Markkina-ajattelu, Tapahtumat

Miten saada kirjastoihin yleisöä, menoa ja meininkiä?

Miten saada tapahtumiin ihmisiä? Miten kirjaston eri toiminnot voisivat olla suositumpia, ja miten eri toimijoita saisi kirjastoon tekemään omia tapahtumiaan? Tuntuu, että tällaisten tilaisuuksien ja mahdollisuuksien markkinointi on usein vaikeaa.

Olen muiltakin kuullut, että pienempiin kirjastoihin on pääkirjastoja hankalampi saada yleisöä esimerkiksi aikuisten kirjailijavierailuihin, joten markkinoinnin epäonnistuminen ei ole varmasti mikään harvinainen ongelma. Sama ongelma koskee myös esim. pikkukirjastojen taidenäyttelyitä. Harva niitä saapuu erikseen katsomaan. Tai sitten pitäisi houkutella kirjastoon tunnetumpia nimiä? Mutta se taas sitten jo maksaa, ihan niin kuin kirjailijavieraatkin maksavat. On myös vaikea perustella isojen tapahtumien budjetointia, jos yleisöä ei käy edes tyydyttävästi.

Mielestäni polttavin ongelma koskee erilaisiin teemaviikkoihin liittyviä tapahtumia, joiden mainostamiseen ei käytetä juurikaan aikaa ja jotka ehkä eivät ole vakiintuneet vuodenkiertoon kuin harvojen asiakkaiden mielissä. Niitähän riittää Pohjola-viikosta digitukiviikkoon. Harvoin itsekään muistan, milloin mikäkin viikko on menossa.

Ehkä suurin potentiaali olisi asiakkaiden omissa kehitelmissä. Kirjaston työntekijöiden työaika on kuitenkin rajallinen. Tokihan eri järjestöjen tilavaraukset ovat suositeltavia, mutta vielä enemmän olisi tilaa erilaisille asiakkaiden omille näyttelyille ja tapahtumille. Ulkopuolisen vetämä sanataidepaja, elokuvakerho, kielikahvila? Ainakin ideoita riittää, niille tarvittaisiin vain toteuttaja.

Tässä tulee eteen toinen henkilökohtainen haasteeni eli verkostoituminen. Kun tuntee laajemmin ihmisiä omaan työhönsä liittyen, on myös helpompi tulla ihan vain satunnaisestikin luoneeksi suhteita, joista saattaa versoa tuollaista omaehtoista toimintaa. Ihmiset voivat tulla rohkaistuksi ja rohkaista toisia, ja tieto kirjaston tarjoamista mahdollisuuksista leviää. Nyt esteenä voi monesti olla, että toimijat eivät tiedä, mitä kaikkea kirjastossa voi tehdä, kun kirjasto ei osaa siitä niin hyvin viestiä.

Markkinointia on tavallaan myös yhteistyö opettajien kanssa. En ainakaan itse osaa viestiä niin, että kaikki opettajat todella tajuaisivat, mistä koulun ja kirjaston välisessä yhteistyössä on kyse. Että koululuokat oikeasti tekevät kirjastokäyntejä suunnitelman mukaan eivätkä jätä niitä kevyesti väliin. Ja sitten turhaudun, kun he eivät käy muistutuksista huolimatta. Tämä oli toistuva kuvio jo ennen korona-aikaa. Yhteiset palaverit auttaisivat varmasti, mutta entä jos yrityksistä huolimatta yhteysopettajia ei näe edes lukuvuoden alussa?

En nyt tässä tekstissä suuremmin kehittele mitään vastauksia näihin ongelmiin. Ehkä ratkaisu voi tulla monesta eri suunnasta. Kohdennetumpaa viestintää yhteistyökumppanien (koulujen, järjestöjen) kautta, toistuvampaa ja visuaalisesti kekseliämpää viestintää, tapahtumien parempaa toistuvuutta ja brändäystä. Ja myös sitä, että itse tapahtumiin panostettaisiin enemmän ja niistä tehtäisiin jo itsessään vetovoimaisempia. En tiedä. Jonkinlaiset teemaan liittymät koulutuspäivät kieltämättä kiinnostaisivat.

Tapahtumat, Työkokemukset

Koronakuulumisia, osa 8

Tauti ei laannu. Samat rajoitukset jatkuvat meilläkin koko helmikuun ajan. Kyllähän se tuntuu välillä vähän lannistavalta, kun aikarajoja siirretään ja siirretään. Toivo siirtyy kauemmas. Mutta kyllä se toivo silti on konkreettista, kun rokotukset jo pyörivät. Kunpa vain tämän kovempiin keinoihin ei enää olisi tarvetta.

