Kuuden tunnin työaika/palveluaika?

Minua vähän kummastuttaa, miksi visiointia kuuden tunnin työpäivästä pidetään niin radikaalina. Ehkä joillakin aloilla sen toteutus olisikin hyvin vaikeaa, mutta ainakin kirjastoalalla huomaa selvästi, miten tehokkuutta on mahdollista kehittää.

Ensinnäkin yhä suurempi osuus asiakkaista käyttää automaatteja, varsinkin kun ajan myötä on yhä vähemmän sellaisia vanhoja ihmisiä, jotka eivät suostu niitä käyttämään. (Toki on samalla huonoa asiakaspalvelua liiaksi tyrkyttää asiakkaille automaattien käyttöä.)

Lisäksi kuljetuksia ja kokoelmatyötä on yhä mahdollista viilata tehokkaammaksi. Järjestelmästä saa raportteja kätevästi, eikä kirja kerrallaan inventointiin enää ole syytä. Hyvien käytäntöjen, selkeiden ohjeiden, vastuunjaon ja älykkäiden algoritmien myötä kokoelmatyö voi muutenkin tehostua. Kirjaston tekninen puoli ja monenlainen kulunvalvonta toimii melkein itsestään eikä valojakaan monesti tarvitse sammutella päivän aluksi ja lopuksi. Tilastointi menee Exceliin tai pilveen, ja siellä numerot yhtyvät numeroiksi.

Monesti sitä ainakin itse huomaa, että kun kirjaston perusarkeen liittyvät toiminnot on pyritty hiomaan niin huomaamattomiksi, sitä liikenee itsellekin enemmän aikaa lähinnä tiskillä päivystämiseen ja asioiden pyörittelyyn ja suunnitteluun. Ajoittain on hyllytystä ja lastenkirjastotyötä sekä muita tapahtumia, mutta viikkojen ”lukujärjestys” vaihtelee niin paljon, että monilla viikoilla tekeminen loppuu kesken.

Nyt sen huomaa erityisen selvästi, kun korona-aika on yhä jossain määrin päällä, eivätkä luokat ole samassa mittakaavassa vielä sopineet ohjelmallisia käyntejä kirjastossa. Samoin palavereja ei enää pidetä niin paljoa paikan päällä, mikä karsii matkoja palavereihin ja myös hieman tekee niistä tiiviimpiä ja tehokkaampia.

Eikö tällaista hyvää digiloikkaa voisi jatkaa? Olettaen siis, että tapahtumat ja kirjaston yhteistyö sidosryhmien kanssa saataisiin taas rullaamaan entiseen malliin ja paremminkin, kun aikaa jäisi enemmän kirjastojen rutiinitoiminnoilta.

En tiedä, haluanko edes itse työskennellä kuutta tuntia päivässä, enkä tässä nyt propagoi sen enempää. Mutta ei kuuteen tuntiin niin pitkä matka ole. Käytännössähän kirjaston palveluaika on jo nyt sen kuusi tuntia päivässä, tai toisinaan viisi. Nyt kiky-minuutit lähtevät pois, ja työaika päivässä on taas sen 7.15. Selvästi lähempänä se on siis edes seitsemää tuntia kuin kahdeksaa, eikä ainakaan minulla ylityö muodostu riesaksi juuri ollenkaan.

Loputtomiin tehokkuutta ei silti voi viilata paremmaksi, ellei mietitä koko kirjaston palveluajan konseptia uusiksi. Nykyäänhän henkilökunnan (ainakin jonkun heistä) pitää olla tavoitettavissa yleensä sen kuusi tuntia päivässä, ja se on kovin sitovaa. Enkä usko, että kukaan tästä haluaisi edes luopua. Digiloikka ei tietenkään voi tarkoittaa, että asiakkaille jäisi vähemmän aikaa. Sellainen olisi aivan vääränlaista tehokkuuden repimistä.Millaisia ideoita edes voisi olla tämän järjestelyn muuttamiseen? Ei kaikkia voi pakottaa asioimaan omatoimisesti.

Luulen myös, että monet kirjastotyöntekijät pelkäävät, että palveluajan vähentäminen tehostamisen nimissä avaa uuden Pandoran lippaan. Tarvitaanko meitä enää? Kuuden tunnin työaika voi jopa tulla, mutta ei se ole itsestään selvä siunaus. Se voi tarkoittaa myös irtisanomisia.

Meidän kirjastolaisten ei vain pidä tuudittautua tehtäviemme tärkeyteen. Kuntien talous on tiukalla, ja on ihan ymmärrettävää että löysiä halutaan ottaa pois. Pystymmekö perustelemaan merkityksemme arvostettuina asiantuntijoina ja asiakaspalvelijoina? Se vaatisi ainakin sitä, että meidän pitää ottaa enemmän roolia muusta kuin mekaanisesta rutiinityöstä, joka vie aikaa entistä vähemmän ja joka on helpommin korvattavissa.

Advertisement

Kirjastoalan tabut, osa 3: Kirjojen lukeminen työajan ulkopuolella

Olen kirjastolaisten kanssa keskustellessa toisinaan törmännyt siihen, että vinkkauskirjoja luetaan omalla ajalla. Ensimmäinen ajatukseni on ollut, että tässä jutussa on jotain epäilyttävää. Työthän tehdään työajalla eikä vapaa-ajalla.

Toisaalta, kun olen asiaa miettinyt, olen itsekin huomannut syyllistyneeni samaan. Ainakin tavallaan. Olen saattanut lukea jotain kirjaa kotona, jota olen myöhemmin vinkannut töissä, vaikka en yleensä olekaan tiedostanut ”tekeväni työtä” lukiessani vinkkauskirjaa.

