, Työelämä

Miksi kirjastolaiset ovat niin sitoutuneita?

90% kirjastotyöntekijöistä tuntee tekevänsä tärkeää ja merkityksellistä työtä. 90% tuntee usein innostusta työssään. 92% tuntee olevansa omalla alallansa. Näihin tuloksiin on päätynyt tuore Kirjastoalan työntekijäselvitys (linkki pdf-tiedostoon).

Minusta nämä ovat hämmästyttävän korkeita prosentteja, enkä voi olla ajattelematta, että kirjastoalan suuri vahvuus on siinä, miten työntekijät sitoutuvat työpaikkaan ja sen arvoihin. Eron luulisi olevan valtava esim. suhteessa puhelinmyyjiin ja feissareihin, mutta varmaankin myös moniin aivan tavallisiin yrityksiin. Se myös kertoo kirjastoalan ns. brändin lujuudesta.

Monet yritykset puhuvat nykyään yrityksensä arvoista ja niihin sitoutumisesta. Joskus sellainen puhe voi tuntua kovin keinotekoiselta, ainakin jos peilaa siihen miten monet käsittävät yrityksen tehtävän. Sehän on vain voiton tuottamista osakkeenomistajille, monet tokaisevat. Mutta seuraava kysymys on, miten aidosti esim. leipuri voi sitoutua leipomoyritykseen, jos sen perimmäinen tarkoitus on tuottaa massia. Tuskinpa pelkästään tuo tavoite saa leipurin ammattiylpeyttä paisumaan taikinan tavoin.

Eikö leipomon perimmäinen tarkoitus kuitenkin ole tehdä hyvää leipää ihmisille, ja osakkeenomistajille kertynyt voitto (jossa ei lähtökohtaisesti mitään vikaa ole) tulee vain sivutuotteena? Ainakin on kamalaa, jos ihmisten motivointi lähtee pohjimmiltaan tuotto-odotuksista eikä arvoista. Vähän sama juttu kai on onnellisuuden tavoittelussa ylipäänsä. Hyviä asioita tekemällä vain on todennäköisempää olla menestynyt ja onnellinen. (Toki valitettavasti usein myös huijarit menestyvät, mikä sekoittaa pakkaa.)

Minä toki voisin tähän hymistellä, että onneksi kirjastossa ei puhuta tuotoista. Ja hyvä niin. Mutta ehkä se yksinkertaistaa asiaa liikaa. Tuotto-odotukset tai muu markkinahenkinen ajattelu eivät sinänsä ole ristiriidassa ihmisläheisten arvojen ja ns. hyvejohtamisen kanssa. Mutta rajalinja on aika hienovarainen.

Miksi tätä asiaa nyt pohdin? No, minua kiinnostaa työntekijöiden sitoutuminen työpaikan arvoihin ja lopulta itse puljuun. Olen varma, että pomojen on paljon tehokkaampaa viestiä työntekijöille arvoista kuin tuotoista. Ja vaikka tämä on ehkä uskaliasta sanoa, luulen että kirjastoalan työntekijöiden innostuneisuus ja sitoutuneisuus johtuu suurelta osin arvojen vahvuudesta ja aitoudesta.

Kirjastossa harvemmin tarvitsee teeskennellä ja valittaa, että pomot puhuvat suureen ääneen kaikesta hyvästä ja kauniista, mutta käytännössä kaikki tehostamistoimet johtavat asiakaskokemuksen huonontumiseen. Toki kirjastoalallakin tällaista kehitystä paikoin on ollut, mutta harvemmin se on silti johtunut kirjastopomojen kaksinaamaisuudesta tai ahneudesta. Tai siis luulisin näin. Ja siksi työntekijöiden sitoutuminen on korkealla tasolla.

On mahtavaa, että suhteellisen matala palkkataso ei kirjastolaisia liikaa paina, vaan kirjastotyö tuntuu merkitykselliseltä. Tunnustan, että näin se on minunkin osaltani.

…ja hei vaan siis taas kaikki tämän blogin uskolliset lukijat! Kesää on vielä jäljellä, ei tässä nyt vielä syksystä puhuta. Tämä blogi jatkaa kokemusperäisellä linjallaan mutustellen ja märehtien kaikenlaisia kirjastoaiheisia teemoja, outoja ja tavallisia. Tällaisella merkinnällä siis tällä kertaa aloittelin.

