Miten edistetään sivistystä?

Sivistys voi olla se korskea sana, jolla pelotellaan ihmisiä jollain hienolla, jota ei voi koskaan saavuttaa. Tai sitten se tarkoittaa ihan vain sitä, että ihmiset voivat viisastua ja oppia asioista enemmän, ja sen lisäksi nauttia kulttuurista, viihteestä ja taiteesta saaden siitä enemmän irti. Se taas hyödyttää ja ilahduttaa kaikkia.

Olipa määritelmä kumpi tahansa (mieluitenkin kuitenkin jälkimmäinen), voisin tässä hahmotella kolme edellytystä sille että kirjastojen on mahdollista edistää sivistystä.

• Riittävät resurssit toimia. Valtion ja kuntien on osoitettava riittävästi rahaa kirjastoille, tilojen on oltava asianmukaiset ja palkkauksenkin mielellään siedettävän suuruinen. Poliitikkojen, virkamiesten ja kaiken kansan pitää tajuta, että kirjastoihin kannattaa panostaa. Hyötyjä tulee takaisin sivistys- ja koulutustason nousuna ja myös yleisenä tyytyväisyytenä.

• Näkemykselliset kirjastotyöntekijät. Kirjastonhoitajien täytyy itse tajuta jotain sivistyksestä, jotta he voivat sivistää muita. Kokoelmanhoito ei onnistu, jos kokoelman sisällöt eivät ole hallussa. Miten voi suositella kenellekään mitään, jos ei itse lue? Lisäksi kirjasto tarjoaa monenlaisia opastuksia ja tapahtumia. Kaikki ideat eivät tule kirjaston sisältä eikä niitä kaikkia tarvitse itse toteuttaa, mutta on tärkeää jos kirjastolaisilla itsellään on näkemystä, millaisilla jutuilla kirjastoa voi elävöittää. Tarvitaan myös rohkeutta, osaamista ja yhteistyökykyä toteuttaa ideat. Yhteistyökuvioissa vaaditaan myös kykyä verkostoitua.

• Kouluyhteistyön toimivuus. Jos rakkaus lukemiseen ja kulttuuriin syttyy jo lapsena, liekki harvemmin sammuu kokonaan. Mitä useampi lapsi ja nuori kasvaa luonnostaan kirjojen ja muiden kirjaston tarjoamien elämysten maailmaan, sitä laajempi joukko meille kertyy sivistyneitä, tasapainoisia aikuisia. Tässä kohtaa on tärkeää, että yhteistyö koulujen, päiväkotien ja opettajien kanssa toimii, vähintäänkin niin että ohjelmalliset kirjastokäynnit pystytään pitämään sovitusti.

On tässä vielä sekin, että eiväthän kirjastojen tarjoamat asiat ole jotain, mitä tyrkytetään ulkopuolelta ja mikä on jotain kuivaa ja elämälle vierasta. Eihän se isolta kuulostava sivistys ole mitään ilotonta rikkiviisautta tai yksittäisiä nippelitietoja. Eikä sivistyneen ihmisen mittari ole mikään älykkyysosamäärä. Sydämen sivistys on yhtä tärkeää. Sitä ei aina opi kirjoista, ainakaan ihan kokonaan.

Minä kirjastonhoitajana tunnen joskus riittämättömyyden tunnetta, kun en omassa työssäni tavoita tällaisia korkeita tavoitteita. Eikä vika aina edes ole itsessäni, tiedän senkin. Mutta ehkä tässä täytyy ajatella niin, että lyhyellä tähtäimellä ei pidä liikaa tuijottaa tehtyihin asioihin ja epäonnistumisiin. Tai ainakaan niitä ei pidä jäädä vatvomaan liian pitkäksi aikaa.

Tärkeämpää on, että on suunta jota kohti kehittyä, että epäonnistumisistakin voisi oppia jotain ja tehdä asiat paremmin ensi kerralla. Ja mielestäni juuri siinä kohtaa on hyvä miettiä kirjaston perimmäisiä arvoja ja tavoitteita. Sivistys on niistä tärkeimpiä.

Advertisement

Kirjastoalan tabut, osa 6: Kirjamaun elitismi

Niin sanotusti hienostuneempi kirjamaku voi olla ongelma monille kirjastotyöntekijöille. He nimittäin huomaavat pian, että asiakkaat lainaavat lähinnä dekkareita ja suosituimpia kauno- ja tietokirjoja. Harva jaksaa innostua David Foster Wallacesta tai Volter Kilvestä. Kenties he myös salaa mielessään katsovat alentuvasti asiakkaisiin, jotka lukevat vain viihtyäkseen.

Toivottavasti en itse yllätä itseäni ajattelemasta näin! Mutta ongelma koskee osittain myös itseäni, vaikka kirjamakuni ei mielestäni edes ole kovin hienostunut. Moni taideromaani tylsistyttää minua, enkä välitä kokeellisesta nykyrunoudesta. Mutta pidän monesta sellaisesta kokeellisesta ja harvinaisemmasta jutusta, mistä tiedän jo heti, että harva tätä kirjastosta haluaa edes lainata.