Viime viikolla ykkösluokka vieraili ohjelmallisella käynnillä kirjastossa. Olemme hankkineet uuden pehmolelumäyräkoiran, jota luokka sai sitten etsiskellä vihjeiden avulla. Innostusta riitti, mutta turvavälejä tuon ikäiset eivät vielä osaa pitää. Luokkakäyntejä emme ole siis edelleenkään kieltäneet. Eikä se minua henkilökohtaisesti haittaa.

Mäyräkoiran hankinta oli mahdollista, kun hankintakielto poistui. Se oli hienoa, kun samalla pystyi hankkimaan jo muutakin, esimerkiksi hyllynpäätyopasteidenpidikkeet.

Olen miettinyt, että varmasti olisi jo viime keväänä pitänyt alkaa miettiä konkreettisempaa suunnitelmaa, miten etäkäyntejä olisi voinut paremmin hyödyntää tänä talvena. Jotenkin oletin ja ehkä kaikki olettivat, että tämä menee nopeammin ohi. Kyllähän minulla on ollut kirjoittajapiiri, joka on pyörinyt enimmäkseen etänä, ja yksi etävinkkaus, mutta paljon muutakin olisi voinut kehitellä. Voisi toki vieläkin.

Etäkirjoittajapiiri on muuten pyörinyt hyvin, mutta yhdellä jäsenellä on ollut ongelmia Google-kirjautumisen kanssa. Zoom-palvelun kokeilu kariutui suoraan siihen, kun tajusin että käytöllehän on 40 minuutin raja. Välillä Google Meet on myös herjannut palomuurista. Pääosin yhteydet ovat kuitenkin pelanneet.

Voinhan minä siis sanoa, että jonkinlainen digiloikka on tullut tehtyä, mutta aika pieni hyppy silti. Olenko sanonut, että kun joskus olen osallistunut Teamsissa joihinkin saman maakunnan kollegojen kuulumiskahveille, olen tuntenut itseni mitättömäksi verrattuna muihin, jotka kertovat ties mistä menestyksekkäistä nettikuvioistaan, joihin on saatu aktivoitua paljon etenkin lapsia ja nuoria. Tuntuu vähän Eddie Edwardsilta Matti Nykäsen rinnalla. Toki oma kirjastonikin on pienempi, mutta kouluja alueella on silti paljon.

Etätapahtumat voisivat myös hyvinkin jäädä osittain pysyvään käyttöön. Joillekin voisi olla luvassa jopa valtakunnallinen yleisö, jos tapahtumia vain osattaisiin markkinoida oikein. Onhan jo vuosia ollut itsestään selvää, että kaikki merkittävät kotimaiset urheilusarjat striimataan netissä. Nyt teatteritkin ovat alkaneet (pakon edessä) tajuta, että samaan suuntaan kannattaa siirtyä.

Kirjailijat, kustantamot, kirjakauppiaat ja kirjamessut miettivät varmaan vähän samaa: että miten kirjat voisi tuoda entistä paremmin esille. Tässä on paljon potentiaalia myös pienten kirjastojen uskalikoille.

Tapahtumat

Kouluyhteistyö turhauttaa

Nyt on selvä aihe josta valittaa. Meidän kirjastomme vastuulla on kouluyhteistyön suhteen monta koulua, joista joidenkin kanssa yhteistyö ei suju ollenkaan. Joskus muutenkin tuntuu, että yhteydenpito ja asioiden järjestely koulujen opettajien ja rehtorien kanssa ei ole kaikista sujuvinta.

Kyse ei ole edes pelkästään koronasta eikä vain omasta osaamattomuudestani. Molemmat noista ovat varmasti osasyitä tilanteeseen, mutta syytä on myös koulujen ja kunnan budjetoinnissa. Kaukaisimmilla kyläkouluilla ei edes ole varaa käydä suunnitelluilla luokkakäynneillä kirjastossa. Bussin tilaaminen on liian kallista, ja uimahallireissuihinkin yhdistettyinä matkat olisivat vaikeita (ja siinäkin tapauksessa ne pitäisi suunnitella eri tavalla).

Omaa osaamattomuuttani on siinä, että olen ollut yhteydenpidossa liian passiivinen. Koulujen yhteysopettajien kanssa kannattaa pitää lukuvuoden alussa jonkinlainen palaveri, sen olen oppinut. Viime vuonna en pitänyt ja se oli virhe. Toki kaikki kouluyhteistyö (esim. suurin osa vinkkauksista) ei ole omalla vastuullani, mutta voin silti syyttää myös itseäni.

Koronatilanne vaikutti keväällä niin, että kaikki katkesi nopeasti, ja koulukäynnit tietenkin muuttuivat mahdottomiksi. En edes yrittänyt mitään etäilyä, kun halusin keskittyä olennaiseen. Mutta nyt tilanne on varmaan parasta nähdä niin, että koronavirus ei ole mikään tekosyy olla yrittämättä kehittää toimintaa.