Markkina-ajattelu, Sivistys, Työelämä

Miksi haluaisin menestyä?

Terve vaan taas kaikki uskolliset lukijani! Tällä kertaa puhun menestymisestä.

Menestymisestä puhuttaessa on varsin helppo heittää sellainen melkeinpä ennalta-arvattava näkökulma, että menestyminen-sana on kärsinyt pahan inflaation. Tai vaihtoehtoisesti sanalla on koko ajan ollut epäilyttävä sivumerkitys, jota monet menestyvät ja onnistuneetkin ihmiset kavahtavat.

Tarkoitan ensiksi kaikkea ylpeilevää tauhkaa ja nololta kuulostavia kliseitä, joita menestymiseen liitetään. Että menestyminen on sitä, että seuraa omia unelmia, ja jatkaa vain yrittämistä kun muut kaatuvat. Että menestyminen on selviytymistä, yksin pärjäämistä, sankarillista vastoinkäymisten voittamista. Jotain, josta jo tällaisen menestyspuheen avulla tunnistaa menestyjän, ja joka menestyjän itsensä mielestä saa muut varmasti kadehtimaan häntä itseään.

Oikeastaan noissakaan totuuksissa (jos ne pysyvät suhteellisen neutraaleina väitelauseina) ei edes ole sinänsä mitään valheellista. Ehkä vain enemmänkin kavahdan itse asennetta, joka haiskahtaa ylpeilyltä ja mammonan palvelemiselta. Ikään kuin koko ajan oltaisiinkin haluttu menestyä sen aseman, rahan ja elämän vaivattomuuden takia, joka on menestyksen seurausta. Ja sitten menestystä pidetään omana ansiona.

On varmasti löydettävissä yhteinen ajatus siitä, että menestyminen on oikein tekemisen sivutuote. Mutta itseltäni ainakin loppuu usko siinä vaiheessa, kun oikein tekemisestä vedetään suora viiva menestykseen. Mielestäni on lapsellista kuvitella, että tässä maailmassa asiat tapahtuvat niin oikeudenmukaisesti.

Aina riittää välistävetäjiä, riistäjiä ja huijareita, jotka menestyvät väärin keinoin ja polkevat niitä, jotka yrittävät pärjätä reilusti. Ja he mieltävät itsensä menestyjiksi ja voittajiksi. Tästä syystä se, mitä menestyksellä tarkoitetaan, on vaarassa korruptoitua. Ja kun on näin, voidaan hyvällä syyllä kysyä, miksi menestys itsessään pitäisi korottaa suureenkin asemaan. Eikö pitäisi puhua enemmän siitä, miten toimitaan oikein, vaikka se ei johtaisikaan menestykseen? Tai sitten laajentaa menestymisen määritelmää.

Kyllä minäkin tavallaan haluan menestyä. Mutta hauskaa ja mielenkiintoista tässä on se, että elän jo nyt unelmaani. Minulla on vakinainen kirjastotyöpaikka ja pääsen siinä laajasti hyödyntämään osaamistani. Ja minua samalla hieman hävettääkin, koska tiedän että olen päässyt asemaani osaksi tuurilla. Toki taidollakin varmasti, mutta tuurilla myös. Olen ollut monissa paikoissa oikeaan aikaan, enkä esimerkiksi ole sattunut sairastumaan. Minulla oli myös alun perin sopivat valmiudet kirjastotyöhön.

Tavallaan siis hyvinkin selvästi olen menestyjä, ja haluan vieläkin kehittää kirjastoalan osaamistani ja kulkea eteenpäin, mutta en minä sitä toivottavasti ylpeilläkseni sano. Yhtä hyvin voisin edelleen olla pitkäaikaistyöttömänä ja tehdä samoja juttuja kuin silloinkin, kirjoittaa tätäkin blogia kuten ennenkin, eikä edes niin eri sävyyn kuin nyt kirjoitan. Ja se olisi ollut hyvää elämää sekin.