Ei kyse ole välttämättä edes siitä, että kirjastotyöntekijänä sitä jotenkin halveksuisi ihmisiä, jotka lukevat vain sitä mitä muutkin lukevat. Ehkä sitä vain mielessään harmittelee, että voi kun ihmiset lukisivat monipuolisemmin kaikkea.

Tabun tästä aiheesta tekee tietenkin se, että ihmiset eivät halua että heidän lukumakuaan arvostellaan, eikä aiheesta ole siksi hienotunteista puhua. Nykyään ajatellaan, että tärkeintä on että ylipäänsä lukee, ei sen väliä mitä. Lukemisen huolipuhe (”nykyään kaikki ovat niin kiireisiä ja koko ajan kännykällä”) on niin laajalle levinnyt, että juhlimisen aiheeksi on tullut lukeminen itsessään, ei niinkään sisällöt. Kriittistä suhtautumista sisältöihin ei enää nykyään painoteta, varmaankin ihan ymmärrettävästi myös siksi koska vaistomaisesti pelätään kaikkea mikä haiskahtaa turhantärkeältä elitismiltä ja portinvartijuudelta.

On tässä suhtautumisessa tietenkin hyvät puolensa. Arvosteleva ja jäykkä suhtautuminen lukemiseen on ollut omiaan tappamaan lukuinnon.

Silti sisällöistä pitäisi puhua. Kirjastot eivät siinä voi tehdä kovinkaan paljoa, koska meitä rahoitetaan verorahoilla ja kirjastot ovat koko kansan juttu. Ja siksi oikeastaan aiheen on syytäkin olla tabu. Kirjastot eivät sen kummemmin kuratoi sisältöään. Meiltä löytyy kaikkea ja sillä hyvä. Emme todellakaan voi olla elitistejä siinä mielessä, että halveksuisimme viihdettä tai ”kansanomaisuutta” tai mitä tahansa elitistien katsotaan vastustavan.

Ja silti kirjastojen sisältä voisi kirjojen lisäksi löytyä sijaa myös kriittiselle kirjallisuuskeskustelulle. Tapahtumat ja teemaviikot voivat tuoda esiin unohdettuja kirjoja. Voimme ottaa lehtikokoelmiimme laajasti pieniä kulttuurilehtiä sekä yksittäisiä kappaleita omakustanteita ja harvinaisuuksia. Vinkkaaminen ja suosittelu ovat sallittuja, lyttääminen ei sentään (se on taidekritiikin tehtävä).

Lisäksi laajemmassa kuvassa on kyse toisesta tabusanasta: ”sivistys”. Sivistyksestä puhuminen kuulostaa kenties hieman pölyyntyneeltä. Mutta kai siitä silti pitäisi puhua? Voi hyvin olla, että nykyään pitäisikin rohkeammin nostaa sivistystä esille valeuutisten, huhujen ja tietämättömyyden vastapainoksi. Se ei toki tarkoita, että kirjastot olisivat minkään ideologian puolella.

Ehkä sitä voi olla hyvillä mielin elitisti hiljaa mielessään, kunhan ei lähde tuomitsemaan muita?

Kirjastoalan tabut, osa 2: Kirjojen haukkuminen

Olen miettinyt, saisiko kirjastonhoitaja haukkua tiettyjä kirjoja asiakkaille. Kirjojen ja muunkin aineiston suosittelua ei kukaan pidä epäilyttävänä. Mutta pitäisikö kohteliaisuussyistä olla sanomatta, että mielestäni joku kirja on huono?

Tavallaanhan suosittelukin on sitä, että jätetään jotain sanomatta. Joitakin kirjoja ei vain suositella. Koululle kerättäviä listoja kuratoidessa on kuitenkin vaikea jättää huomioimatta omaa makuaan. En henkilökohtaisesti haluaisi suositella kirjoja, jotka mielestäni ovat kehnoja.

Minua kuitenkin epäilyttää sanoa asiakkaille suoraan, että jotain kirjaa ei kannata lukea. Tavallaan se on epäreilua kirjailijoita kohtaan, ja lukijoitakin, joiden maku saattaa vain olla täysin erilainen kuin itselläni.

Joskus olen ala-astetta käyvälle lapselleen kirjaa etsivälle äidille sanonut, että joku kirja on tarkoitettu yläasteikäisille ja että siinä on joitakin rajuja juttuja. Olin lukenut kirjan itse ja pitänyt sitä huonona (vaikka juttujen rajuus ei itsessään teekään kirjaa huonoksi), mikä vaikuttaa siihen, että rivien välistä äiti pystyy tulkitsemaan, etten halua suositella kirjaa. En silti ole halunnut sanoa suoraan ääneen, että pidän kirjaa huonona.