Yhteydenpitoa kouluihin (etenkin päiväkoteihin ja esikouluryhmiin) tekee hankalammaksi myös yhteyshenkilöiden ajoittainen puute tai hitaus noiden henkilöiden selvittämisessä. Se johtaa siihen, että kokonaisuutta olisi vaikea pitää kasassa ihan ilman sitäkin tosiasiaa, että muistettavia kouluja ja päiväkoteja on muutenkin aika paljon. Ja mitä kauempana jokin paikka on, sitä kauemmalta se tuntuu myös henkisesti eli yhteistyön kannalta.

Mistä tullaankin sitten siihen, mitä toivon tältä talvelta tai ainakin sitä seuraavalta: parempaa vastuiden jakoa. Kehityskeskustelussa pääsin tästä jo vaihtamaan ajatuksia, joten toivottavasti asia etenee.

Onneksi kouluyhteistyöpalaveri aiemmin syyskuussa meni mukavasti, ja tänä talvena on tulossa muutakin yhteistyötä koulujen kanssa kuin vain pakolliset luokkakäynnit. Ja niitä luokkakäyntejäkin on jo ihan kivasti sovittu. Mutta koko ajan taustalla väijyy korona, joka voi sekoittaa kuviot.

Asiakaspalvelu, Tapahtumat, Työelämä

Kuuden tunnin työaika/palveluaika?

Minua vähän kummastuttaa, miksi visiointia kuuden tunnin työpäivästä pidetään niin radikaalina. Ehkä joillakin aloilla sen toteutus olisikin hyvin vaikeaa, mutta ainakin kirjastoalalla huomaa selvästi, miten tehokkuutta on mahdollista kehittää.

Ensinnäkin yhä suurempi osuus asiakkaista käyttää automaatteja, varsinkin kun ajan myötä on yhä vähemmän sellaisia vanhoja ihmisiä, jotka eivät suostu niitä käyttämään. (Toki on samalla huonoa asiakaspalvelua liiaksi tyrkyttää asiakkaille automaattien käyttöä.)

Lisäksi kuljetuksia ja kokoelmatyötä on yhä mahdollista viilata tehokkaammaksi. Järjestelmästä saa raportteja kätevästi, eikä kirja kerrallaan inventointiin enää ole syytä. Hyvien käytäntöjen, selkeiden ohjeiden, vastuunjaon ja älykkäiden algoritmien myötä kokoelmatyö voi muutenkin tehostua. Kirjaston tekninen puoli ja monenlainen kulunvalvonta toimii melkein itsestään eikä valojakaan monesti tarvitse sammutella päivän aluksi ja lopuksi. Tilastointi menee Exceliin tai pilveen, ja siellä numerot yhtyvät numeroiksi.

Monesti sitä ainakin itse huomaa, että kun kirjaston perusarkeen liittyvät toiminnot on pyritty hiomaan niin huomaamattomiksi, sitä liikenee itsellekin enemmän aikaa lähinnä tiskillä päivystämiseen ja asioiden pyörittelyyn ja suunnitteluun. Ajoittain on hyllytystä ja lastenkirjastotyötä sekä muita tapahtumia, mutta viikkojen ”lukujärjestys” vaihtelee niin paljon, että monilla viikoilla tekeminen loppuu kesken.

Nyt sen huomaa erityisen selvästi, kun korona-aika on yhä jossain määrin päällä, eivätkä luokat ole samassa mittakaavassa vielä sopineet ohjelmallisia käyntejä kirjastossa. Samoin palavereja ei enää pidetä niin paljoa paikan päällä, mikä karsii matkoja palavereihin ja myös hieman tekee niistä tiiviimpiä ja tehokkaampia.

Eikö tällaista hyvää digiloikkaa voisi jatkaa? Olettaen siis, että tapahtumat ja kirjaston yhteistyö sidosryhmien kanssa saataisiin taas rullaamaan entiseen malliin ja paremminkin, kun aikaa jäisi enemmän kirjastojen rutiinitoiminnoilta.

En tiedä, haluanko edes itse työskennellä kuutta tuntia päivässä, enkä tässä nyt propagoi sen enempää. Mutta ei kuuteen tuntiin niin pitkä matka ole. Käytännössähän kirjaston palveluaika on jo nyt sen kuusi tuntia päivässä, tai toisinaan viisi. Nyt kiky-minuutit lähtevät pois, ja työaika päivässä on taas sen 7.15. Selvästi lähempänä se on siis edes seitsemää tuntia kuin kahdeksaa, eikä ainakaan minulla ylityö muodostu riesaksi juuri ollenkaan.

Loputtomiin tehokkuutta ei silti voi viilata paremmaksi, ellei mietitä koko kirjaston palveluajan konseptia uusiksi. Nykyäänhän henkilökunnan (ainakin jonkun heistä) pitää olla tavoitettavissa yleensä sen kuusi tuntia päivässä, ja se on kovin sitovaa. Enkä usko, että kukaan tästä haluaisi edes luopua. Digiloikka ei tietenkään voi tarkoittaa, että asiakkaille jäisi vähemmän aikaa. Sellainen olisi aivan vääränlaista tehokkuuden repimistä.Millaisia ideoita edes voisi olla tämän järjestelyn muuttamiseen? Ei kaikkia voi pakottaa asioimaan omatoimisesti.

