Koronakuulumisia, osa 10

Viime viikkoina tartuntaluvut ovat laskeneet selvästi. Samalla oma mieliala on noussut, vaikka kirjastojen osalta rajoitukset eivät ole vielä miksikään muuttuneet. Omatoimikirjastojen sulkua jatkettiin yhä 16.5. asti.

Muutenkaan juuri mikään ei ole ulkoisesti muuttunut viime viikkoina. Koulukäyntejä ei ole ollut, mutta ensi maanantaina sentään tulee yksi luokka käymään ohjelmallisella kirjastokäynnillä. Se on mahdollista aukioloaikojen ulkopuolella.

Se mikä eroaa aiemmasta on vahva tunne siitä, että tilanne ei enää pahene. Rokotukset ovat jo niin pitkällä, ja kun muistaa viime kesän suhteellisen hyvän tilanteen, paljonkin toivoa on ilmassa. Tai en tiedä olenko itse sitten keskimääräistä toiveikkaampi…

Sellaisia kuulumisia minulla vielä tässä on, että lopetan tämän blogin pitämisen. Sovin itseni kanssa, että kirjoitan tämän merkinnän jälkeen vielä kaksi tekstiä, mutta sitten se on siinä. Lopetan, koska blogi on palvellut tarkoitustaan jo riittävän pitkään. Tavallaan minulla vielä olisi sanottavaa, mutta tavallaan ei. Ei ainakaan sellaista sanottavaa, jonka välttämättä haluan sanoa. Olen halunnut jatkaa kirjoittamista vielä koronakriisin ajan, mutta nyt sekin kriisi alkaa siis olla loppusuoralla.

Tämän blogin tarkoitus on ollut jakaa omia kirjastoihin liittyviä ajatuksia. Samalla blogi on ollut itselleni käyntikorttina työllistymistä edistämässä. Näissä molemmissa tarkoituksissa blogi on ollut oikein onnistunut, enkä harmittele edes sitä, että lukijamäärä on vähentynyt vuosi vuodelta. Pitkään olin työttömänä, mutta nyt olen ollut jo jonkin aikaa vakinaisessa työssä. Voi jopa ajatella, että työurani on ottamassa uutta vaihetta, kun en ole enää aivan aloittelija. Siksikään en näe tälle blogille enää riittävää tarvetta. Toki ei ole mahdotonta, jos sitä yrittäisi kirjoittaa jotain vaikka Kirjastolehteen tai jonnekin.

Mutta koronasta vielä. En sano tässä juhlallisesti, että korona on voitettu. Monien muiden maiden tilanne näyttää pahalta. Mutta Suomen osalta näyttäisi siltä, että tästä selvittiin suhteellisen vähällä. Ehkä nyt voi jo vähän huoahtaa, vaikka monenlaisia toimenpiteitä kannattaa vielä pitää yllä ja hoitaa homma kunnialla loppuun. Eli vähän sama juttu kuin tämän blogin kanssa!

Advertisement

Koronakuulumisia, osa 9

Toivottavasti näitä osia ei enää kovin monta tarvitsisi kirjoittaa. Mutta tilanne on mikä on eikä sitä auta sen enempää surkutella. Mellä kirjastot ovat sentään edelleen kunnolla auki; samoin rajoituksin kuin jo monta kuukautta. Voi jopa olla, että selviän korona-ajasta täysin ilman lomautuksia. (Lukuun ottamatta yhtä päivää vuosi sitten, jonka otin palkattomaksi vapaaksi ihan omaehtoisesti.)

Mitään kovin dramaattista ei omaan koronasaagaani onneksi vieläkään liity. Kirjastonkin osalta vallitseva tunne ei ole kauhu, vaan lähinnä tylsyys. Asiakkaita on etenkin nyt maaliskuun aikana käynyt paljon vähemmän kuin aiemmin. Nyt sitä vielä entisestään korostaa se, että yläkoululaiset ovat etäopetuksessa. Ja ne, jotka kirjastoon tulevat, viettävät paikalle entistä lyhyemmän ajan.