On tietenkin mahdotonta saavuttaa kirjastoalalla vaadittavaa taitotasoa ja yleissivistystä, ellei koskaan lue mitään omalla ajallaan, eikä ainoastaan töiden tai opiskelujen takia. Jos lukeminen ei kiinnosta kuin epäsuoran hyödyn vuoksi, todennäköisesti kirjasto ei ole oikea työpaikka tällaiselle ihmiselle.

Olisin kuitenkin itse varovainen sekoittamasta työ- ja vapaa-aikaa keskenään. Se, mikä voi lyhyellä aikavälillä olla hyvinkin hyödyllistä venymistä projektin eteen on pääsääntönä kummallinen. Siis että kirjavinkkaajan oletettaisiinkin lukevan kirjat vapaa-ajallaan, kun töissä ei ehdi. Kaikessa normaalissa työnteossa on kuitenkin niin, että ensin pohditaan mitä tehdään, seuraavaksi järjestetään työaika niin että työ on mahdollista tehdä, ja sitten tehdään työ.

Minulle ainakin maksetaan tästä työstä palkkaa, en tee sitä vapaaehtoisesti, vaikka saatankin tehdä sitä vahvalla kutsumuksella. Mutta jos en ehdi töissä lukea kirjoja, sitten en ehdi, enkä suostu projekteihin joihin minulla ei ole aikaa. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki pysty toteuttamaan tätä ihannetta, enkä toivottavasti tässä moralisoi ketään. Hieman valitettavastikin asia tuntuu tabulta.

Ihan pelkästään työhyvinvoinnin kannalta töiden ja vapaa-ajan sekoittaminen on harvemmin hyvä asia. Toki on yksilöllistä, miten ajankäyttönsä järjestää, mutta omalla jaksamisellaan ei pidä leikkiä. Ainakin minun eläkeikäni on sen verran kaukana tulevaisuudessa, että sinne asti jaksaminen on arvo sinänsä.

Asian avaimena on varmasti järkevä ja tehokas ajankäyttö. Kyllä minusta vinkkauskirjoja voi aivan hyvin lukea palvelutiskissä istuessaan, toki sillä edellytyksellä että asiakkaita ei lappaa jatkuvalla syötöllä. Mutta hiljaiset hetket kannattaa hyödyntää.

Onneksi vinkkauskirjojen lukemiseen on myös mahdollista saada kokonaisia vapaapäiviä, tai ainakin tällaista olen monissa kirjastoissa kuullut. Nyt koronakriisin aikana olen jopa itsekin pitänyt etänä yhden päivän, josta neljännes meni kirjoja lukien.

Minitauot

Nykyään puhutaan mini- tai mikrotaukojen tärkeydestä. En tässä linkkaa mihinkään artikkeleihin, mutta olen törmännyt minitaukoihin niin monessa paikassa (lehdissä ja netissä), että niiden tärkeyttä on väkisinkin havahtunut pohtimaan.

Minitauot ovat käsittääkseni parin tai muutaman minuutin taukoja, jotka auttavat suurimpaan tietotyöläisen ongelmaan: aivot rasittuvat ja muukin keho alkaa stressata, jos vain paahtaa menemään tuntikausia. Kirjastotyö kun on pitkälti aivotyötä, ja varsinkin moneen suuntaan silputtunut ja jatkuvasti keskeytyvä työ voi tuntua raskaalta.

Minitaukojen aikana voi vaikkapa venytellä tai katsella ulos ikkunasta, ja ne ovat eri asia kuin perinteiset kahvi- ja ruokatauot. Kesken työn sitä vain hetkeksi pysähtyy.

Minitauoistakin voi silti saada stressiä aikaan. Yksi huolen aihe voi olla jo ajatus siitä, huijaanko työnantajaani pitämällä ylimääräisiä taukoja. Minun työpaikallani on esimerkiksi sovittu yhdestä ruokatauosta ja yhdestä kahvitauosta. Jos alan pitää nykyistä useampia minitaukoja, lusmuanko töistä työhyvinvoinnin varjolla?

Ja mitä toiset työkaveritkin ajattelevat, jos he tapaavat minut makaamassa pitkin pituuttani työhuoneen lattialla silmät kiinni? Niinhän minä haluaisin tehdä; tai haluaisin maata sohvalla, jos sellainen meillä taukotiloissa olisi. Tai mitä asiakaskin ajattelee, jos hän löytää minut hyllyn välistä tuijottamasta apaattisen näköisenä marraskuisen ankealle sisäpihalle? Mitä esimies tuumisi kaikesta tästä?

Onneksi minulla on sen verran valtaa omaan työhöni, että voisin kuvitella pitäväni jatkossa enemmän minitaukoja. Olennaista on, miten pystyn perustelemaan asian itselleni (tai omatunnolleni). Tähän saakka en ole tehnyt pieniä taukoja ainakaan kovin suunnitellusti, vaikka juuri tässä nykyisessä työpaikassani niitä varmaankin tarvitsisi eniten. Esimerkiksi meluisan koululuokkakäynnin jälkeen voisi olla hyvä juttu vain pari minuuttia katsoa kaukaisuuteen.

Ajankäytön kannalta ongelmaa ei oikeastaan ole. Taukojen vaikutus kun on parhaimmillaan siinä, että ne pitkällä ja jopa lyhyellä tähtäimellä lisäävät työhyvinvoinnin lisäksi työn tehokkuutta. Uupuneet aivot tekevät enemmän virheitä, joita pitää myöhemmin korjata. Virkeänä työ sujuu yleensä sutjakkaammin, vaikka työtahti lähtisi liikkeelle levosta ja rauhallisuudesta käsin.