Tämä asia voi olla tabu, koska en ole kuullut kenenkään töissä puhuvan asiasta. Mutta silti nykyään pidetään yhä tärkeämpänä sitä, että kirjastonhoitaja innostaa lapsia ja vanhempiakin ihmisiä lukemaan. Mutta miten voi uskottavasti innostaa, ellei ole itse innostunut jostain? Eikä kaikesta voi olla innostunut.

Välillä minua hävettää, miten vähän tiedän esim. dekkareista. Dekkarit lajityyppinä eivät itseäni juurikaan innosta, ja siksi minun on vaikea niitä suositellakaan. Saati sitten jotkut suositut kirjailijat, joita saattaa selata vähän huvikseen, ja sitten huomaakin ettei niistä välitä itse ollenkaan. Tiedän kyllä, että kirjastonhoitajana minun pitäisi mennä mukavuusalueeni ulkopuolelle ja lukea myös mielestäni huonoja kirjoja. En varmaankaan siksi, että osaisin haukkua niitä myöhemmin, vaan että osaisin kertoa mistä niissä on kyse. Samalla (yleis)sivistykseni kasvaisi.

Toisaalta voihan niinkin tehdä, että sanoo rehellisesti asiakkaalle suunnilleen jotain seuraavaa: ”Yritin lukea tätä kirjaa viime vuonna, mutta jätin kesken koska se oli tylsä. Voithan sinä toki yrittää, minä en vain tykännyt, mutta se ei välttämättä kerro mitään kirjan hyvyydestä.”

Miksi haluaisin menestyä?

Terve vaan taas kaikki uskolliset lukijani! Tällä kertaa puhun menestymisestä.

Menestymisestä puhuttaessa on varsin helppo heittää sellainen melkeinpä ennalta-arvattava näkökulma, että menestyminen-sana on kärsinyt pahan inflaation. Tai vaihtoehtoisesti sanalla on koko ajan ollut epäilyttävä sivumerkitys, jota monet menestyvät ja onnistuneetkin ihmiset kavahtavat.

Tarkoitan ensiksi kaikkea ylpeilevää tauhkaa ja nololta kuulostavia kliseitä, joita menestymiseen liitetään. Että menestyminen on sitä, että seuraa omia unelmia, ja jatkaa vain yrittämistä kun muut kaatuvat. Että menestyminen on selviytymistä, yksin pärjäämistä, sankarillista vastoinkäymisten voittamista. Jotain, josta jo tällaisen menestyspuheen avulla tunnistaa menestyjän, ja joka menestyjän itsensä mielestä saa muut varmasti kadehtimaan häntä itseään.

Oikeastaan noissakaan totuuksissa (jos ne pysyvät suhteellisen neutraaleina väitelauseina) ei edes ole sinänsä mitään valheellista. Ehkä vain enemmänkin kavahdan itse asennetta, joka haiskahtaa ylpeilyltä ja mammonan palvelemiselta. Ikään kuin koko ajan oltaisiinkin haluttu menestyä sen aseman, rahan ja elämän vaivattomuuden takia, joka on menestyksen seurausta. Ja sitten menestystä pidetään omana ansiona.

On varmasti löydettävissä yhteinen ajatus siitä, että menestyminen on oikein tekemisen sivutuote. Mutta itseltäni ainakin loppuu usko siinä vaiheessa, kun oikein tekemisestä vedetään suora viiva menestykseen. Mielestäni on lapsellista kuvitella, että tässä maailmassa asiat tapahtuvat niin oikeudenmukaisesti.

Aina riittää välistävetäjiä, riistäjiä ja huijareita, jotka menestyvät väärin keinoin ja polkevat niitä, jotka yrittävät pärjätä reilusti. Ja he mieltävät itsensä menestyjiksi ja voittajiksi. Tästä syystä se, mitä menestyksellä tarkoitetaan, on vaarassa korruptoitua. Ja kun on näin, voidaan hyvällä syyllä kysyä, miksi menestys itsessään pitäisi korottaa suureenkin asemaan. Eikö pitäisi puhua enemmän siitä, miten toimitaan oikein, vaikka se ei johtaisikaan menestykseen? Tai sitten laajentaa menestymisen määritelmää.

Kyllä minäkin tavallaan haluan menestyä. Mutta hauskaa ja mielenkiintoista tässä on se, että elän jo nyt unelmaani. Minulla on vakinainen kirjastotyöpaikka ja pääsen siinä laajasti hyödyntämään osaamistani. Ja minua samalla hieman hävettääkin, koska tiedän että olen päässyt asemaani osaksi tuurilla. Toki taidollakin varmasti, mutta tuurilla myös. Olen ollut monissa paikoissa oikeaan aikaan, enkä esimerkiksi ole sattunut sairastumaan. Minulla oli myös alun perin sopivat valmiudet kirjastotyöhön.