Ei menestymisen ihanuutta kannata yliarvostaa. Emme varsinkaan voi katsoa köyhiä kehitysmaiden ihmisiä nenänvartta pitkin, luennoida heille millainen on tie menestykseen ja rikkauteen ja kuvitella heidän elämästään sitä ja tätä. Vaikka olisimmekin faktojen tasolla oikeassa, asenne pettää meidät.

Kukaan ei siedä ylimielistä menestyjää. Syy siihen ei ole pelkästään kateudessa, vaan jo itse ylimielisyys saa ihmiset säälimään menestyjää, joka arvojen tasolla osoittaa olevansa menestystään alempana. Valitettavasti tällaistakin menestys joskus aiheuttaa, ja siltä on hyvä yrittää varjella itseänsä.

Onneksi kirjastoalan palkoilla ei sentään rikastumaan pääse, joten siinä on ainakin yksi houkutus vähemmän. Toivon ja uskon myös, että ne sivistystä korostavat arvot, joita kirjastolaiset yleensä arvostavat, ovat hyvin todellista ja konkreettista menestystä jo itsessään.

Asiakaspalvelu, Kirjastojen olemus, Markkina-ajattelu, Työelämä

Onko tehokkuus laiskuutta?

Hienostuneesti koneistetut tehtaat, pyykinpesukoneet, astianpesukoneet, maidonvaahdottimet, liikennevalot, lainausautomaatit… Koneita ja automatiikkaa on nykyään paljon. Tehokkaat koneet ovat myös vapauttaneet aikaamme muuhun kuin leivän hankkimiseen. Samalla tavalla kirjastotyöntekijän aika menee nykyään enimmäkseen muuhun kuin kirjojen lainaamiseen asiakkaille.

Tehokkuutta on kuitenkin helppo myös pelätä. Pelätään, että se tuhoaa vanhat työpaikat. Niin on monien työpaikkojen osalta tietenkin käynyt. Harvemmin muistetaan huomata, että uusia työpaikkoja on tullut aina tilalle. Voidaan myös pelätä, että lisääntynyt tehokkuus tuo myös lisätöitä. Kun entiset työt hoituvat nopeammin, pitää työntekijänkin tehdä enemmän. Päivän ”to do”-lista kasvaa.

Tuntuu myös oudolta, kun työ ei aina tunnu työltä, mutta se silti osaa uuvuttaa tehokkaasti. ”Siistejä sisätöitä” sisältää entistä useampi työpaikka, mutta työ ei silti tunnu olevan kategorisesti helpompaa kuin ruumiillinen työ. Pelottavaa ei kai ole, vaikka työ olisi pelkkää koneella hengailua ja nappien painelua. Pelottavaa kuitenkin on, jos sitä vieraantuu työnsä tuloksista. Vai alkoiko vieraantuminen silloin, kun ihminen keksi käyttää vasaraa? Tehokkuushan on aina jonkinlaista keinotekoista vieraantumista luonnon järjestyksestä, ja siinä onkin tavallaan sen hyvä puoli.

Joskus tehokkuus sikiää laiskuudesta. Ei vaan huvita tehdä asioita niin kuin on aina ennenkin tehty, vaan keksitään oikopolku, joka nopeuttaa ja vähentää töitä. Tai ehkä se on laiskuutta vain näennäisesti, jos säästyneelle ajalle keksitään mielekästä ja tehokasta tekemistä.

Laiskuus on tietenkin yleensä huono asenne. Mutta jos laiskuus on vain vilpitöntä voimien puutetta, se voi parhaimmillaan motivoida muutokseen. Tai pakottaa siihen. Jos liika tehokkuus revitään ihmisten selkänahasta, lorviminen muuttuu rehellisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi. Valitettavasti jotkut käsittävät tehokkuuden kyvyksi piiskata ihminen äärirajoille, vaikka ainakin minusta tuntuu että kyse on melkeinpä päinvastaisesta.

Nykyajan onniteltavia supersuorittajia ovat länsimaissa koneet, eivät ihmiset. Kolmannessa maailmassa taas ihmiset venyvät sankarillisesti, mutta sekään ei monesti riitä tuomaan heille kelvollista elintasoa. Tämä on todella tehotonta ja totta kai traagista.