Itse olen ainakin huomannut yöunien vaikutuksen tässä. Samalla tavalla joskus työpäivän aikana sydän hakkaa lujempaa ja koko keho ja aivot ovat jotenkin jännittyneitä. Ylivirittynyttä tilaa ei silti sinä hetkenä välttämättä täysin tiedosta, vaan sitä jatkaa vain työntekoa. Ja kun on joku olennainen juttu tehtävänä joka olisi hyvä saada pois alta, sitä ei malta varata tilaa tauolle, koska ajattelee sen keskeyttävän jotain tärkeää.

Kaikesta päätellen juuri silloin minitauko saattaisi tehdä hyvää. Vaikka onkin niin, että juuri silloin töitä väsyneenä painaessaan sitä ajattelee jotenkin olevansa tehokas ja hyvä työntekijä.

Sen olen myös havainnut, että kännykkää ei kannattaisi selata tauolla, eikä varsinkaan roikkua somessa. Uutistenkaan selailu ei ole aivoille lepoa, vaan tietynlainen kuormitustila jää päälle siitäkin. On kuitenkin vaikea pysyä kännykästä erossa, koska näpyttely tuo mielelle helppoa mielihyvää työpäivän keskelle. Eikä sitä mielellään olisi orjapiiskuri omalle mielelleen. Sekin on tylsää, jos kehittelee liian tiukkoja ja kielteisiä sääntöjä itselleen, vaikka tarkoitus olisikin oma hyvinvointi.

Jotkut rajat toki pitää itselleen vetää. Töissä kun on tarkoitus jaksaa vielä aika monta vuotta.

Itse olen alkanut ajatella tauoista pääosin niin, että toivoisin niiltä ennen kaikkea mitääntekemättömyyttä. Että ei vain tee mitään. Vanhassa käskyssä ”pyhitä lepopäivä” on todellakin perää: tässä nyt taas puhun vain omasta kokemuksestani, mutta jälkeen päin ajateltuna parhaita sunnuntaita ja viikonloppuja ovat olleet usein ne, jolloin en ole tehnyt yhtään mitään. En ole välttämättä edes tehnyt mitään mukavaa ajanvietettä enkä lähtenyt kotoa mihinkään. En ole myöskään tehnyt mitään luovaa.

Tällainen dolce far niente on yllättävän hankalaa. Sitä mielellään tekisi jotain. Heti lepäämisen ensi hetkinä ei tunnu yleensä kovinkaan rentoutuneelta; aivot saattavat yhä olla hieman solmussa. Rentoutunut tunne on ihana, mutta olisi hyvä osata levätä silloinkin kun ei osaa nauttia tilanteesta ja tunteesta. Minitaukojen osalta sen ei luulisi olevan niin vaikeaa, kun pieni möllöttäminenkin riittää.

Mukavaa vuoden alkua ja uutta vuosikymmentä kaikille lukijoilleni!

Miksi kirjastolaiset ovat niin sitoutuneita?

90% kirjastotyöntekijöistä tuntee tekevänsä tärkeää ja merkityksellistä työtä. 90% tuntee usein innostusta työssään. 92% tuntee olevansa omalla alallansa. Näihin tuloksiin on päätynyt tuore Kirjastoalan työntekijäselvitys (linkki pdf-tiedostoon).

Minusta nämä ovat hämmästyttävän korkeita prosentteja, enkä voi olla ajattelematta, että kirjastoalan suuri vahvuus on siinä, miten työntekijät sitoutuvat työpaikkaan ja sen arvoihin. Eron luulisi olevan valtava esim. suhteessa puhelinmyyjiin ja feissareihin, mutta varmaankin myös moniin aivan tavallisiin yrityksiin. Se myös kertoo kirjastoalan ns. brändin lujuudesta.

Monet yritykset puhuvat nykyään yrityksensä arvoista ja niihin sitoutumisesta. Joskus sellainen puhe voi tuntua kovin keinotekoiselta, ainakin jos peilaa siihen miten monet käsittävät yrityksen tehtävän. Sehän on vain voiton tuottamista osakkeenomistajille, monet tokaisevat. Mutta seuraava kysymys on, miten aidosti esim. leipuri voi sitoutua leipomoyritykseen, jos sen perimmäinen tarkoitus on tuottaa massia. Tuskinpa pelkästään tuo tavoite saa leipurin ammattiylpeyttä paisumaan taikinan tavoin.

Eikö leipomon perimmäinen tarkoitus kuitenkin ole tehdä hyvää leipää ihmisille, ja osakkeenomistajille kertynyt voitto (jossa ei lähtökohtaisesti mitään vikaa ole) tulee vain sivutuotteena? Ainakin on kamalaa, jos ihmisten motivointi lähtee pohjimmiltaan tuotto-odotuksista eikä arvoista. Vähän sama juttu kai on onnellisuuden tavoittelussa ylipäänsä. Hyviä asioita tekemällä vain on todennäköisempää olla menestynyt ja onnellinen. (Toki valitettavasti usein myös huijarit menestyvät, mikä sekoittaa pakkaa.)

Minä toki voisin tähän hymistellä, että onneksi kirjastossa ei puhuta tuotoista. Ja hyvä niin. Mutta ehkä se yksinkertaistaa asiaa liikaa. Tuotto-odotukset tai muu markkinahenkinen ajattelu eivät sinänsä ole ristiriidassa ihmisläheisten arvojen ja ns. hyvejohtamisen kanssa. Mutta rajalinja on aika hienovarainen.

Miksi tätä asiaa nyt pohdin? No, minua kiinnostaa työntekijöiden sitoutuminen työpaikan arvoihin ja lopulta itse puljuun. Olen varma, että pomojen on paljon tehokkaampaa viestiä työntekijöille arvoista kuin tuotoista. Ja vaikka tämä on ehkä uskaliasta sanoa, luulen että kirjastoalan työntekijöiden innostuneisuus ja sitoutuneisuus johtuu suurelta osin arvojen vahvuudesta ja aitoudesta.