Luulen myös, että monet kirjastotyöntekijät pelkäävät, että palveluajan vähentäminen tehostamisen nimissä avaa uuden Pandoran lippaan. Tarvitaanko meitä enää? Kuuden tunnin työaika voi jopa tulla, mutta ei se ole itsestään selvä siunaus. Se voi tarkoittaa myös irtisanomisia.

Meidän kirjastolaisten ei vain pidä tuudittautua tehtäviemme tärkeyteen. Kuntien talous on tiukalla, ja on ihan ymmärrettävää että löysiä halutaan ottaa pois. Pystymmekö perustelemaan merkityksemme arvostettuina asiantuntijoina ja asiakaspalvelijoina? Se vaatisi ainakin sitä, että meidän pitää ottaa enemmän roolia muusta kuin mekaanisesta rutiinityöstä, joka vie aikaa entistä vähemmän ja joka on helpommin korvattavissa.

Kirjastojen olemus, Tapahtumat

Hämmentävä Kirjaston päivä

Ensi viikon torstaina 19.3. vietetään Kirjaston päivää, joka on jonkinlainen kirjastojen uusi kampanjapäivä. Minulle päivän merkitys on kuitenkin jäänyt epäselväksi. En ole vakuuttunut siitä, mihin päivää tarvitaan.

Ensinnäkin: mitä vikaa oli Lainan päivässä? Nykyään tuntuu, että Lainan päivä ei kiinnosta enää juuri ketään. Päivää on kuitenkin vietetty melko pitkään ja perinteet ovat monesti mukavia olemassa. Uusien perinteiden luomisessa taas kestää väistämättä vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Kahta eri kirjastojen juhlapäivää tuskin on järkeä viettää, varsinkin jos/kun ne kumpikin sattuvat kevättalveen.

Ja miksi uusi Kirjaston päivä on pakko tunkea siipeilemään Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kanssa? Ymmärrän toki että kirjastot edistävät tasa-arvoa, mutta eikö ajoitus pikemminkin himmennä Minna Canthin päivän arvoa? Heti kun joku nainen saa liputuspäivän, niin siinä on joku laitos tunkeilemassa ja omimassa juhlapäivää. Eikö Minna Canthissa ja tasa-arvossa ole itsessään arvoa riittämiin?

Kirjastothan lisäksi ovat paljon muutakin kuin tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Ajankohta Minna Canthin päivän yhteydessä pahimmillaan vesittää näiden muiden asioiden (sivistys, viihde, koulutus ym.) esilläoloa. Ehkä olen keksinyt tämän ongelman omassa päässäni, mutta olenpa vain sitä mieltä että ajankohta on kehno.

En ole toistaiseksi kuullut hyviä perusteluita, miksi uusi juhlapäivä tarvitaan. Näistä syistä Kirjaston päivä antaa minulle jonkinlaisen väkisin väännetyn vaikutelman. Se tuntuu markkinointituputukselta. ”Katsokaa meitä, katsokaa miten hyviä ja arvokkaita me kirjastot olemme.”

No, juuri tällä hetkellä tällaisesta asiasta valittaminen tuntuu toissijaiselta. Saa nähdä, suljetaanko kirjastotkin piakkoin koronaviruksen takia. Pysykää terveinä rakkaat lukijani, otetaan varovasti ja rauhallisesti.

Tapahtumat, Tiedottaminen

Kirjailijavierailusta taas

Tällä viikolla meillä oli kirjailijavieras. Se on kolmas kirjailijavierailu jota olen ollut itse järjestelemässä. Tapahtuma oli avoin kaikille, ja se olikin aikuisille suunnattu eikä koululle.

Päällimmäinen mieleen jäävä asia kirjailijavierailusta on se, että itse vierailu on tälläkin kokemuksella minulle kohtuullisen helppo, kunhan minun ei itse tarvitse tehdä aivan kaikkea. En esimerkiksi keittänyt kahvia. Kirjailijan haastatteleminen ja yleisönkin huomioon ottaminen sujuvat kyllä ainakin omasta mielestäni. (Toki kasvoni muuttuvat tilaisuuden aikana punaisiksi, mutta pienille perhosille vatsassa en pahemmin mitään voi.)

Tuskailen vain kaiken tapahtumaa edeltävän markkinoinnin kanssa, enkä pidä sen jännittämisestä, tuleeko paikalla yleisöä vai ei. Nytkin ihmisiä oli alle kymmenen, eikä se oikein ole riittävästi tämän tasoiselle vieraalle.