Inhimillisempi työtapa on usein tehokkaampi siksikin, että se ruokkii luovuutta. Jos ei ole aikaa miettiä (ja innovoida, anteeksi että käytän tätä kauheaa sanaa), ei myöskään kehitytä. Aina ei vain ole asiallista arvostaa ”kovaa työntekoa”, koska se ei aina ole mitä se väittää. Halutaan painaa vaikka läpi harmaan kiven, vaikka viisas pääsisi vähemmällä.

Luovuus siis tarvitsee aikaa ja viisautta, eikä sitä tule sekoittaa laiskuuteen. Tehokkuus-sanaa ei myöskään kannata pelätä. Tehokkuus on pikemminkin luovuuden veli kuin vihollinen, vaikka ne joskus asetetaankin vastakkain. Tehokkuuden ei myöskään tarvitse murentaa asiakaspalvelun laatua.

Tämä on mielestäni tärkeää muistaa kirjastotyössä, joka on luovaa työtä eikä vain tasaista puurtamista. Automaatteja tai omatoimiaukioloja ei tule ajatella vihollisina. Voi toki olla hölmöjä päättäjiä, jotka tekevät niistä vääriä johtopäätöksiä, mutta oikein hoidettuna tehokkuus ja luovuus sopivat yhteen vallan hyvin. Laiskuus ei niinkään, mutta toisaalta kaikki jota laiskuudeksi haukutaan ei silti ole sitä.

Markkina-ajattelu, Työelämä

Miten brändäykseen pitäisi suhtautua?

2000-luvun taitteesta muistan, kun lehdissä puhuttiin brändeistä ja brändäyksestä. Olin silloin lapsi, mutta jotenkin vaistosin että sanassa oli kielletyn hedelmän tuntua. Se oli jotain houkuttelevaa ja tärkeää, mutta silti syvästi vääränlaista. Brändi-sanaa arvostettiin ja sille naurettiin. Brändiä rakennettiin, sille pantiin toivoa, mutta samalla koko asiaa hävettiin.

Nykyään sana ei ole kadonnut minnekään, eikä sille naureskelukaan. Mutta kumman tosissaan se yleensä otetaan. On yritysbrändejä, henkilöbrändejä, kaiken maailman maabrändejä sun muita.

Itselleni lähin on käsitys henkilöbrändistä. Turha minun on väittää, ettei esimerkiksi tämä blogi olisi henkilöbrändäystä: itseni tekemistä näkyvämmäksi kuin olenkaan ja viestimistä siitä, millainen työminäni on. Sehän tämän blogin tarkoitus on pitkälti ollut. Tuskin siitä on ollut työllistymisessä haittaakaan.

Oma tuntumani on, että nykyään ajatellaan 2000-luvun alun brändikäsityksen olevan vähän vinksahtanut ja suosivan itseään tyrkyttäviä pyrkyreitä, jotka näyttäytyvät parempina kuin ovatkaan. Tai ainakin niin on henkilöbrändin osalta. Mitä olen erilaisia blogeja selaillut, niin tuntuu että nykyään ihanteena on aidompi ja rehellisempi brändikuva.

Tai no, heti kun puhun passiivissa, niin voi hyvin kysyä, että kenen ihanteena. Onko vaikkapa yritysjohtajien ja kuntapäättäjien ihanteena oikeasti aitous? Onko minun ihanteenani aitous?

Minusta tuntuu, että ollakseen aito on lähtökohtaisesti tunnustettava koko brändi-käsitteen onttous. Brändit ja imagot kun ovat hyvin monien mielessä herrojen kotkotuksia, pomojen kuningasideoita. Asioiden pitäisi näyttää kauniilta ja kiiltäviltä, vaikka todellisuus olisi jotain toista.

Äskettäin esimerkiksi tunsin itseni vaivaantuneeksi oman kotikuntani brändikyselystä, joka oli suunnattu kuntalaisille. Sen verran tekopirteiltä ja keinotekoisilta monet kysymykset vaikuttivat. Toivottavasti kyselyn tuloksena ei saada aikaan jonninjoutavaa sanahelinää. Varsinkin pitkällä aikavälillä valheet varmasti paljastuvat.

Rehellisyydellä ja aitoudella on joskus yllättävän helppo ottaa homma haltuun, eikä se tietenkään tarkoita sitä että pitäisi pyydellä anteeksi itseään ja tekemisiään. Ihailen vaikkapa Kouvolan kaupunkia, joka on halunnut ottaa kaupungin väitetystä ankeudesta ja harmaudesta kaiken irti.