Kirjastossa harvemmin tarvitsee teeskennellä ja valittaa, että pomot puhuvat suureen ääneen kaikesta hyvästä ja kauniista, mutta käytännössä kaikki tehostamistoimet johtavat asiakaskokemuksen huonontumiseen. Toki kirjastoalallakin tällaista kehitystä paikoin on ollut, mutta harvemmin se on silti johtunut kirjastopomojen kaksinaamaisuudesta tai ahneudesta. Tai siis luulisin näin. Ja siksi työntekijöiden sitoutuminen on korkealla tasolla.

On mahtavaa, että suhteellisen matala palkkataso ei kirjastolaisia liikaa paina, vaan kirjastotyö tuntuu merkitykselliseltä. Tunnustan, että näin se on minunkin osaltani.

…ja hei vaan siis taas kaikki tämän blogin uskolliset lukijat! Kesää on vielä jäljellä, ei tässä nyt vielä syksystä puhuta. Tämä blogi jatkaa kokemusperäisellä linjallaan mutustellen ja märehtien kaikenlaisia kirjastoaiheisia teemoja, outoja ja tavallisia. Tällaisella merkinnällä siis tällä kertaa aloittelin.

Miksi haluaisin menestyä?

Terve vaan taas kaikki uskolliset lukijani! Tällä kertaa puhun menestymisestä.

Menestymisestä puhuttaessa on varsin helppo heittää sellainen melkeinpä ennalta-arvattava näkökulma, että menestyminen-sana on kärsinyt pahan inflaation. Tai vaihtoehtoisesti sanalla on koko ajan ollut epäilyttävä sivumerkitys, jota monet menestyvät ja onnistuneetkin ihmiset kavahtavat.

Tarkoitan ensiksi kaikkea ylpeilevää tauhkaa ja nololta kuulostavia kliseitä, joita menestymiseen liitetään. Että menestyminen on sitä, että seuraa omia unelmia, ja jatkaa vain yrittämistä kun muut kaatuvat. Että menestyminen on selviytymistä, yksin pärjäämistä, sankarillista vastoinkäymisten voittamista. Jotain, josta jo tällaisen menestyspuheen avulla tunnistaa menestyjän, ja joka menestyjän itsensä mielestä saa muut varmasti kadehtimaan häntä itseään.

Oikeastaan noissakaan totuuksissa (jos ne pysyvät suhteellisen neutraaleina väitelauseina) ei edes ole sinänsä mitään valheellista. Ehkä vain enemmänkin kavahdan itse asennetta, joka haiskahtaa ylpeilyltä ja mammonan palvelemiselta. Ikään kuin koko ajan oltaisiinkin haluttu menestyä sen aseman, rahan ja elämän vaivattomuuden takia, joka on menestyksen seurausta. Ja sitten menestystä pidetään omana ansiona.

On varmasti löydettävissä yhteinen ajatus siitä, että menestyminen on oikein tekemisen sivutuote. Mutta itseltäni ainakin loppuu usko siinä vaiheessa, kun oikein tekemisestä vedetään suora viiva menestykseen. Mielestäni on lapsellista kuvitella, että tässä maailmassa asiat tapahtuvat niin oikeudenmukaisesti.

Aina riittää välistävetäjiä, riistäjiä ja huijareita, jotka menestyvät väärin keinoin ja polkevat niitä, jotka yrittävät pärjätä reilusti. Ja he mieltävät itsensä menestyjiksi ja voittajiksi. Tästä syystä se, mitä menestyksellä tarkoitetaan, on vaarassa korruptoitua. Ja kun on näin, voidaan hyvällä syyllä kysyä, miksi menestys itsessään pitäisi korottaa suureenkin asemaan. Eikö pitäisi puhua enemmän siitä, miten toimitaan oikein, vaikka se ei johtaisikaan menestykseen? Tai sitten laajentaa menestymisen määritelmää.

Kyllä minäkin tavallaan haluan menestyä. Mutta hauskaa ja mielenkiintoista tässä on se, että elän jo nyt unelmaani. Minulla on vakinainen kirjastotyöpaikka ja pääsen siinä laajasti hyödyntämään osaamistani. Ja minua samalla hieman hävettääkin, koska tiedän että olen päässyt asemaani osaksi tuurilla. Toki taidollakin varmasti, mutta tuurilla myös. Olen ollut monissa paikoissa oikeaan aikaan, enkä esimerkiksi ole sattunut sairastumaan. Minulla oli myös alun perin sopivat valmiudet kirjastotyöhön.

Tavallaan siis hyvinkin selvästi olen menestyjä, ja haluan vieläkin kehittää kirjastoalan osaamistani ja kulkea eteenpäin, mutta en minä sitä toivottavasti ylpeilläkseni sano. Yhtä hyvin voisin edelleen olla pitkäaikaistyöttömänä ja tehdä samoja juttuja kuin silloinkin, kirjoittaa tätäkin blogia kuten ennenkin, eikä edes niin eri sävyyn kuin nyt kirjoitan. Ja se olisi ollut hyvää elämää sekin.

Ei menestymisen ihanuutta kannata yliarvostaa. Emme varsinkaan voi katsoa köyhiä kehitysmaiden ihmisiä nenänvartta pitkin, luennoida heille millainen on tie menestykseen ja rikkauteen ja kuvitella heidän elämästään sitä ja tätä. Vaikka olisimmekin faktojen tasolla oikeassa, asenne pettää meidät.