Kai markkinoinnissa meni taas jotain pieleen? Ehkä emme vain osaa? Tai ehkä tällaiset tapahtumat pitäisi järjestää paikkakunnan pääkirjastossa eikä pienessä sivukirjastossa?

Tulen entistä varmemmaksi siitä, että en oikein ole markkinointia osaava ihminen. En toki tehnyt ihan kaikkea mainostamisesta tässä tapauksessa, mutta silti. Harmittaa, kun itse tapahtuman osalta jopa nautin siitä, että teen asiat hyvin ja osaan ottaa vierailusta päävastuuta. Tuntui, että osaan haastatella vierasta ainakin riittävän hyvin. Tympeää on siihen päälle kasata taakkana pelkoa siitä, että onnistuminen lopulta mitataan kävijämäärillä, vaikka itse tilaisuus menisi kuinka hyvin.

Valitettavasti tapahtumia ei voi järjestää vain omaksi ilokseen ja siksi että ne näyttävät tilastoissa hyvältä. Tapahtumat maksavat, kirjailijoille pitää antaa korvaus saapumisestaan. Eivätkä tapahtumat ole mikään itseisarvo. Jos yleisö ei niitä kaipaa, turha niitä on liikoja järjestää ja turha niistä on liikaa stressiä repiä.

Harmittaa siis, koska itse tapahtuma oli mukava ja kirjailija kertoi mielenkiintoista juttua.

Tapahtumat

Hankkeita ja teemapäiviä

Nykyisessä työssäni joudun istumaan (tai saan istua) palavereissa aiempaa useammin. Yhä enemmän aivojeni läpi saa myös virrata vuodenkiertoon liittyviä tapahtumia, teemapäiviä ja -viikkoja sekä erilaisia hankkeita.

En tiedä totuutta, mutta tuntuu että monenlaiset hankkeet ja teemapäivät ovat lisääntymään päin. Eri instituutioilla ja järjestöillä on rahaa, jota ne haluavat käyttää, ja mikäpä sen parempi tapa kuin oma teema, jonka ympärille kasataan tapahtuma. Siihen kehtaa kirjastojakin houkutella mukaan, varsinkin kun teema on aina jotain ylevää, jolle harva kehtaa sanoa ei.

Ylevintä on kai houkutella ihmisiä lukemaan, mistä seuraa se, että erilaisia lukukampanjoita tuntuu vyöryvän joka suunnasta. Etenkin lapset saavat osansa. Nyt suunnitellaan ruotsalaisen esikuvan mukaan Lukulomaa koulujen syyslomaviikolle. Juuri äsken oli Read Hour, josta en ollut koskaan kuullutkaan.

En nyt loputtomiin ironisoi näitä monituisia tapahtumia. Totean vain, että ainakin itselleni ne näyttäytyvät joskus lähinnä turhauttavana pakkopullana. Huomataan, että tällaistakin ekstraa pitäisi vääntää, laitetaan julisteet seinälle ja kirjanmerkit esille, ajatellaan että kiva kun tällaistakin on, pidetään ehkä joku teemaan liittyvä tapahtuma ja ollaan valmiita kertomaan, jos joku asiakas kysyy.

Harvoin kukaan kysyy mitään.

Varmasti tapahtumat syövät tehoa toisiltaan. Hämärtyy myös se, kuka näiden teemaviikkojen takana on. Kaikki tietävät, mikä taho itsenäisyyspäivän tai joulun takana on, ja kaikki muistavat näihin liittyvät perinteet. Uudemmillekin vakiintuneille teemapäiville kuten Earh Hourille on jo kehittynyt omia perinteitä. Harva puolestaan tietää, mikä järjestö vetää mitäkin lukukampanjaa, ja mihin niitä kaikkia pohjimmiltaan tarvitaan, vaikka oltaisiinkin yhteistyössä valtion ja kirjastojen kanssa ja hyvällä asialla.

Hieman samanlaista ongelmaa tai ilmiötä koen erilaisten hankkeiden kanssa. Kirjastothan saavat valtiolta toisinaan hankerahaa erilaisiin tarkoituksiin. Rahalla usein palkataan joku ylimääräinen työntekijä.

Pääsääntöisesti kai rahat menevät hyvään tarkoitukseen. Joskus silti tuntuu, että hankkeiden nimet ja tavoitteet tuntuvat epämääräisiltä. Minusta pitäisi miettiä melko tarkasti, mitä kullakin hankkeella halutaan ja mitkä ovat tavoitteet, ettei vaan polteta rahaa sen takia kun sitä kerran saadaan ja että se on pakko kuluttaa pois. Hankkeet ovat varmasti lähtökohtaisesti hienoja juttuja, mutta saadaanko niillä käytettyyn aikaan nähden haluttuja tuloksia?

Se, että rahat ja käytetty aika menevät ”hyvään tarkoitukseen”, ei itsessään vielä tarkoita kovin paljoa.

