Kirjailijavierailusta taas

Tällä viikolla meillä oli kirjailijavieras. Se on kolmas kirjailijavierailu jota olen ollut itse järjestelemässä. Tapahtuma oli avoin kaikille, ja se olikin aikuisille suunnattu eikä koululle.

Päällimmäinen mieleen jäävä asia kirjailijavierailusta on se, että itse vierailu on tälläkin kokemuksella minulle kohtuullisen helppo, kunhan minun ei itse tarvitse tehdä aivan kaikkea. En esimerkiksi keittänyt kahvia. Kirjailijan haastatteleminen ja yleisönkin huomioon ottaminen sujuvat kyllä ainakin omasta mielestäni. (Toki kasvoni muuttuvat tilaisuuden aikana punaisiksi, mutta pienille perhosille vatsassa en pahemmin mitään voi.)

Tuskailen vain kaiken tapahtumaa edeltävän markkinoinnin kanssa, enkä pidä sen jännittämisestä, tuleeko paikalla yleisöä vai ei. Nytkin ihmisiä oli alle kymmenen, eikä se oikein ole riittävästi tämän tasoiselle vieraalle.

Kai markkinoinnissa meni taas jotain pieleen? Ehkä emme vain osaa? Tai ehkä tällaiset tapahtumat pitäisi järjestää paikkakunnan pääkirjastossa eikä pienessä sivukirjastossa?

Tulen entistä varmemmaksi siitä, että en oikein ole markkinointia osaava ihminen. En toki tehnyt ihan kaikkea mainostamisesta tässä tapauksessa, mutta silti. Harmittaa, kun itse tapahtuman osalta jopa nautin siitä, että teen asiat hyvin ja osaan ottaa vierailusta päävastuuta. Tuntui, että osaan haastatella vierasta ainakin riittävän hyvin. Tympeää on siihen päälle kasata taakkana pelkoa siitä, että onnistuminen lopulta mitataan kävijämäärillä, vaikka itse tilaisuus menisi kuinka hyvin.

Valitettavasti tapahtumia ei voi järjestää vain omaksi ilokseen ja siksi että ne näyttävät tilastoissa hyvältä. Tapahtumat maksavat, kirjailijoille pitää antaa korvaus saapumisestaan. Eivätkä tapahtumat ole mikään itseisarvo. Jos yleisö ei niitä kaipaa, turha niitä on liikoja järjestää ja turha niistä on liikaa stressiä repiä.

Harmittaa siis, koska itse tapahtuma oli mukava ja kirjailija kertoi mielenkiintoista juttua.

Advertisement

Visuaalista ilmettä etsimässä

Kirjastojen yleisilme on visuaalisesti usein sekava. Kun kirjastonkäyttäjä saapuu pääovesta sisään, lukuisat erikokoiset kyltit ja kylttien fontit sekoittavat pään. Kylttien ja omatekoisten julisteiden tyyli ja värimaailma joko vaihtelevat miten sattuu tai sitten monotonisuus ja värittömyys ärsyttävät.

Isompien kaupunkien pääkirjastoissa tilanne on yleensä parempi. Siellä on saatettu jopa maksaa ulkopuoliselle taholle opasteiden suunnittelusta, ja julisteissakin on ehkä joku selkeä linja jota noudatetaan. Esimerkiksi Helsingin kirjastojen tekemistä julisteista tunnistaa heti, että ne ovat Helsingin julisteita. Ja varmasti jonkun hyvin hoidetun pikkukirjaston julisteet erottuvat edukseen niiden silmissä, jotka kyseisessä kirjastossa käyvät.

Mutta miksi hermoilen tällaisesta pikkuasiasta (kai se pikkuasia omasta mielestänikin on)? Miksi tarvitsisi edes miettiä kirjaston visuaalista ilmettä?

No, ihan vain kirjastojen oman uskottavuuden takia. Ja tietenkin asiakkaiden kannalta. Kirjastoissa on sekä viihtyisämpää että helpompaa asioida hyvän opastesuunnittelun ja mukavan väri- ja kirjasintyyppimaailman ansiosta. Lisäksi laadukas yleisilme viestii kirjaston luotettavuudesta ja arvokkuudesta. Suurelta osin samasta syystä monilla kirjastoilla on liivit, joita työntekijät käyttävät.