Kukaan ei siedä ylimielistä menestyjää. Syy siihen ei ole pelkästään kateudessa, vaan jo itse ylimielisyys saa ihmiset säälimään menestyjää, joka arvojen tasolla osoittaa olevansa menestystään alempana. Valitettavasti tällaistakin menestys joskus aiheuttaa, ja siltä on hyvä yrittää varjella itseänsä.

Onneksi kirjastoalan palkoilla ei sentään rikastumaan pääse, joten siinä on ainakin yksi houkutus vähemmän. Toivon ja uskon myös, että ne sivistystä korostavat arvot, joita kirjastolaiset yleensä arvostavat, ovat hyvin todellista ja konkreettista menestystä jo itsessään.

Onko tehokkuus laiskuutta?

Hienostuneesti koneistetut tehtaat, pyykinpesukoneet, astianpesukoneet, maidonvaahdottimet, liikennevalot, lainausautomaatit… Koneita ja automatiikkaa on nykyään paljon. Tehokkaat koneet ovat myös vapauttaneet aikaamme muuhun kuin leivän hankkimiseen. Samalla tavalla kirjastotyöntekijän aika menee nykyään enimmäkseen muuhun kuin kirjojen lainaamiseen asiakkaille.

Tehokkuutta on kuitenkin helppo myös pelätä. Pelätään, että se tuhoaa vanhat työpaikat. Niin on monien työpaikkojen osalta tietenkin käynyt. Harvemmin muistetaan huomata, että uusia työpaikkoja on tullut aina tilalle. Voidaan myös pelätä, että lisääntynyt tehokkuus tuo myös lisätöitä. Kun entiset työt hoituvat nopeammin, pitää työntekijänkin tehdä enemmän. Päivän ”to do”-lista kasvaa.

Tuntuu myös oudolta, kun työ ei aina tunnu työltä, mutta se silti osaa uuvuttaa tehokkaasti. ”Siistejä sisätöitä” sisältää entistä useampi työpaikka, mutta työ ei silti tunnu olevan kategorisesti helpompaa kuin ruumiillinen työ. Pelottavaa ei kai ole, vaikka työ olisi pelkkää koneella hengailua ja nappien painelua. Pelottavaa kuitenkin on, jos sitä vieraantuu työnsä tuloksista. Vai alkoiko vieraantuminen silloin, kun ihminen keksi käyttää vasaraa? Tehokkuushan on aina jonkinlaista keinotekoista vieraantumista luonnon järjestyksestä, ja siinä onkin tavallaan sen hyvä puoli.

Joskus tehokkuus sikiää laiskuudesta. Ei vaan huvita tehdä asioita niin kuin on aina ennenkin tehty, vaan keksitään oikopolku, joka nopeuttaa ja vähentää töitä. Tai ehkä se on laiskuutta vain näennäisesti, jos säästyneelle ajalle keksitään mielekästä ja tehokasta tekemistä.

Laiskuus on tietenkin yleensä huono asenne. Mutta jos laiskuus on vain vilpitöntä voimien puutetta, se voi parhaimmillaan motivoida muutokseen. Tai pakottaa siihen. Jos liika tehokkuus revitään ihmisten selkänahasta, lorviminen muuttuu rehellisemmäksi ja ymmärrettävämmäksi. Valitettavasti jotkut käsittävät tehokkuuden kyvyksi piiskata ihminen äärirajoille, vaikka ainakin minusta tuntuu että kyse on melkeinpä päinvastaisesta.

Nykyajan onniteltavia supersuorittajia ovat länsimaissa koneet, eivät ihmiset. Kolmannessa maailmassa taas ihmiset venyvät sankarillisesti, mutta sekään ei monesti riitä tuomaan heille kelvollista elintasoa. Tämä on todella tehotonta ja totta kai traagista.

Inhimillisempi työtapa on usein tehokkaampi siksikin, että se ruokkii luovuutta. Jos ei ole aikaa miettiä (ja innovoida, anteeksi että käytän tätä kauheaa sanaa), ei myöskään kehitytä. Aina ei vain ole asiallista arvostaa ”kovaa työntekoa”, koska se ei aina ole mitä se väittää. Halutaan painaa vaikka läpi harmaan kiven, vaikka viisas pääsisi vähemmällä.

Luovuus siis tarvitsee aikaa ja viisautta, eikä sitä tule sekoittaa laiskuuteen. Tehokkuus-sanaa ei myöskään kannata pelätä. Tehokkuus on pikemminkin luovuuden veli kuin vihollinen, vaikka ne joskus asetetaankin vastakkain. Tehokkuuden ei myöskään tarvitse murentaa asiakaspalvelun laatua.

Tämä on mielestäni tärkeää muistaa kirjastotyössä, joka on luovaa työtä eikä vain tasaista puurtamista. Automaatteja tai omatoimiaukioloja ei tule ajatella vihollisina. Voi toki olla hölmöjä päättäjiä, jotka tekevät niistä vääriä johtopäätöksiä, mutta oikein hoidettuna tehokkuus ja luovuus sopivat yhteen vallan hyvin. Laiskuus ei niinkään, mutta toisaalta kaikki jota laiskuudeksi haukutaan ei silti ole sitä.

Työhuoneiden hyllyjen nolostuttava täyteys

Kirjaston työntekijöiden työhuoneiden hyllyissä on valtavasti kaikkea: mappeja ja asiakirjoja, kansioita ja kirjeitä, epämääräisiä yksittäisiä kirjoja ja lehtiä, lippuja ja lappuja, kyniä ja liimaa; paljon isoa ja arvokkaan näköistä tietovarantoa.

Vuosi sitten ollessani yksin omassa pikkukirjastossani minä mietin, mihin minä sitä kaikkea oikein tarvitsin. Se kaikki oli ollut ennen minua ja jäi myös minun jälkeeni. Ei minua siihen kaikkeen tieto- ja tavaramäärään oltu vihitty kuin sen pienen osan osalta, jota työssäni oikeasti käytin.