Mitä menettäisimme, jos jättäisimme jonkun hankkeen toteuttamatta? Mitä saisimme jos emme sitä toteuta? Tapahtumien markkinointiin ja suunnitteluunkin uppoaa aikaa. Ei kai tapahtumien määrä ole mikään mittari, jossa enemmän on aina paremmin? Vaikka siis tapahtumien määrää tilastoidaan niin kuin kaikkea muutakin kirjastoissa, ja tilastojen on syytä näyttää hyvältä. Hankkeiden ja teemapäivien ei tietenkään silti pidä olla tilastoja varten. Olisi hyvä että ihmiset saisivat niistä jotain irti.

Hankkeet, kuten teemaviikotkin, pahimmillaan vain häiritsevät arkirutiineja, jos siis on sattunut virittämään arkiaikataulunsa jo valmiiksi äärimmilleen. No, itselläni tämä ei ole ongelma, mutta monilla on. Kannattaa siis pitää aikataulussaan löysää ihan vain siltä varalta, että sinne tulee varmasti jossain vaiheessa joku hanke tai teemaviikko viemään aikaa.

Joskus vain tuntuu, että ihan perustekemisellä kirjaston toiminta voi olla tehokkaampaa kuin itsensä stressaaminen juoksemalla hankkeesta toiseen. Ainakin on niin, että perustekeminen on tärkeintä, ja hankkeet ovat vain kermaa kakun päällä. Jos en nyt kyynistyisi, niin sanon että tärkeitä juttuja silti nekin, kunhan ei unohdeta olennaisinta.

Kirjastojen olemus, Tapahtumat

Kirjastopäivillä

Olin Helsingissä Kirjastopäivillä keskiviikkona ja torstaina 5.–6.6. Samat kekkerit olisivat jatkuneet vielä perjantaihin asti, mutta ehtihän siellä nähdä ja oppia kaikenlaista myös kahden päivän aikana. En ollutkaan koskaan vielä ollut Kirjastopäivillä. Seuraavassa hajanaisia havaintoja.

Keskiviikon teemaksi oli nimetty Ihminen ja kirjasto. No, ehkä hieman ylimalkaista, mutta jokin teemahan sitä pitää kai aina olla, eikä sitä liian tosissaan pidä ottaa. Aamulla olin nuortenkirjastotyön paneelikeskustelussa. Tulin taas muistutetuksi siitä, kuinka tärkeää on arvostaa nuoria ja toivottaa heidät tervetulleeksi kirjastoon aivan samalla tavalla kuin muutkin asiakkaat. Valitettavasti se ei ole itsestäänselvyys meille työntekijöille, koska asenteemme saattavat olla vinksallaan. Toki nuorille on oltava myös selkeät rajat.

Iltapäivällä tajuntaani vyöryi lyhyiden esitelmien sarja, joista sain irti joitakin pieniä juttuja. Että pitää miettiä tulevaisuutta, asiakkaiden osallistamista ja sitä, kuinka kirjastot ovat osa tärkeää sosiaalista infrastruktuuria. Tarvitaan aiempaa enemmän vuorovaikutusta, neuvottelua ja tapahtumien järjestämistä yhdessä kumppanien kanssa. Niin, valitettavasti kirjastonhoitaja ei voi vain luuhata hyllyjen takana nurkassa ja toivoa ettei kukaan asiakas eksy paikalle.

Torstain teemana oli Ihminen ja kone. Aamun esitelmistä (à la Perttu Pölönen ja Mika Pantzar) jopa toden teolla innostuin. Tai no, minut on helppo voittaa puolelleen millä tahansa Marshall McLuhan -sitaatilla…

Pölönen oli innostavasti sitä mieltä, että informaatiovallankumousta seuraa inhimillinen vallankumous, eivätkä ihmisen ja koneen eroavaisuudet miksikään muutu; tuntevaa ja kuvittelevaa ihmistä tarvitaan jatkossakin. Pantzar puhui virkistävän skeptisesti nykyajan digiloikkapuheen pyhistä lehmistä. Ei ihmisten pidä niellä mitä tahansa heille syötetään teknologian ja digitalisaation nimissä. On myös kummallinen ajatus, että Piilaaksoon suhtaudutaan aina niin ihaillen – että siellä Piilaaksossa viisaat ihmiset kehittävät ja disruptoivat, ja meidän tavisten tehtävä on vain ottaa vastaan kaikki edistys ja hyväksyä isojen nettifirmojen toilailut.

Myöhemminkin tuntui nousevan esiin ajatus, että kaiken digihuuman ja big data -maalailun keskellä korostuu inhimillinen tekijä ja tulkinnan tärkeys. Vain ihminen osaa edelleen kontekstualisoida dataa riittävän hyvin. Kirjastoissa tämä tarkoittaa varmaankin sitä, että kirjastonhoitaja on edelleen tiedon portinvartija siinä mielessä, että hän voi osata seuloa kirjastonkäyttäjille sen olennaisen esiin tietotulvan keskeltä. Ja kohdata asiakkaan, olla lähestyttävä, ihminen.