En tiedä, pitäisikö minun henkilökohtaisesti kieltäytyä käyttämästä brändi-sanaa vai en, koska se itsestänikin tuntuu hieman vastenmieliseltä ja niljaiselta. Sanaa käytetään edelleen mielestäni ikävissä tarkoituksissa. Mutta toisaalta se on kai sama, mitä sanaa käytetään, jos sanaan sisältyy kuitenkin myös jotain todellista, ja jotain mistä on joka tapauksessa hyvä puhua.

Tässä Emmi Nuorgamin blogikirjoituksessa asiaa on mielestäni lähestytty viisaasti. Henkilöbrändi on hyvinkin naurettava juttu, sillä yksilön näkökulmasta on paljon jalompaa toimia yhteisöä hyödyttäen kuin omaa häntäänsä nostaen. Toisten auttaminen osaamisellaan on paljon merkityksellisempää kuin sen pohtiminen, mitä muiden pitäisi minusta ajatella.

Ehkä hyvässä brändissä on samaa kuin onnellisuuden kanssa: sen liian kiihkeä tavoittelu johtaa pikemminkin suureen onnettomuuteen. Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että hyvä brändi onkin yleensä lähinnä sivutuote siitä, että toimitaan oikein.

Sillä on toki myös merkitystä, että joku sattuu huomaamaan tuon oikeanlaisen toiminnan, mutta loppujen lopuksi oikeanlainen toiminta on paljon tärkeämpää kuin siitä viestiminen. Kirjastossa tämä korostuu, kun tehdään asiakaspalvelutyötä. Ei kirjastonkäyttäjää lopulta kiinnosta, kuinka paljon me työntekijät viestimme omasta työstämme. He vain kaipaavat, että saamme työmme hoidettua.

Me taas voimme hoitaa sen yllättävän hyvin, niin että jopa asiakas yllättyy ja ilahtuu työn laadusta. Ja jos joku kysyy että mitä minä henkilökohtaisesti teen, jo pelkkä rehellinen kertomus työstäni kasvattaa brändiä, sekä omaa että yhteisön brändiä. Siinä ei sitten enää tarvita mitään itsensä tyrkyttämistä ja muuta rasittavaa kekkulointia.

Markkina-ajattelu, Työelämä

Työnhaun tuskastuttava karmeus

Minua on aina häirinnyt työnhakuprosessissa monikin asia. Töiden haku tuntuu vain niin turhauttavan sattumanvaraiselta, etten voi kuin ihmetellä, miksi asiasta ei puhuta enempää. Tai kyllä työnhakijat puhuvat, mutta usein heidän puheensa leimataan vain luuserien rutinaksi.

Yksi suuri epäkohta mielestäni on, että koko prosessi ja varsinkin työhaastattelut suosivat valehtelijoita ja liioittelijoita. Masentaa jo etukäteen, kun tietää että omia mahdollisuuksiaan voisi parantaa jo pienellä kaunistelulla. Mistä ihmeestä työnantaja voi yleensä tietää, puhuuko hakija totta? Kaikki sitä paitsi haluavat uskoa ihmisistä hyvää.

Ei ehkä ole helppoja keinoja siihen, miten rehellisyydestä ja vaatimattomuudesta palkittaisiin enemmän. Mutta jos minä olisin työnantaja, antaisin enemmän arvostusta sille, joka suhtautuu omiin kykyihinsä epäilevästi ja pikemminkin haukkuu itseään. Ainakin oman elämänkokemukseni valossa sellainen yleensä kertoo enemmän aidosta viisaudesta ja halusta kehittyä. Tietenkin asenteen on muuten oltava riittävän hyvä työtä kohtaan.

Hakijalle olisi myös jäätävä kuva, että hänen ei tarvitsisi miettiä peliteoreettisia kysymyksiä siitä, miten hakemukset tulisi kirjoittaa tai miten haastattelukysymyksiin vastata. Haussahan on paras työntekijä eikä paras hakija.