Muu kannatti vain jättää turvallisesti rauhaan itsekseen. Siellä se saa seisoa ja leikkiä arkistoa. Vanhat kynät ja klemmaritkin saivat viettää rauhassa Oblomov-elämäänsä. Tietenkään en kehdannut sitten kysyä, mitä tällä kaikella oikein pitäisi tehdä.

Monissa työhaastatteluissa kirjastotoimenjohtajan tai muun pomon huoneessa käydessäni iskee sama havainto. Hyllymetreittäin kaikkea kunnioitettavaa kansiota löytyy, selvästi näkee että työtä on tehty ja tulosta kertynyt. Mutta samalla minua vain nolostuttaa, kun en tajua, mihin kaikkea tätä tarvitaan, ja pitäisikö kirjastotyössä oikeasti kertyä kaikkea näin paljon. Ei minulla ainakaan kerry. No, varmasti joillakin kertyy, ja sitten taas ainakin huomaan, etten ole niin tärkeä ihminen, jolle kertyy kaikenlaista. Eikä sen edes pitäisi haitata.

Ja entä työpaikkojen sisäisen verkon kansiot? Ne ovat vielä nolostuttavampaa selattavaa. Tietokoneen kansioita riittää joka lähtöön. Kansioiden sisältä löytyy varmasti ohjeet jokaiseen ongelmaan. Toinen ongelma vain on, ettei koskaan löydä haluamaansa, kun tiedostoja ja tiedostopolkuja on paljon, eri ihmiset ovat laittaneet asioita eri paikkaan ja osa ohjeista on sitä paitsi vanhentunut. Lisäksi joku keksii välillä laittaa tilastoinnit ja tiedostot uusiksi, ja siinä sitä taas ollaan sormi suussa. Työvuorolistan sentään onneksi löytää.

Ette siis varmaan ihmettele, kun sanon tässä, että kirjastotyössä tiedon järjestäminen ja selkeyttäminen on melkein yhtä tärkeää kuin tiedon olemassaolo. Tai se on tietenkin sitä missä tahansa työssä. Yhden tai kahden hengen työpaikoilla asian merkitys ei ole niin suuri, mutta kun työntekijöitä tulee ja menee, kaikilla pitäisi olla ohjeet mahdollisimman selkeästi tiedossa.

Selkeys ja oikeiden vastausten helppo löytyminen nopeuttaa perehtymistä kummasti. Lisäksi se vähentää kummasti stressiä ja kaikenlaista turhautumista. Mieli lepää, kun hyllyt ovat järjestyksessä, eikä niissä ole turhaa roinaa. Jos jotain ei ole pakko säilyttää, mieluummin itse vain heittäisin sen pois.

Maailma on muutenkin täynnä kaikkea epäolennaista sälää. Kirjastonhoitajan aivotkin ovat. Ei kai mahdollisimman paperittoman toimiston pitäisi enää olla mitenkään noloa ja merkki huonosta statuksesta?

Vai olenko vain maaninen kontrollifriikki? Hermostunko asioista, joista ei tarvitsisi hermostua? Mestaroinko turhaan muiden tapaa koota ja järjestää tietoa? Ehkä niinkin. Ja totta on varmasti, että kirjastotoimenjohtajien pitääkin säilyttää erilaisia papereita enemmän kuin muiden. Kunhan vain tavallisena työntekijänä asiaa hämmästelen yhtään toivottavasti moralisoimatta.

Kirjastot saavat liikaa anteeksi koska perusidea on niin toimiva

Otsikko jo kertookin paljon. Olen välillä ihmetellyt, miksi suomalaiset ovat niin positiivisia suhtautumisessaan kirjastoon.

Ihmettelyni johtuu siitä, että arjessa näkee meidän kirjastotyöntekijöiden puolelta jonkin verran kömmähdyksiä, ajatuskatkoksia ja pikkuoutouksia, joista asiakkaat joutuvat kärsimään. Esimerkiksi monia arkisia unohduksia: miksi kirjoja on niin paljon väärissä paikoissa. Tai järjestelmien outouksia: miksi e-kirjoja voi olla lainassa vain yksi kappale. Harvemmin kuitenkaan kuulee asiakkaiden pahastuvan tällaisista asioista. Käyttäjäkyselyistäkin voi usein lukea samanlaista hymistelyä.

Epäilen, että myötätuntoisen suhtautumisen takana on se, että kirjastojen perusidea on niin hyvä ja toimiva, että kirjastonkäyttäjät eivät vain kehtaa suuttua pikkujutuista. Satojatuhansia eri kirjoja ja muuta aineistoa ilmaiseksi – ja kaiken hyvän päälle ilmaiset lehdet, netti, työskentelytilat, tapahtumat, kirjavinkit sun muut. Kai se siitä voi johtua.

Tuntuu, että asiakas tulee kirjastoon yleensä valmiiksi hyvällä tuulella. Jos aiomme horjuttaa tätä hyvää tuulta, meidän pitäisi tehdä isompia mokia.

Mietin oikeasti, että onkohan monien ihmisten alitajunnassa sellainen pohjavire, että ”tämä ei oikein voi olla totta, ja siksi vähän pelkäänkin, miten pitkään tätä herkkua kestää”. Muodikasta termiä käyttääkseni kirjasto on disruptoinut kirjojen jakelun. On ihmeellistä, miten tämä on samalla ollut valtion intresseissä, ja miten markkinat ovat sietäneet tällaista kommunismia. Ja koko homma tuntuu toimivan.