Tylsyys on alkanut jäytää itseäni, koska siihen liittyy samanaikainen tunne siitä että voisin kenties tehdä enemmän. Mutta kun tekemistä ei välillä oikein ole. Pakollisia rutiineja aina riittää, mutta niin moni muu asia on pyyhkiytynyt pois kalenterista. En voi poistaa koko kirjastoa tässä odotellessa.

Voisi sitä myös suunnitella kaikenlaista. Sitä olen tehnytkin, mutta en kuitenkaan kovin paljoa. Ja mikäköhän on riittävästi tekemistä tai suunnittelemista? Mikä rauhoittaisi omatuntoni?

Minun on pakko tunnustaa, että ymmärtäisin hyvin jos joku lomautus vielä tulisi. Jos kirjastot täytyy pitää auki, niin sitten pidetään, eikä minua siis ollenkaan haittaa kirjastojen aukiolo. Mutta välillä tuntuu, että tässä eletään tyhjäkäynnillä. Tunnetta on kuitenkin lieventänyt se, että viime viikkoina olen työjärjestelyiden ynnä muiden vuoksi ollut useamman päivän yksinäni töissä. Kun on yksin, tekemistä yleensä riittää.

Toivoisin, että kirjastossa kävisi enemmän asiakkaita. Kun täällä nyt ihan turvallista kuitenkin on. Mutta samalla ymmärrän ja hyväksyn sen, ettei käy. Kai minun jopa pitäisi olla iloinen siitä, että asiakasmäärät ovat vähentyneet niin paljon, jos/kun kerran haluamme että tauti katoaa maasta mahdollisimman nopeasti.

Toivoisin myös, että koululuokkiakin voisi yhä käydä ohjelmallisilla käynneillä. Tosin nyt ihan uusien määräysten mukaisesti käynnit ovat sallittuja vain palveluajan ulkopuolella. Mutta en lähde hoputtamaan opettajia. Heilläkin voi olla oma mielipiteensä asiaan.

Omat mielialani ovat välillä jo kellahtaneet liikaakin negatiivisen puolelle, kun kurimus yhä kestää. On surkeaa, kun rajoituksia yhä vain jatketaan ja jatketaan. Silti tiedän, että toivolle on hyviä syitä. Ei töihin ole viime aikoinakaan ollut vastenmielistä mennä.

Osa asiakkaista ei käytä maskeja, ei edelleenkään. En ole lähtenyt siitä huomauttamaan, tilanne lähinnä vain harmittaa. Tiedän myös, että joillakin voi olla syy olla käyttämättä. Jotkut eivät myöskään välitä siitä, että suosittelemme korkeintaan 15 minuutin asiointia, tai sitten eivät vain huomaa opasteita. Tai eivät muuten vain tajua. Sen sentään ymmärtää, että lapset ja nuoret eivät ymmärrä tilanteen vakavuutta. Välillä kyllä olen huomauttanut, jos joku on kirjastossa selvästi liian pitkään, vaikka hän pystyisikin olemaan jossain nurkassa omissa oloissaan riittävän kaukana muista asiakkaista.

Tällaisia kuulumisia tällä kertaa. Mukavaa kevään alkamista, kyllä tästä selvitään!

Koronakuulumisia, osa 8

Tauti ei laannu. Samat rajoitukset jatkuvat meilläkin koko helmikuun ajan. Kyllähän se tuntuu välillä vähän lannistavalta, kun aikarajoja siirretään ja siirretään. Toivo siirtyy kauemmas. Mutta kyllä se toivo silti on konkreettista, kun rokotukset jo pyörivät. Kunpa vain tämän kovempiin keinoihin ei enää olisi tarvetta.