Tavallaan siis hyvinkin selvästi olen menestyjä, ja haluan vieläkin kehittää kirjastoalan osaamistani ja kulkea eteenpäin, mutta en minä sitä toivottavasti ylpeilläkseni sano. Yhtä hyvin voisin edelleen olla pitkäaikaistyöttömänä ja tehdä samoja juttuja kuin silloinkin, kirjoittaa tätäkin blogia kuten ennenkin, eikä edes niin eri sävyyn kuin nyt kirjoitan. Ja se olisi ollut hyvää elämää sekin.

Ei menestymisen ihanuutta kannata yliarvostaa. Emme varsinkaan voi katsoa köyhiä kehitysmaiden ihmisiä nenänvartta pitkin, luennoida heille millainen on tie menestykseen ja rikkauteen ja kuvitella heidän elämästään sitä ja tätä. Vaikka olisimmekin faktojen tasolla oikeassa, asenne pettää meidät.

Kukaan ei siedä ylimielistä menestyjää. Syy siihen ei ole pelkästään kateudessa, vaan jo itse ylimielisyys saa ihmiset säälimään menestyjää, joka arvojen tasolla osoittaa olevansa menestystään alempana. Valitettavasti tällaistakin menestys joskus aiheuttaa, ja siltä on hyvä yrittää varjella itseänsä.

Onneksi kirjastoalan palkoilla ei sentään rikastumaan pääse, joten siinä on ainakin yksi houkutus vähemmän. Toivon ja uskon myös, että ne sivistystä korostavat arvot, joita kirjastolaiset yleensä arvostavat, ovat hyvin todellista ja konkreettista menestystä jo itsessään.

Kirjojen selaaminen tiskissä

Pikkukirjastoni on usein hiljainen. Joskus asiakkaita ei saata käydä puoleen tuntiin. Automaatteja ei (vielä) ole, joten kirjat palautetaan tiskille ja ne lainataan sieltä. Tällöin sitä saa monesti käsiinsä palautuskirjoja, joita jää ikään kuin vahingossa selailemaan.

Tällä tavalla sitä on itsekin saanut vihjeitä ”heräteostoksiin”, kun on selannut jotain palautettua kirjaa ja pian onkin lainannut sen itselleen. Jo hieman kirjaan tutustumalla voi hankkia kirjasta ja sen kirjoittajasta edes hieman paremman yleisnäkemyksen kuin että olisi vain kuullut nimen. Väitän, että tästä on aitoa hyötyä kirjastotyössä, ja siksi voisinkin toisinaan suositella palautusten selailua!

Palautettuja kirjoja vastaanottaessaan sitä saa ajan mittaan jonkinlaisen tuntuman siitä, mitkä kirjat ovat suosittuja. Tästä seuraa suoraan se, että oma asiantuntemukseni kirjastonhoitajana voi kasvaa. Voin olla hyödyksi toisille, kun osaan kertoa tietystä kirjasta enemmän.

Palautuneiden kirjojen arvaamattomuus on myös kiehtovaa. Miten muuten välttämättä olisin törmännyt tiettyyn aineistoon ja ottanut siitä enemmän selvää, jos se ei olisi käynyt näin, sattuman kautta? Oma urautuneisuus lukijana joutuu tulilinjalle. Tämä on tärkeää, koska kirjastonhoitajana minun pitäisi tietää monesta asiasta paljon, ja osata yhdistää päässäni kirjailijoita ja tyylisuuntia. Vaikken tietäisikään monesta asiasta paljon, vaan edes jonkin verran, pienikin tietomäärä voi auttaa tiedonhaussa.

Kirjojen selaaminen tiskissä on myös helppoa ja tehokasta ajankäyttöä. Liian tehokasta se ei tietenkään saa olla: tiskille saapunut asiakas ei saa ajatella, että hän jotenkin häiritsee minua. Kirjojen lukemisella on rajansa, ja niitä rajoja ei kannata venyttää hiljaisten hetkien ulkopuolelle. Ja isommassa kirjastossa, jossa tiskivuorot ovat vain osa päivän työtä, näin ei oikein voi toimia.

Mutta pienessä kirjastossa, jossa olen ainoa työntekijä, tiskin takana on oikeastaan pakko hoitaa monenlaisia askareita. Onhan kirjavinkkauskirjatkin jossain luettava.

Pienessä kirjastossa työskentelyssä on ehkä hauskinta juuri monipuolisuus ja mutkattomuus. Saa tehdä kaikkea, eikä mikään ole kaukana palvelutiskistä.

Joskus on hyvä olla vanhanaikainen

Se, että joku tai jotkut ovat ”jääneet ajastaan jälkeen”, on melko yleinen valitus työpaikoilla. Tällä voidaan tarkoittaa työpaikkaa kokonaisuutena, monia sen osa-alueita tai sitten ihan yksittäisiä työntekijöitä. Nykyään, kun kehitys monessa asiassa tuntuu menevän kovaa eteenpäin (tai ainakin siltä se kovasti näyttää), ”mukana pysyminen” on entistä tärkeämpää.