Samalla tällainen itseään onnitteleva ajattelu meidän kirjastolaisten puolelta on vaarallista, koska se voi johtaa omahyväisyyteen ja ajatusten lukkiutumiseen. Voiko olla niin, että kirjastojen perustoiminta on liian hyvää ja tehokasta, niin että kehittymisen varaa ei nähdä? Onko se on liian hyvää, jotta yhteiskunnassa osattaisiin keskustella kirjastoistakin tarpeen tullen kriittisesti?

No, minusta tuntuu silti, että Suomessa näin ei ole ainakaan kirjastopäättäjien osalta. Omissa työpaikoissani on ollut välillä melkeinpä liikaakin muutoksia ja toiminnan tehostamista. Ei minulla ainakaan ole sellaista vaikutelmaa, että oltaisiin tuudittautumassa väärällä tavalla vanhaan. Enemmänkin pohdin julkisen keskustelun tasoa.

Täytyy pitää huoli, että kirjaston toiminnassa uskallettaisiin kyseenalaistaa myös isompia rakenteita. Siihen tarvitaan joskus laajempaa kansalaiskeskustelua. Muutenkaan pikkujuttujen maaninen viilaaminen ei välttämättä kerro suuresta viisaudesta. Tärkeämpiä, isompia juttujahan meillä on toki esim. automatisoituminen ja omatoimikirjastot, ja yleinen kirjastojen luonteen muuttuminen.

Minä siis lähinnä ihmettelen tässä, miksi asiakkaat ovat jatkuvasti niin tyytyväisiä, vaikka kirjasto muuttuu koko ajan ja siihen liittyy monenlaista pientä hankausta. Se jaksaa hämmästyttää.

Työni siis loppuivat perjantaina. Uusia matoja on luonnollisesti koukussa, mutta katsotaan. Nyt minulla alkoi puolentoista kuukauden palkattu loma. Lomaa pidän myös tästä blogista. Hyvää kesää, palataan asiaan elokuussa!

Sähköposti vai puhelin?

Olen huomannut sukupolvieroja puhelimen käytössä. Tuntuu että vanhempi polvi eli ehkä suunnilleen yli 40-vuotiaat on soittamisessa ja puheluihin vastaamisessa paljon luontevampi kuin oma sukupolveni.

Vanhempien ihmisten ratkaisu jonkun asian hoitamiseen on ainakin töissä herkemmin ”soitanpa sille” -henkinen. He vain tarttuvat puhelimeen ja soittavat, eivätkä tunnu ärsyyntyvän vaikka kukaan ei vastaisikaan.

Minusta taas tuntuu, etten ole ainoa kun ajattelen, että homman voisi hoitaa kätevämmin sähköpostilla, tekstiviestillä, WhatsAppilla tai vastaavalla. Kätevyys ei ole ainoa syy: kyse on myös mukavuudesta ja kohteliaisuudesta.

Onhan niin, että sähköposti on vähemmän häiritsevä ja tunkeileva tapa ottaa yhteyttä. En minä ainakaan usein edes vastaa tuntemattomiin numeroihin, kun siellä on kuitenkin joku puhelinmyyjä. Sähköpostin voi lukea milloin tahansa, eikä tarvitse olla tavoitettavissa juuri sinä hetkenä (ja puhelinvastaajan käyttäminen on sekin jotenkin vähän 90-lukua). Sähköpostista jää myös jälki, ja sitä kautta on helppo palata keskeneräiseen asiaan ja välittää tieto muillekin jotka sitä haluavat.

Puhelun soittaminen on myös introvertille vaikeampaa, koska siinä ei välttämättä saa sanottua kaikkea sitä mitä piti sanoa. Sähköpostissa on enemmän aikaa omille ajatuksille, eikä viestiä tarvitse saada heti valmiiksi.

Jos puhelimella ei saa jotakuta kiinni, asia jää herkemmin roikkumaan, kun saman tien ei voi soittaa uudestaankaan. Ja jos samassa tilassa on muita, puhelimeen kailottaminen tietenkin saattaa haitata muita.

Toki on puolestaan totta, että sähköpostiviestiin — tai muuhunkin kirjalliseen viestiin — voi olla vaikea saada täsmälleen oikeanlainen sävy. Oikeanlaista vastausta ei välttämättä saa, ja puhelimessa asian saa hoidettua parhaimmillaan saman tien. Joskushan käy niin, että sitä on lähettänyt kasan kysymyksiä sähköpostissa, ja toinen ei vastaa kuin osaan niistä. Silloin vaaditaan ikävää viestirumbaa. Sähköpostipöhnä ei ole vain loman jälkeisten aamujen ilmiö.

Niin, tietenkin asiassa on puolensa ja puolensa. Sähköpostia eivät kaikki edelleenkään käytä, ja tämä tietenkin puhuu soittamisen puolesta. Mutta sähköpostilla on työympäristössä ja muussakin elämässä niin paljon etuja, että välillä ihmettelen, miksi toiset mieluiten soittaisivat. Siksi ajattelen, että kyse on varmasti osin sukupolvikysymyksestä.

Toisaalta nuorten ja kolmekymppisten keskuudessa on myös hajaannusta. Kaikki eivät vielä ole kovin hyvin perillä edes WhatsAppista puhumattakaan Snapchatista tai muista teinien suosimista sovelluksista. Monet ovat myös aivan tyytyväisiä Facebookiin ja Messengeriin, vaikka Facebookia on jo alettu haukkua vanhojen valtakunnaksi. Tosin työssä nuo sovellukset eivät muutenkaan pääse niin hyvin oikeuksiinsa kuin vapaa-ajalla.

Kukapa myöskään tietää, millaiselta asiat näyttävät vaikkapa vain viiden vuoden päästä. Onko joku nykyään suosittu viestintätapa muuttunut silloin vieroksutuksi tai vanhentuneeksi?