Viime viikolla ykkösluokka vieraili ohjelmallisella käynnillä kirjastossa. Olemme hankkineet uuden pehmolelumäyräkoiran, jota luokka sai sitten etsiskellä vihjeiden avulla. Innostusta riitti, mutta turvavälejä tuon ikäiset eivät vielä osaa pitää. Luokkakäyntejä emme ole siis edelleenkään kieltäneet. Eikä se minua henkilökohtaisesti haittaa.

Mäyräkoiran hankinta oli mahdollista, kun hankintakielto poistui. Se oli hienoa, kun samalla pystyi hankkimaan jo muutakin, esimerkiksi hyllynpäätyopasteidenpidikkeet.

Olen miettinyt, että varmasti olisi jo viime keväänä pitänyt alkaa miettiä konkreettisempaa suunnitelmaa, miten etäkäyntejä olisi voinut paremmin hyödyntää tänä talvena. Jotenkin oletin ja ehkä kaikki olettivat, että tämä menee nopeammin ohi. Kyllähän minulla on ollut kirjoittajapiiri, joka on pyörinyt enimmäkseen etänä, ja yksi etävinkkaus, mutta paljon muutakin olisi voinut kehitellä. Voisi toki vieläkin.

Etäkirjoittajapiiri on muuten pyörinyt hyvin, mutta yhdellä jäsenellä on ollut ongelmia Google-kirjautumisen kanssa. Zoom-palvelun kokeilu kariutui suoraan siihen, kun tajusin että käytöllehän on 40 minuutin raja. Välillä Google Meet on myös herjannut palomuurista. Pääosin yhteydet ovat kuitenkin pelanneet.

Voinhan minä siis sanoa, että jonkinlainen digiloikka on tullut tehtyä, mutta aika pieni hyppy silti. Olenko sanonut, että kun joskus olen osallistunut Teamsissa joihinkin saman maakunnan kollegojen kuulumiskahveille, olen tuntenut itseni mitättömäksi verrattuna muihin, jotka kertovat ties mistä menestyksekkäistä nettikuvioistaan, joihin on saatu aktivoitua paljon etenkin lapsia ja nuoria. Tuntuu vähän Eddie Edwardsilta Matti Nykäsen rinnalla. Toki oma kirjastonikin on pienempi, mutta kouluja alueella on silti paljon.

Etätapahtumat voisivat myös hyvinkin jäädä osittain pysyvään käyttöön. Joillekin voisi olla luvassa jopa valtakunnallinen yleisö, jos tapahtumia vain osattaisiin markkinoida oikein. Onhan jo vuosia ollut itsestään selvää, että kaikki merkittävät kotimaiset urheilusarjat striimataan netissä. Nyt teatteritkin ovat alkaneet (pakon edessä) tajuta, että samaan suuntaan kannattaa siirtyä.

Kirjailijat, kustantamot, kirjakauppiaat ja kirjamessut miettivät varmaan vähän samaa: että miten kirjat voisi tuoda entistä paremmin esille. Tässä on paljon potentiaalia myös pienten kirjastojen uskalikoille.

Koronakuulumisia, osa 7

Omatoimikirjastojen sulkua jatketaan meillä vuodenvaihteen yli. Muuten kaikki jatkuu niin normaalina kuin mahdollista, mutta asiakkaiden vähenemisen huomaa selvästi. Mistään jouluaiheisista tapahtumista ei ole tietenkään ollut puhettakaan. Kirjasuositus-tyyppisen joulukalenterin sentään toteutimme. Kirjoittajapiiri on kokoontunut etänä.

Koululaisten kirjastokäynnit ovat silti pyörineet koko syksyn ihan paikan päällä. Tämän syksyn osalta voin olla tyytyväinen siihen, että koulukäyntien määrä on ollut kelvollinen. (Tässä merkinnässä olin valitellut yhteistyön toimimattomuutta, mikä on johtunut myös omasta kyvyttömyydestäni.) Yhteydenpito koulujen ja päiväkotien suuntaan on nyt onneksi ollut parempaa. Tosin vieläkin on parannettavaa.