Aina sanotaan, että pitäisi soitella perään hakemuksen jälkeen, mutta en minä koskaan soittanut. Jos minä olisin työnantaja, en todellakaan haluaisi että jotkut epämääräiset tyypit vievät työaikaani soittamalla turhia puheluita. Miksi se, että soittaa hakemuksen perään, olisi minkäänlainen mittari kiinnostukselle työtä kohtaan? Eivät kai työnantajat niin tyhmiä ole, että näin kuvittelisivat?

Minua itseäni on myös kovasti stressannut nykyään yleinen vaatimus siitä, että pitäisi olla jotenkin hyvä tyyppi. Miten ihmeessä sellainen mitataan? Entä jos vain olen ujo pönöttäjä, joka ahdistuu työhaastattelutilanteessa siitä, että hänen persoonaansa noin arvioidaan ja persoonallisuuden laatu asetetaan kriteeriksi työllistymiselle? Ja entä jos vain inhoan yli kaiken makeilevaa hakemuskieltä ja itsenityrkyttämispuheluita?

Eikö vain voisi olla niin kuin koulussa, että kaikki tietävät mitä pitää tehdä menestyäkseen? Kun saa huonon numeron, tietää heti että se johtuu siitä ettei ole tiennyt tai osannut asioita tarpeeksi hyvin. Työnhaussa vaan voi arvailla, että mikähän minussa, taidoissani ja persoonallisuudessa on taas kerran vikana, kun jälleen yksi hylkäyskirje pamahtaa sähköpostiin.

Ja eikö vain ole ymmärrettävää, että jos työnhaku tehdään näin vaikeaksi, ihmiset alkavat ajatella luopumista kokonaan tästä narrinpelistä? Että saakoot sitten työpaikan ne, jotka sitä enemmän tarvitsevat. Monet ovat luovuttaneet, koska ovat ymmärrettävästi kokeneet, ettei heitä kaivata. Miksi kaikesta tarvitsisi kilpailla niin verisesti ja katkerasti kuin nykyään kilpaillaan? Minusta se on lähinnä säälittävää ja aiheuttaa surullisia ihmiskohtaloita. Jotkut saavat töitä ja jotkut eivät, mutta ei se mikään ihmisarvon mittari ole. Suomessa ja maailmassa on paljon työttömiä, jotka ovat vain kyllästyneet jokaviikkoiseen hylätyksi tulemiseen.

Työnhakuprosessi on äärimmäisen epäinnostava prosessi. Tietenkin se johtuu vain siitä, että töitä on vähemmän kuin niiden tekijöitä. Siksi on helppo sanoa, että jos olet työtön, niin älä stressaa. Ole mieluummin työtön kuin että olisit päässyt työelämän syrjään kiinni harmaan alueen konsteilla. Ei työelämä tai mikään asia ole sen arvoista. Minua vieläkin hävettää se, että tämän nykyisen työpaikan haastattelussani en voinut olla hieman kaunistelematta joitakin juttuja. Se on tietenkin vain oma häpeäni.

Sitten kun sitä jollain ilveellä sattuu pääsemään töihin, kaikki on aivan erilaista. Pois on kaikki stressi työllistymisestä ja tilalle tulee stressi siitä, että mitä jos työt eivät jatkukaan. Mutta työllistymisstressi on kyllä selvästi karmeampaa. Työssä sentään voi innostua ja saada asioita aikaan.

Kyllä minä toki ymmärrän, mitä hyviäkin vastauksia tässä esittämieni kysymysten takana on. Mutta silti minua vain turhauttaa ajatella työnhakua. Onneksi minun ei sitä ole vuoteen tarvinnut tehdä eikä tarvitse vielä aikoihin.

Kirjastojen olemus, Markkina-ajattelu

Markkinointi on joskus rumaa mutta välttämätöntä

Kirjaston henkilökunnalle järjestettiin vähän aikaa sitten markkinoinnin koulutuspäivä. Siellä minulle heräsi monia ajatuksia. Niitä heräsi etenkin siitä, miten kirjastossa voitaisiin hyödyntää paremmin tehokkaan markkinoinnin periaatteita. Toisaalta jäin miettimään sitäkin, mitä markkinointi on hyvässä ja pahassa.