Kaikenlainen kehitys on tietenkin tärkeää. On silti rehellistä todeta, että kaikki eteenpäinmeno ei oikeasti ole sitä mitä se sanoo olevansa. Ainakin on niin, että vauhti ei ole tärkeämpää kuin suunta. Aina uusi ei ole parempaa kuin vanha.

Kirjastoissa ristiriita voi syntyä jo siitä, että kirjastot ovat muistiorganisaatioita, joiden yksi tarkoituskin on säilyttää ja varjella menneisyyttä. Vanha aineisto ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin uusi pelkästään sen takia että se on vanhaa.

Vanhuus voi epäsuorasti johtaa toisiin syihin kuten esim. aineiston huonokuntoisuuteen, mutta kirjastossa tärkeintä ovat kuitenkin sisällöt. Tehtävästään säilyttää sisältöjä kirjasto ei oikein voi lipsua. Kirjasto on siis aidosti myös kirjavarasto, vaikka ”varasto”-sanaa joskus turhaankin käytetään negatiivisessa merkityksessä.

Voi olla suorastaan rohkeaa, että kirjastot pitävät tästäkin tehtävästään täysillä kiinni. Tämä ei ole vanhaan takertumista, vaan laaja-alaista kaikenlaisen aineiston ja monenlaisen ajattelun arvostamista. Usein on aivan paikallaan uskaltaa suositella asiakkaille vanhaa siinä missä uutta ja menevääkin.

Eihän vaikkapa klassinen sivistys, joka suurelta osin perustuu vanhaan ja menneeseen, koskaan oikeasti mene pois muodista. Jos kirjastot eivät tarjoaisi ihmisille mahdollisuutta tällaisen sivistyspohjan muodostamiseen, ne eivät toteuttaisi tehtäväänsä.

Eri asia on tietenkin, jos ”jäänyt ajastaan jälkeen” tarkoittaa todellisia asioita, jotka haittaavat työssä pärjäämistä. Esimerkiksi erilaisten työtapojen perässä pysyminen on suorastaan elinehto. Nykyteknologia, viestintävälineet ja verkostot täytyvät myös olla hallussa. Ei kaikkien tarvitse olla digitaalisen asioinnin ja sosiaalisen median mestareita, mutta kummasti siitä on hyötyä työssä, jos osaa käyttää uusimpiakin sovelluksia ja tietää missä nykyään niiden suhteen mennään.

Mutta se, että työntekijät voivat ja välillä heidän pitääkin perehtyä uuteen, vaatii vastapainoksi toisen totuuten ja toteaman: että joskus kirjastotyössä on hyväksi tutustua ja jopa erikoistua vanhaan aineistoon.

Kuten jo sanoin, sen pitäisi olla kirjaston tapaisen muistiorganisaation yksi suurista vahvuuksista. Ei voi tuudittautua sen varaan, että erilaiset arkistot ja Kuopion varastokirjasto hoitavat vanhan aineiston arvostamisen meidän puolestamme. Kyllä meidän täytyy se itse tehdä.

Kirjailijat ja instituutiot

Aleksis Salusjärvi kirjoittaa kirjailijoista ja instituutioista. Teksti on niin terävää, etten itse osaa sitä juurikaan kommentoida, kunhan vain linkkaan sen tänne ja lausun perään pari sanaa.

Lyhyesti sanottuna kyse on kai siitä, että vanhojen kulttuuri-instituutioiden asema heikkenee ja samalla heikkenevät niiden kyvyt tukea ja markkinoida kirjailijoita. Salusjärven mielestä kirjailijat eivät oikein ole löytäneet uudenlaista mallia hankkia näkyvyyttä uudenlaisessa maailmassa, jossa viestintäkanavat ovat pirstaloituneet ja käsitys taiteestakin on osaltaan hajonnut kappaleiksi.

Jos kirjailijat vieläpä elävät jossain omassa itseriittoisessa kuplassaan, miten olisi mahdollista taata taiteen tekemiselle mahdollisimman hyvät resurssit jatkossakin? Kirjailijat kyllä kirjoittavat, mutta riittääkö se? Kuka tukisi heitä, jos vanhat instituutiot ja mediat eivät siihen kykene?

Voi tietenkin myös miettiä, mitä kirjastot voivat tehdä. Muuta en tässä ehkä osaakaan pohtia.

Ainakin kirjastot voivat säilyttää ja suojella. Avainsana voisi edelleen olla ”sivistys”. Mutta kirjasto on kai sittenkin lähinnä instituutio, joka ei itse luo tai synnytä mitään. Se vain noukkii talteen jo syntyneet tuotokset ja parhaimmillaankin vain työntää eteenpäin jo syntyneitä ilmiöitä. Lainausmaksuista saadut korvauksetkin lähinnä hyödyttävät valmiiksi suosittuja ja paljon lainattuja kirjailijoita.