Ei se mikään ihme olisi, kun tekniikat ja sovellukset kehittyvät koko ajan, ja on yhä helpompaa pudota kehityksen kelkasta. Ja silti kehityksestä putoamisenkin pitäisi olla hyväksyttyä. Emme voi vaatia asiakkailta, että heidän pitäisi lakata soittamasta meille vain meidän oman mukavuutemme tähden — vaikka me itse mieluiten käyttäisimme sähköpostia.

Miten brändäykseen pitäisi suhtautua?

2000-luvun taitteesta muistan, kun lehdissä puhuttiin brändeistä ja brändäyksestä. Olin silloin lapsi, mutta jotenkin vaistosin että sanassa oli kielletyn hedelmän tuntua. Se oli jotain houkuttelevaa ja tärkeää, mutta silti syvästi vääränlaista. Brändi-sanaa arvostettiin ja sille naurettiin. Brändiä rakennettiin, sille pantiin toivoa, mutta samalla koko asiaa hävettiin.

Nykyään sana ei ole kadonnut minnekään, eikä sille naureskelukaan. Mutta kumman tosissaan se yleensä otetaan. On yritysbrändejä, henkilöbrändejä, kaiken maailman maabrändejä sun muita.

Itselleni lähin on käsitys henkilöbrändistä. Turha minun on väittää, ettei esimerkiksi tämä blogi olisi henkilöbrändäystä: itseni tekemistä näkyvämmäksi kuin olenkaan ja viestimistä siitä, millainen työminäni on. Sehän tämän blogin tarkoitus on pitkälti ollut. Tuskin siitä on ollut työllistymisessä haittaakaan.

Oma tuntumani on, että nykyään ajatellaan 2000-luvun alun brändikäsityksen olevan vähän vinksahtanut ja suosivan itseään tyrkyttäviä pyrkyreitä, jotka näyttäytyvät parempina kuin ovatkaan. Tai ainakin niin on henkilöbrändin osalta. Mitä olen erilaisia blogeja selaillut, niin tuntuu että nykyään ihanteena on aidompi ja rehellisempi brändikuva.

Tai no, heti kun puhun passiivissa, niin voi hyvin kysyä, että kenen ihanteena. Onko vaikkapa yritysjohtajien ja kuntapäättäjien ihanteena oikeasti aitous? Onko minun ihanteenani aitous?

Minusta tuntuu, että ollakseen aito on lähtökohtaisesti tunnustettava koko brändi-käsitteen onttous. Brändit ja imagot kun ovat hyvin monien mielessä herrojen kotkotuksia, pomojen kuningasideoita. Asioiden pitäisi näyttää kauniilta ja kiiltäviltä, vaikka todellisuus olisi jotain toista.

Äskettäin esimerkiksi tunsin itseni vaivaantuneeksi oman kotikuntani brändikyselystä, joka oli suunnattu kuntalaisille. Sen verran tekopirteiltä ja keinotekoisilta monet kysymykset vaikuttivat. Toivottavasti kyselyn tuloksena ei saada aikaan jonninjoutavaa sanahelinää. Varsinkin pitkällä aikavälillä valheet varmasti paljastuvat.

Rehellisyydellä ja aitoudella on joskus yllättävän helppo ottaa homma haltuun, eikä se tietenkään tarkoita sitä että pitäisi pyydellä anteeksi itseään ja tekemisiään. Ihailen vaikkapa Kouvolan kaupunkia, joka on halunnut ottaa kaupungin väitetystä ankeudesta ja harmaudesta kaiken irti.

En tiedä, pitäisikö minun henkilökohtaisesti kieltäytyä käyttämästä brändi-sanaa vai en, koska se itsestänikin tuntuu hieman vastenmieliseltä ja niljaiselta. Sanaa käytetään edelleen mielestäni ikävissä tarkoituksissa. Mutta toisaalta se on kai sama, mitä sanaa käytetään, jos sanaan sisältyy kuitenkin myös jotain todellista, ja jotain mistä on joka tapauksessa hyvä puhua.

Tässä Emmi Nuorgamin blogikirjoituksessa asiaa on mielestäni lähestytty viisaasti. Henkilöbrändi on hyvinkin naurettava juttu, sillä yksilön näkökulmasta on paljon jalompaa toimia yhteisöä hyödyttäen kuin omaa häntäänsä nostaen. Toisten auttaminen osaamisellaan on paljon merkityksellisempää kuin sen pohtiminen, mitä muiden pitäisi minusta ajatella.

Ehkä hyvässä brändissä on samaa kuin onnellisuuden kanssa: sen liian kiihkeä tavoittelu johtaa pikemminkin suureen onnettomuuteen. Minusta ainakin vaikuttaa siltä, että hyvä brändi onkin yleensä lähinnä sivutuote siitä, että toimitaan oikein.

Sillä on toki myös merkitystä, että joku sattuu huomaamaan tuon oikeanlaisen toiminnan, mutta loppujen lopuksi oikeanlainen toiminta on paljon tärkeämpää kuin siitä viestiminen. Kirjastossa tämä korostuu, kun tehdään asiakaspalvelutyötä. Ei kirjastonkäyttäjää lopulta kiinnosta, kuinka paljon me työntekijät viestimme omasta työstämme. He vain kaipaavat, että saamme työmme hoidettua.

Me taas voimme hoitaa sen yllättävän hyvin, niin että jopa asiakas yllättyy ja ilahtuu työn laadusta. Ja jos joku kysyy että mitä minä henkilökohtaisesti teen, jo pelkkä rehellinen kertomus työstäni kasvattaa brändiä, sekä omaa että yhteisön brändiä. Siinä ei sitten enää tarvita mitään itsensä tyrkyttämistä ja muuta rasittavaa kekkulointia.