Torstaina osallistuin myös pariin iltaohjelmaan. Oodi-kierros oli hieno, ja tykästyin rakennukseen entistä enemmän nyt kun kolmannen kerroksen terassikin on auennut. Helsinki on mukava kaupunki muutenkin ja oli kesäisen lämmin sää, joten mikäpä siinä ollessa.

Kirjastopäivillä oli välillä ihan ruuhkaankin asti paljon ihmisiä, joista suurin osa tietenkin ihan vieraita, ja sitten ne vähät tutut joita pitää muistaa edes moikata tai yrittää vaihtaa pari sanaa jossain välissä. Välillä väenpaljous rasitti, mutta ei nyt sentään kovin paljoa. Kaiken verkostoitumisen jätin väliin. Eri näytteilleasettajien kojuihin ei juuri edes kiinnostanut tutustua, mutta onneksi niiden pitäjät eivät olleet ollenkaan päällekäyviä.

Pari päivää meni siis oikein mukavasti. Kiitos, tästä on kai ihan hyvä jatkaa.

Aineistot, Tapahtumat, Työkokemukset

Kirjavinkkaamassa

Viime viikolla minulla oli hurja määrä kirjavinkkauksia: peräti kahdeksan eri koululuokkaa kahdesta eri koulusta. Kirjojakin oli useita kymmeniä. Vastaavaa en ole samassa mittaluokassa tehnyt aikaisemmin. En ole myöskään aiemmin vinkannut koululuokissa.

Ennen tuota ruljanssia mielessäni oli toki jonkinmoisia epäilyksiä siitä, miten onnistun. Työmäärä tuntui isohkolta, ja työtä oli tehtävä jo hyvissä ajoin ennen vinkkauksia. Tietämykseni lasten ja nuorten kirjallisuudesta kun ei ole lähelläkään niin rautaista, että pystyisin suoraan vain nappaamaan hyllystä edes suurimman osan kirjoista. Kirjoja piti lukea ja selailla ja luku-urakkaan aidosti keskittyä.

Tiedän, että jotkut vinkkaajat lukevat kirjoja omalla ajallaan, mutta itse en niin halua tehdä. Vinkkaus on työtäni ja luen siis kirjoja työajalla. Aika usein ihan vain palvelutiskissä. (Välillä ajattelen, mitä muut minusta ajattelevat, kun luen kirjoja tiskissä. Pitävätkö he minua laiskana? No, toisinaan pidän itsekin itseäni laiskana, ei sen puoleen.)

Ja mitä ajattelen nyt, kun urakka on suurelta osin ohi (tosin tällä viikolla on vielä kaksi vinkkausta)? Olen tyytyväinen, että A. nuo vinkkaukset ovat ohi ja B. ne ovat menneet hyvin. Ja vielä C. että todennäköisesti ne menevät taas ensi kerralla paremmin. Olisin ollut tyytyväinen, vaikka vain A ja C olisivat toteutuneet. En ole mukavuusalueellani lasten kirjavinkkauksissa. Se on pikemminkin työn osa-alue, joka on toistaiseksi vain roikkunut mukanani ja jota olen aina välillä yrittänyt kehittää.

Mutta tässä tuleekin kuvioihin odottamaton juttu. Minulle oli viime viikon aikana yllätys huomata, että alan hieman pitää vinkkauksista. Onnistumisen kokemusten kautta saan kokea jopa hallitsevani vinkkaustilanteita, enkä ole vain ajopuu, joka puhuu mitä sattuu ja toivoo että joku kuuntelee. Aloitellessani vinkkauksia tein muutenkin sen virheen, että puhuin itse liikaa. Nyt kyselen välillä lapsilta.

Varmaankin ala-asteen ja yläasteen välillä on pientä eroa. Nämä kaikki olivat ala-asteen vinkkauksia, ja ehkä ne ovat helpompia. Yläasteella yleisö on kriittisempää, ja oppilaiden kunnioitus pitää herkemmin ansaita. Toki ala-asteellakin luokkien välillä on eroja, ja varmasti jotkut luokat sielläkin ovat saattaneet lipsua anarkiaan ja töykeän epäkohteliaaseen ilmapiiriin, joka on varsinkin herkille oppilaille suurta myrkkyä. Eivät lapsetkaan mitään enkeleitä ole.

Kyllähän vinkkaukset aina minua vähän jännittävät. Ne jännittäisivät, vaikka tietäisi etukäteen, että luokka on mukava ja kaikki siellä jo tuntevat minut (ja ovat ”hyväksyneet” minut).