Kirjasto on julkinen laitos ja sen ominaisuudet heijastavat sitä, mitä tehtäviä kansalaiset sille haluavat suoda. Yleisesti kai ollaan sitä mieltä, että suomalainen kirjastoinstituutio ei ole juurikaan rappeutumassa, vaikka kirjaston olemusta määritelläänkin parhaillaan uusiksi.

Ja tietenkin tässä määrittelyssä pitää pohtia sitä, miten kirjastot voisivat tukea suomalaista kulttuurielämää kokonaisuudessaan. Miten voisi enemmän nostaa esiin myös uusia ja tuntemattomia kirjailijoita niin, ettei kirjailijoiden tarvitsisi tehdä koko markkinointityötä itse.

Ehkä kirjastot voisivat ottaa entistä aktiivisemman ja rohkeamman roolin siinä, miten ne viestivät sisällöistä, eikä vain ulkokuorista.

Maailman kotkotusten perässä pysyminen

Sarjassamme ”vain kirjastonhoitajan ongelmia”…: Kuinka minua harmittaa, että minun täytyy seurata aikaani ja olla perillä siitä mistä puhutaan ja mikä on kulloinkin muodissa. Kun harmittaa, että täytyy tietää mikä on Snapchat. Pännii, kun ihmiset keskustelevat kaiken maailman tv-sarjoista, joita tulee koko ajan lisää ja jotka eivät kiinnosta minua yhtään. Täytyisi ehkä jopa osata frisbeegolfin säännöt, jos meillä on kiekkoja lainattavana ja asiakas kysyy.

Voi ei. Eivätkö kaikki voisi vain keskittyä perinteisiin, syvällisiin sisältöihin ja puhua niistä.

Niin, tässä minä nyt puoliksi itseironisesti heristän sormeani sille, että ollakseen kunnon kirjastonhoitaja sitä pitäisi olla perillä kaikesta. Ja suuri osa siitä ”kaikesta” on lopulta aika pinnallista viihdehöttöä, jos suoraan sanotaan. Se ei vaan jaksaisi kiinnostaa. Tai sitten se on teknisiä juttuja ja eri sovellusten käyttöohjeita, joiden osaamisesta olisi apua tietopalvelutyössä.

Ei aineistoista perillä pysyminen tietenkään ole ikävää, pois se minusta. Miksi olisin kirjastonhoitaja, jos en pyrkisi mahdollisimman laajaan aineistojen tuntemiseen? Ja totta kai asiakkaita täytyy palvella mahdollisimman hyvin ja tarjota heille haluamansa.

Mutta jos työnjako ja erikoistuminen on hoidettu kirjastoissa huonosti, se voin ollakin juuri minä, jonka täytyy osata Snapchat ja tuntea dekkarikirjallisuutta. Tiettyyn rajaan asti se on tietenkin täysin paikallaan. Tämähän on työtäni, eikä työn tarvitse olla hauskaa. Voin rauhassa tuntea siitä oikeutettua painetta.

Äskettäin minä oikeastaan olen jo opetellut huonoa omaatuntoa, kun en ole koskaan käyttänyt WhatsAppia. Mietin, että kenties olisi hyvä alkaa käyttää tuota sovellusta, kun joku kovasti kysyi minua sinne. Vain vähän aikaa sitten liityinkin vain huomatakseni, että kännykkäni ei enää tue sovellusta ensi vuodesta alkaen…

Niin, toki minun pitäisi tietää kaikki mahdolliset sosiaalisen median sovellukset, vaikka pirukaan ei niistä kaikista pysy perillä.

Romanttinen näkökulma kirjastonhoitajuuteen karisee helposti tekemällä kaikesta uudesta suurta velvollisuutta. Kirjastonhoitaja on vain väline, joka hakee ja hoitaa maailmalle sen mitä maailma haluaa.

Sanomalehtienkin lukeminen kuulemma kertoo sivistyksestä ja halusta pysyä ajan tasalla. Kyllä kai, mutta minä voin ihan suoraan tunnustaa, että vaikka minulle tällä hetkellä tulee sanomalehti, se on vain siksi koska sain lehden kahden kuukauden lahjana ilmaiseksi. Ja siltikin olin miettinyt, kannattaako minun ottaa lahja vastaan, kun mieluummin lukisin kirjoja, aikakauslehtiä ja blogeja. Jaksaisiko sitä sitten niin innostua kuin osasta päivän puheenaiheita. Jossain kuitenkin menee raja, minkä verran jaksaa lukea päivässä.

Minä tietenkin ajattelen ja haluan ajatella, etten tässä todellakaan vihaa työn työläyttä ja haastavaa monipuolisuutta. Eikä tämä kritiikkini tässä ole niinkään edes kritiikkiä kuin vain omaa ”mitä ajattelin tänään” -tyyppistä havainnointia kirjastosta, maailmasta ja itsestäni.

Mutta on hyvä sanoa, että minulla on melko vahva mielipiteeni tasapainon tärkeydestä. Että kirjastojen täytyy sovellusten ja pintasisältöjen lisäksi paneutua syvällisempiin sisältöihin ja sivistykseen. Ja sen lisäksi siihen, mistä kunkin asian löytää.