Ainakin minulle jäi erään luennoitsijan puheesta sellainen kuva, että markkinointi oikeasti on joskus sellaista miksi monet sitä sanovat: hyökkäävää, ihmisiä manipuloivaa ja aliarvostavaa puhetta. On tuote, jonka ylpeästi uskotaan olevan kaiken mainostamisen arvoinen, ja sitten sitä tuotetta vyörytetään ihmisten silmille, vaikkei hän sitä haluaisikaan.

Valitettavasti markkinointi on toisinaan todellakin tätä. En voi sille mitään, että minua ärsyttää monesti markkinoinnin itseriittoisuutta ja valheen rajojen venyttämistä löyhkäävä perusasenne. Ei puhettakaan siitä, että asiakas olisi aina oikeassa. Oikeassa olemme me, jolla on paras tuote hyppysissään, ja asiakas on vain saatava uskomaan tähän.

Samaan aikaan luulen kuitenkin, tai oikeastaan tiedän, että kirjastot tarvitsevat markkinointia ja niiden pitäisi hyödyntää sitä aiempaa enemmän. Tai vieläkin enemmän: markkinointi on yksinkertaisesti välttämätöntä. On välttämätöntä olla perillä uusimmista mainonnan virtauksista. Markkinointia vain täytyy tehdä eettisesti.

Hyvä lähtökohta on se, että yleiset kirjastot ovat mainio tuote ihan oikeastikin. Itsensä esilletuontiin ja lobbaukseen ei tarvita totuuden peittelyä. Henkilökunnankaan ei tarvitse punastella ”pomojen kotkotuksia”. Ehkä kirjastot viestivätkin parhaiten itsestään tuomalla vain esiin sen, mitä ne ovat ja tekevät ja mitä kirjastoissa tapahtuu. Sen lisäksi ne kaikessa toiminnassaan viestivät olemuksestaan, asenteistaan ja arvoistaan.

Tämän kaiken voi tehdä suoraselkäisesti ja pontevasti. Kirjastot voivat myös rohkeasti ottaa tilan haltuunsa julkisessa keskustelussa, jos me kirjastotyöntekijöinä ajattelemme että meillä on jotain sanottavaa.

Koulutuspäivä toi kaiken kokonaisvaltaisuuden rinnalla esiin myös erilaisten tapahtumien ja tempausten merkityksen. Täytyy olla läsnä ja näkyä myös omien seinien ulkopuolella. Nykymaailmassa ihminen tai organisaatio ei ole olemassa, jos hän ei näy.

Tarvitaan myös brändäämistä. Mutta monet tosielämän brändit ovat hauraita ja katoavia. Niitä pitää ylläpitää. Miten kirjasto voisi säilyttää tulevaisuudessakin hyvän brändinsä?

Ehkäpä ainakin niin – ja tämä on lähinnä oma mielipiteeni – että emme saa jäädä paikoillemme ja kuvitella, että se mikä on tänään toimivaa, toimii aina. Kaikessa toiminnassa on oltava aina mukana jotain vanhaa, jotain perustavanlaatuista kirjastojen olemuksesta, mutta se on vain pohja. Toiminnan ja viestinnän pitää elää ajassa ja mennä asiakkaiden keskelle ja kirjastonkäyttäjän aivoihin.

Meidän pitää olla sivistyneitä ja puolueettomia. Mutta samalla me voimme sanoa koko olemuksellamme: ”me olemme ja teemme sitä ja tätä”. Suurin palkinto on varmaan se, jos/kun ihmiset kerta kerran jälkeen huomaavat, että se mistä markkinointi ja brändi kertovat pitää paikkansa. Se tilanne ei ylennä ainoastaan kirjaston organisaatiota, vaan myös asiakkaan, joka saa iloita entistä paremmista kirjastopalveluista. Asiakas voi iloita samalla siitä, että hän tuntee kirjastonsa entistä paremmin ja on sitoutuneempi siihen.

Asiakaspalvelu, Kirjastojen olemus, Markkina-ajattelu

Kansalainen vai kuluttaja?

Sivusin jo edellisessä merkinnässäni ongelmaa, joka on mielestäni olemassa, kun puhutaan julkisesta tilasta. Kauppakeskusten yhteydessä oleva kirjasto on julkista tilaa, mutta itse kauppakeskus on yleensä vain puolijulkista.