Onnistumisen kokemuksen sain onneksi myös matkasta kyläkoululle, joka on vajaan 10 kilometrin päässä kirjastosta. Ajelin tuon matkan puoliksi sohjossa polkupyörällä vinkkauskirjat repussa. Kengät hieman kastuivat, mutta ei se mitään. Vanhan kyläkoulun tunnelmaa henkinyt koulu oli oikein mukava tuttavuus.

Kaiken kaikkiaan vinkkausviikosta jäi käteen paljon kirjoja, joita osaan suositella jatkossa, ja paljon uutta rutiinia. Vinkkausten tekeminen tekee aina seuraavista vinkkauksista helpompia.

Tapahtumat, Työkokemukset

Kirjailijavierailusta

Minullahan oli se kirjailijavierailu pikkupaikkakunnan kirjastossa aiemmin keväällä. Minun piti organisoida itse melkein kaikki, enkä ollut sellaista ennen tehnyt. Miten se meni?

No, aika keskinkertaisesti. Ainakin voin esittää paljonkin kritiikkiä itseäni kohtaan. Moni asia ei mennyt sujuvasti. Tosin eipä nyt mikään mennyt oikeastaan pieleenkään, jos ajatellaan itse tapahtumaa. Lähinnä hermoilin liikaa, enkä muistanut kaikkia juttuja silloin kuin piti. Lisäksi kävijöitä oli aika vähän, kahden käden sormilla laskettava määrä.

Toisaalta voin lohduttautua sillä, että kävijät itse eivät välttämättä edes huomanneet tapahtumassa mitään vikaa. Vierailija puhui sen verran innokkaasti ja jäi yliajallekin, että itse olin koko tapahtumassa lähinnä sivuroolissa. Ja sehän sopi hyvin, koska kirjailija oli se jonka takia ihmiset olivatkin paikalle tulleet.

Varmasti suurin osa jouhevuuden puutteesta johtuu myös siitä, että minulla ei ole vaadittavaa rutiinia asiaan. Kouluvierailuilla sellaista on jo syntynyt, mutta se on osittain eri juttu. Osasyy on toki, että en muutenkaan pääse toimimaan vahvuusalueillani tällaisissa vierailuissa. Itse organisoinnissa ehkä, mutta luulen että itse tapahtuma olisi aina jollain tavalla hermostuttava, vaikka rutiinia olisikin kertynyt nykyistä enemmän.

En silti panisi pahakseni, vaikka järjestäisin tällaisia tapahtumia jatkossakin. Tai että olisin yhtenä järjestäjistä – sehän olisi jopa helppoa, kun ei tarvitsisi itse huolehtia kaikesta.

Monista eri asioista huolehtimisen ikävyyden huomasi myös kahvituksen onnistumisesta. Kyllähän minä keitin kahvit, mutta olisin minä huolellisemmalla viitseliäisyydellä osannut parempaakin kahvia laittaa. Mutta sitä ei vaan myöskään kehtaa pyytää työnantajalta rahaa, jotta olisin voinut ostaa oikeita papuja ja jauhaa ne itse, tai että muissa tarjoiluissa olisin ollut kunnianhimoisempi. Ainakin parannettavaa on siinä, miten kahvitus vei turhaan aikaa ja energiaa muulta.

Lisäksi tapahtuman markkinointi ei oikein onnistunut. Paikalla oli sen verran vähän ihmisiä, että näin on helppo sanoa. Siinä oli kyllä myös minusta riippumattomia syitä, ainakin lehtimainostamisen hankaluus tässä tapauksessa. Myös some-mainonnan kohdentamisessa on ollut ongelmia. Lisäksi minulla on kokemusta, että tällä paikkakunnalla ei juuri tule kirjaston tapahtumiin yleisöä, vaikka järjestäjänä olisi joku ulkopuolinenkin taho.

Siksi minua vähän mietityttää, miten edes voidaan kunnolla arvioida markkinoinnin onnistumista. Osittainhan on niin, että ihmisiä ei vain kiinnosta. Mitä tavallaan voisin tehdä toisinkaan esim. julisteiden, flaijereiden ja nettisivujen suhteen?

Missä määrin tapahtuman puuttuva vetovoima oli vain sitä, että ihmiset eivät olleet kuulleet tapahtumasta, ja miten sitä voidaan mitata? Sitä pitäisi varmaankin kysyä ihmisiltä, jotka eivät tapahtumaan tulleet. Toki kuulin myös sellaista, että ihmisillä oli päällekkäistä menoa. Pienellä paikkakunnalla voi myös olla ongelmana, että ihmiset eivät kehtaa sanoa suoraan negatiivista palautetta.

Pitäisi puhua myös kollegoiden kanssa siitä, miten he ovat kokeneet tapahtumien ja vierailujen järjestämisen. Varmasti voisin lukeakin aiheesta jotain. Ei voi pelkästään vain luottaa omiin kokemuksiin, vaan pitää pyytää palautetta ja hamuta lisätietoa.