Tietenkin ”yleisilmettä” tärkeämpää on se, että asiakas löytää kirjastosta vaivattomasti sen mitä hakee. Mutta sekään ei onnistu miten tahansa. Minusta ainakin vaikuttaa, että opasteet ovat aivan luonteva osa kirjaston muuta viestintää. Samalla tavoin kirjastolle on uskottavuuskysymys, jos kirjasto viestii ulospäin kankeasti ja tehden lukuisia yhdyssanavirheitä.

Jos arvokkuutta mietitään, hautausmaat ovat yksi esimerkki siitä, miten tärkeää visuaalinen ilme on. Hautakivissä ei voi lukea mitä tahansa millä tavalla tahansa, ja kaikki ymmärtävät tämän intuitiivisesti. Samoin hautausmaiden muu visuaalinen kieli (hoidetut polut ja nurmikot, kukat, opastekyltit) on oltava paikan tasalla.

Ja jos hautausmaa on suunniteltu erityisen hyvin, siellä käy mielellään ihan vain kävelyllä. Hietaniemen hautausmaa Helsingissä on sellainen paikka, tai vaikkapa Raision Pyhän Martin kirkon hautausmaa. Itseeni etenkin jälkimmäinen teki suuren vaikutuksen. Siellä on jopa mietiskelypolku kyltteineen, jotka on suunniteltu kerta kaikkiaan upeasti.

Toisaalta opasteiden suunnittelussa ei kannata hätiköidä. Aivan sama pätee hyllyjärjestyksiinkin. Kirjastonkäyttäjät voivat olla tottuneet tietynlaiseen tyyliin tietyissä paikoissa, ja olisi vain ylipirteää kekkulointia ruveta uudistamaan asioita vain uudistamisen ilosta. Tuskinpa kirjastoihin sentään halutaan markkinointikonsultteja laittamaan asioita aivan mullin mallin.

Konservatiivisuus on arvo sinänsä, ja se liittyy juuri kirjaston luotettavuuteen, neutraaliuteen ja asiallisuuteen. Kirjasto ei voi olla tunkeileva ja räiskyvä, mutta ajoittaista hauskuutta se ei estä. Liiat kyltit puolestaan sekoittavat, ja kylttien paikkojen miettimisessä ei kannata kiirehtiä. Kokeiluja voi tehdä, mutta ajan kanssa näkee parhaiten, mikä toimii.

No, puhun tässä taas kuin olisin suurikin asiantuntija. Mutta puhun sen perusteella, mitä olen kokenut ja lukenut. Eikä kaikkea tarvitse yrittää keksiä itse. Värimaailman voi vaikka varastaa kunnan visuaalisesta ilmeestä, samoin fontin. Tai sitten värit voivat symboloida jotain: oma väri dekkareille, oma väri lastenaineistolle tms. Fonttien suhteen ei varmaan kannata hullutella liikaa, mutta Arial tai Times New Roman ovat tylsyydessään jo aika epäilyttäviä valintoja. Toki fonttejakin voi välillä vaihdella. Ehkä tylsyys parempi kuin sekavuus, kun tuntuu että nimenomaan sekavuus on suomalaisissa kirjastoissa se ongelma.

Tietääkseni suunnittelijapiireissä on myös tärkeää korostaa, etteivät opasteet erotu liiaksi. Opasteita ei nimittäin tehdä opasteita arvosteleville (ja niille jotka osaavat arvostaa vaikkapa eri kirjasintyyppien hienouksia), vaan tavallisille ihmisille (jos nyt ns. tavallisia ihmisiä toki edes on olemassa; anteeksi sanavalinta ja anteeksi tämä villi sulkeiden käyttöni). Tärkeintä on itse asia, ei se muoto johon asia on laitettu. Visuaalinen ilmekin on siis asiakaspalvelua.