Tärkeintä varmasti olisi, että kirjastotilan julkisuus ei kärsisi. Tässä kohtaa ”julkisuus” on vähän hankalastikin käsitettävä asia, ja sitä varmaan täytyy lähestyä osittain mielikuvien kautta. Vaikkapa, että kuuluuko tämä tila minulle vai ei, ja olenko sinne tervetullut. Ja onko minulla oikeus olla täällä, vaikka joku ei siitä tykkäisikään.

Itse kutsun julkisessa tilassa liikkuvaa vapaata subjektia tässä merkinnässä nimellä ”kansalainen”, mutta parempiakin termejä saattaa silti olla. En ole perehtynyt aiheeseen niin hyvin. Omalta osaltani tämä on lähinnä kepeää pohdiskelua.

Kauppakeskuksesta monesti häädetään kaikenlaiset sellaiset epäilyttävät norkoilijat pois, joilla ei ulkomuodon perusteella ole riittävästi ostovoimaa. Tämä on jo lähtökohtaisesti ongelmallista kauppakeskusten yhteydessä olevassa kirjastossa. Jos joku asiakas ei ole tervetullut kauppakeskukseen, hän voi kokea olevansa epätoivottu myös kirjastoon, vaikka kirjasto toivottaisikin hänet avosylin vastaan.

Kirjastothan tietenkin yrittävät olla avoimia aivan kaikille, se on selvää.

Eri asia on se, jos joku ei osaa käyttäytyä ja häiritsee muita. Sellaista ei tarvitse hyväksyä, vaikka kyseessä olisi miten julkinen tila tahansa. Kyse on kuitenkin vapaan kansalaisen vapauksista ja velvollisuuksista. Kauppakeskustilaa ei niinkään ole rakennettu vapaan kansalaisen tarpeita silmälläpitäen, vaan pikemminkin oikea nimi tälle hieman passiivisemmin miellettävälle subjektille on ”kuluttaja”.

Kauppakeskustilan omistajien (eli ne jotka konkreettisesti omistavat kauppakeskuksen) tarkoitus on tuottaa tilallaan voittoa ja vieläpä maksimoida tuo voitto. Näin voi sanoa neutraalisti ilman mitään arvoasetelmia tai moralisointia.

Kirjastotilalla ja muullakin julkisella tilalla on aivan eri tehtävä kuin kauppakeskuksilla. Senkin voi sanoa suoraan. Minusta on ongelmallista ainakin, jos kirjasto sijaitsee sisällä kauppakeskuksessa ja kirjaston asiakkaan täytyy kirjastoon päästäkseen kulkea puolijulkisen tilan läpi päästäkseen julkiseen tilaan. Hyvää suunnittelua olisi, jos kirjasto voisi avautua myös suoraan kadulle.

Kauppakeskustilat ovat yleensä viihtyisiä ja hyvin hoidettuja, monesti viihtyisämpiä kuin julkiset tilat. Kauppakeskuksen penkeille mieluusti jäisikin hengailemaan, ellei mielessä jyskyttäisi ajatus: ”ne kuitenkin haluaisivat mieluummin, että minä käyttäisin täällä rahaa enkä vain istuisi tässä”.

Ja sitten tuo vapaa kansalainen saattaa alkaa vierastaa vartijoita, jotka kävelevät ohi. Hän miettii, mitähän ne hänestä ajattelevat. Että olenko pummi ja huono kuluttaja, jos en osta mitään. Varsinkin teineille tämä voi olla iso ongelma. Vartijoiden läsnäolo kun ei ole yksinomaan tilan tasa-arvoisuutta lisäävä tekijä, vaikka kiistämättä vartijat yleensä lisäävät turvallisuudentunnetta.

Nämä tällaiset voivat tuntua pieniltä ongelmilta, mutta jonkinlaisia ongelmia ne ovat silti. Julkisen tilan tasa-arvo on tärkeä arvo. Pienillä jutuilla voidaan pahimmillaan karkottaa ne, jotka ovat muutenkin yhteiskunnassa huonossa asemassa.

On yksinkertaisesti hyvää asiakkaiden palvelemista, että kynnys kirjastoon on mahdollisimman matala. Ei siinä sen kummemmasta tarvitse olla kyse.