Voihan olla, että menetämme jotain tärkeää, jos meillä ei kaikkien uusien kotkotusten keskellä ole aikaa keskittyä kirjaston perinteisiin vahvuusalueisiin. Onko sittenkään kirjaston suurin hyöty maailmalle siinä, että siellä on mahdollisimman paljon kaikkea uutta ja kirjasto on kaikesta uudesta mahdollisimman perillä? Totta kai tämä on kirjaston tehtävä, mutta ei se ole ainoa tehtävä. Eikä ehkä tärkeinkään.

Itseopiskelu ja kuri

Itsensä kehittämisen ja itseopiskelun tärkeyttä ei varmaan tarvitse erikseen korostaa. Kirjastotyöntekijäkin voi opiskella omalla ajallaan paljon sellaista, josta on hyötyä työssä ja muussakin elämässä. Tässä pari omaa ajatusta itseopiskelusta.

Ajattelen, että itseopiskelu on tulevaisuuden rakentamista. Se tulevaisuus voi olla läheistä tai kaukaista, eikä itseopiskelun tarvitse välttämättä edes liittyä tämän päivän haasteisiin työssä tai elämässä tai työnkuvaan muutenkaan. Itseopiskella voi monella tavalla. Mitään varsinaista päämäärääkään ei välttämättä tarvitse olla muuta kuin sivistyminen. Siitä on aina silti hyötyä, usein myös niissä tilanteissa joita varten ei koskaan ajatellut opiskelleensa.

Toki jonkinlainen päämäärä voi auttaa lisäämään motivaatiota. Sellainen voi olla vaikka jonkun kielen osaaminen niin hyvin, että voi käyttää sitä asiakaspalvelutilanteessa. Tai jonkun tietyn aihealueen hallitseminen ja ymmärtäminen. Oppilaitoksessa päämääränä voivat olla tietenkin suoraan tentit ja sen sellaiset.

Oma sisäinen motivaatio opiskeluun on elintärkeää. Muuten ahkerointi ei johda kovin pitkälle, varsinkaan jos ei ymmärrä tai hahmota syytä miksi ylipäänsä tekee sitä. On myös tärkeää ymmärtää ahkeruuden ja kurin merkitys. Työ ja ahkeruus johtaa melkeinpä aina hyviin tuloksiin. Hyvä motivaatio lisää edellytyksiä pitkäjänteiselle työlle.

Itseopiskelua ei minusta kannata tehdä pelkästään itsekkäin motiivein, vaan myös siltä kannalta, miten saatuja ajatuksia voi soveltaa työssä ja muussa elämässä. On altistettava itsensä avaramielisesti uusille ajatuksille ja samalla laajennettava omaa sivistystä ja tietopohjaa. Aina ei ole mahdollista tietää etukäteen sitä, minne lopulta päätyy.

Toisaalta itselleen ei kannata olla liian ankara tai vaativa. Usein lepo lisää luovuutta ja tuo perspektiiviä. Ihminen ei ole kone, johon jatkuvasti vain syötetään uutta tietoa. Itseopiskelu on myös tiedon soveltamista ja tietoa siitä, mistä minkin aineiston ja sisällön löytää. Luulisin, että tämä korostuu varsinkin kirjastonhoitajan työssä.

Itse olen huomannut, että itseopiskelussa on hyvä olla jonkinlainen viikkosuunnitelma ja viikkorytmi, kuten muussakin työssä. Ainakin tuntuu, että selvä suunnitelma on parempi minulle, jotta hommat tulee tehtyä. Usein olen tehnyt niin, että opiskelen 30-45 minuuttia jotain asiaa vaikkapa 2-5 kertaa viikossa muutaman viikon ajan ja sitten pidän taas taukoa. Ajallisesti itseopiskelun ei tarvitse olla kovin kuormittavaa.

Mutta ihmisiä on erilaisia, ja niin on suunnitelmia ja viikkorytmejäkin. Työelämän pyörteissä ollessa sitä ei välttämättä edes jaksa kehittää itseään sillä tavalla kuin haluaisi, jos kehittämistä ei voi tyydyttävästi tehdä työajan puitteissakaan. Itseään ja jaksamistaan pitää tietenkin kuunnella. Itseopiskelun ei myöskään tarvitse olla yksinäistä puuhaa. On aina sitä parempi, jos löytää ympäriltään esimerkiksi jonkun itselleen sopivan lukupiirin.

Ei itseopiskelun sinänsä tarvitse kivaa olla. Joskus on ihan hyvä pakottaa itsensä lukemaan jotain sellaista, joka ei sillä hetkellä yhtään kiinnostaisi. Ehkä se on siis jonkinlaista rajojen venyttämistä. En sano, että olisin itse hyvä tässä… Mutta tällaisia ajatuksia minulla nyt oli tällä kertaa.

Tarttuisinko klassikkoon?