Oman tuntumani mukaan kyltit ja värimaailmat eivät kirjastonjohtajien prioriteeteissa ole kovin korkealla. Siksi esimiehet varmaan vain olisivat iloisia, jos joku päättäisi tarttua toimeen kylttien ja värimaailmojen uudistamisessa.

Miksi olla Facebookissa?

Miksi ihmiset ja instituutiot käyttävät vielä Facebookia tiedottamiseen niin paljon? Facebookin uskottavuus on kärsinyt viime aikoina sen verran tuntuvasti, että tämä on mielestäni tärkeä kysymys. Esimerkiksi Facebookin käyttäjätietoja käytettiin salaa Yhdysvaltain presidentinvaalien kampanjoinnissa. Mikä vielä pahempaa, Facebookin avulla on myös lietsottu kansanmurhaa Myanmarissa. Esim. niin & näin -lehden numerossa 2/18 oli hyvä John Lanchesterin essee aiheesta.

Miksi alun perinkään oli välttämätöntä mennä suin päin Facebookiin silloin kymmenen vuotta sitten? Ymmärrän, että ”totta kai” kaikkien pitää olla sosiaalisessa mediassa, ja pitkään Facebook oli tärkein ja olennaisin some-kanava. Mutta lopulta Facebook on vain yritys. Jotta käyttäjä saa palvelusta täyden hyödyn irti, sille pitää antaa omat tietonsa käytettäväksi. Itse palvelun taloudellinen idea käsittääkseni on, että ihmiset jakavat Facebookille vapaaehtoisesti oman elämänsä, jotta heille voi osoittaa kohdennettua markkinointia. Minusta tämä on jo lähtökohtaisesti hieman härskiä.

En edelleenkään vastusta sitä, että kirjastot ovat Facebookissa. Se on edelleenkin paikoin ylivoimainen väline ihmisten tavoittamiseen. Minua vain häiritsee, että asiasta ei käydä keskustelua. Jo itse Facebookissa oleminen pitäisi perustella vankemmin, eikä vain mennä virran mukana. Onhan niinkin, että jos yritykset eivät tule rangaistuksi huonoista ja epäilyttävistä käytännöistä, ne eivät opi niistä mitään.

Tämä silläkin suuremmalla syyllä, että kirjasto on luotettu instituutio. Jos kirjasto instituutiona luottaa sokeasti instituutioon, joka on osoittanut epäluotettavuutensa, mitä se kertoo kirjaston luotettavuudesta?

Yleensäkin sosiaalista mediaa koskevan sinisilmäisyyden on loputtava. Viimeisen parin vuoden aikana on viimeistään käynyt selväksi, miten oiva väline vihanlietsontaan sosiaalinen media on. On vaarana, että itse palveluntarjoajat leimautuvat sitä kautta. Onkin varmasti ihan paikallaan, että monet palvelut ovat ottaneet tiukemman linjan valeuutisia ja muita kohtaan. Toki samalla pitää olla erittäin varovainen, ettei synny minkäänlaisia sananvapausloukkauksia. Some-yritysten kannattaa ihan oman uskottavuutensa takia perustella liikkeensä todella hyvin.

Ja toki palveluille on usein hyvä antaa uusi mahdollisuus rakentaa luottamusta. Se varmaan onkin välttämätöntä tällä hetkellä. Sosiaalinen media sinänsä ei ole ongelma. Se on tullut jäädäkseen. Olisi lopulta aika hölmöä, jos kirjastot eivät olisi siellä; pelkästään omilla verkkosivuilla ei pärjää. Mutta yksittäisten some-kanavien osalta kannattaa jatkossa punnita tilannetta. Ja koko markkinointipaletissa some on edelleenkin vain yhtenä tiedottamistapana muiden joukossa.

Nyt näyttää, että Facebookin suosio on selvässä laskussa. Jos luottamus Facebookiin laskee yhä, ei kirjastojen ole pakko olla siellä. Kyllä jotain uutta tulee tilalle ja ihmiset löytävät uusia kanavia. Tällä hetkellä varmasti vain pitää olla odottavalla kannalla.