On selvää, että kirjastonhoitajan pitää olla jokseenkin perillä kirjallisuuden klassikoista — maailmankirjallisuuden klassikoista samoin kuin kotimaisista. Suosituimpien genrejen merkkiteoksista mieluusti myös. Väittäisin, että kuuluu kirjastonhoitajan tehtäviin lukea jonkin verran klassikoita silloin tällöin, ja myös viime vuosien kirjatapauksia.

Mutta itse olen viime aikoina huomannut sen, että olen tullut nirsommaksi kirjallisuuden suhteen. En ole niin innokas lukemaan pelkästään saavuttaakseni suuremman tietämyksen ja sivistyksen. Kouluaikoina se oli helpompaa, vaikka tietyt kaunokirjallisuuden tyylilajit tuntuivat jo silloin pakkopullalta.

Samalla iän myötä on huomannut pitävänsä erilaisista asioista kuin aikaisemmin. Eikä siinä varmasti mitään. Mutta ehkä voisin kuitenkin valitella tässä hieman sitä, että oma lukeminen on viime aikoina ollut hieman urautunutta.

Tiedän kyllä, että kun johonkin kirjaan tarttuu, se usein palkitsee yllättävällä tavalla. Klassikot eivät yleensä ole klassikkoja ilman syytä, eikä kirjallisuuden kaanoniin nouse kuka tahansa kirjailija. Minun on turha tässä kerrata niitä kaikkia syitä, minkä vuoksi klassikot ovat klassikoita, ja miksi ylipäänsä klassikoita pitää olla olemassa. Tämän kirjoituksen idea ei ole siinä. Niitä syitä on kyllä paljon ja ne menevät syvälle, vaikka niistä voikin olla eri mieltä.

Hieman vähemmän tunnetuistakin klassikoista nousee monesti se tunne, että ”en arvannutkaan kuinka hyvä tämä voi olla”. Viime vuosien aikana näin on esimerkiksi tapahtunut, kun tajusin kuinka hyvä kirjailija Teuvo Pakkala onkaan.

Tutustuin Pakkalaan oikeastaan siksi, koska olin tekemässä pientä turistimatkaa Ouluun. Luin Vaaralla-kirjaa vielä yöjunassa, ja se viritti minut sopivasti kaupungin tunnelmaan. On aina mukava yllätys, kun kirja on oikeasti maailmanluokkaa, eikä se ole pelkästään paikallisuutensa vuoksi esiin nousevaa maakuntakirjallisuutta.

Viime aikoina mieltäni on painanut se, etten ole koskaan lukenut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teosta. Olen usein käynyt kirjaston hyllyssä sitä katsomassa, mutta kirjan pituus ja aihepiiri on jotenkin aika säikäyttänyt.

Tiedän kyllä tässäkin tapauksessa, tai ainakin teen hyvän arvauksen, että tarina tempaisisi minut mukaansa. Ja voisinhan lainata kirjasta ensin vaikkapa osan yksi, enkä koko kirjaa kerralla. Jos lainaa tuhatsivuisen kirjan kerralla, se tuntuu ainakin itsestäni liian hallitsemattomalta ja suurelta…

Äskettäin olen myös tutustunut joihinkin ulkomaisiin Nobel-palkittuihin kirjailijoihin. Mutta oikeastaan Nobel-yhteys on ollut sattumaa. Mielestäni kirjallisuuspalkintoja ylipäänsä ei kannata tuijottaa liikaa. Henkilökohtaisessa mielessä niillä ei oikeastaan ole merkitystä. Mikään raati, komitea tai koulukirja ei viime kädessä päätä siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta.

Sama juttu pätee klassikoihin muutenkin. Klassikoita on hyvä arvostaa ja niitä on hyvä lukea. Joskus on myös tervettä ahdistua siitä, ettei tunne klassikoita niin hyvin. Muiden ihmisten arvostus kertoo aina jostain, ja muiden neuvojen kuunteleminen on paikallaan. Mutta se ei ole mikään edellytys millekään, varsinkin kun sitä yleensä peilaa kirjallisuutta oman maun kautta. Miten muuten voisi oikeastaan ollakaan.

Kirjastonhoitajan tietenkin täytyy olla hyvin perillä muidenkin mausta kuin omastaan, sillä sehän kuuluu jo asiakaspalvelun luonteeseen. Mutta yksittäiselle lukijalle on hyvä myös viestiä lukijan vapaudesta. Lukija on vapaa lukemaan hyvää, viihdyttävää ja kasvattavaa kirjallisuutta, vaikka samasta teoksesta ei tykkäisi kukaan muu maailmassa. Lukija on vapaa lukemaan myös huonoa kirjallisuutta, vaikka kirjastonhoitajana en sitä suosittelekaan.

Ja ehkä minäkin voin armollisesti sanoa itselleni, ettei minun tarvitse lukea kaikkea kirjastonhoitajan lasien läpi, vaan myös omana itsenäni ja yksittäisenä lukijana.