Seiskojen luokkakäynneistä olen erityisen iloinen. Kaikki talven käynnit on jo nyt pidetty. Yleensä seiskat ovat käyttäytyneet noilla käynneillä todella hyvin, ja tunneille on kehittynyt hyvä ja mielestäni toimiva rutiini. Tunteja ei edes enää aivan samalla tavalla jännitä kuin alussa. Tässä kuussa sain myös erikseen hyvää palautetta opettajalta, mikä lämmittää.

Mutta koronastahan minun piti puhua. Otsikko ainakin sanoo niin. Nyt näyttää siltä, että tartuntaluvut ovat alkaneet uudelleen laskea ja rokote on oven takana. Lähellä ollaan voittoa. Mutta vielä lyhyen joululoman jälkeenkin on varmasti skarpattavaa. Onhan se jälkeen päin katsottuna ankeaa, että syksyn toinen aalto aliarvioitiin niin pahasti. Mahdolliseen kolmanteen aaltoon ei vain voi suhtautua löysästi.

Ajattelen koronasta myös niin, että kun en ole tautien asiantuntija, en kauheasti lähde spekuloimaan sillä, mikä olisi alkuvuodesta kirjastoille oikea tahti lähteä avaamaan tiloja ja käynnistelemään tapahtumia. Kuuntelen asiantuntijoita ja seuraan suosituksia, ja samalla toivon että edes lähelle vanhaa normaalia päästäisiin mahdollisimman pian. Ihmisethän kärsivät, kun kirjastossa ei voi nyt tehdä kaikkea sitä mitä ennen!

En rupea ennustamaan, missä vaiheessa kevättä oltaisiin selvillä vesillä – jos ollaan vielä kuukausiin. Mutta rajoitusten noudattamisessa mielialaa nostaa se, jos jokainen päivä on kohti parempaa.

Hyvää ja turvallista joulua! Palaan blogin pariin jälleen tammikuun puolenvälin jälkeen.

Koronakuulumisia, osa 6

Kirjastot ovat meidän kunnassamme yhä auki, mutta omatoimiajan käyttö ei onnistu vajaaseen kolmeen viikkoon. Suosittelemme pikaista asiointia, eikä edes lehtiä kannata jäädä lukemaan varttia pitemmäksi aikaa. Kokonaan kiinni ei sentään menty, mutta tämä lyhyt ajanjakso ennen joulua otetaan hieman tiukemmin.

Suositukset ja säännöt eivät silti ulotu kaikkeen. Viereisen koulun toiminta jatkuu aika lailla ennallaan, samoin koulun yhteistyö kirjaston kanssa. Virallisia kirjastovälitunteja ei ole ollut koko syksynä, mutta kirjastonkäytön opetusta ja muita luokkakäyntejä järjestämme edelleen. Ja yhä lapset ramppaavat välitunnilla kirjastossa – toki se nyt yleensä kestää juuri korkeintaan vartin. Yleiset satutunnit on peruttu, mutta oma Kiinasta vuokrattu kirjastopandamme on muuten käynyt vetämässä satutunteja.

Marraskuun loppupuoli alkoi jo olla itselleni hieman hankala, kun oli kaikenlaista tekemistä ja säätöä, koronatilanne yhä pahentuvalla käyrällä ja pimeys alkoi painaa. Kun kuu vaihtui joulukuuksi, mielialakin parani. Kalenteri alkaa myös näyttää tyhjemmältä.

Suurimman osan syksystä minulla on ollut tunne, että kyllä tästä selvitään. Ja että selviän kyllä itse. Mutta käy vaan sääliksi kaikkia niitä, jotka musertuvat taakkojensa alle. Rehvakkaan ”kyllä tästä selvitään” -lauseen taakse jää ihmisiä, jotka eivät vaan jaksa.

Mitkä asiat ovat auttaneet itseäni? Olen kuitenkin asiakaspalvelutyössä, pidän maskia vähintään viisi tuntia päivässä ja olen vastuussa kirjaston arkitoiminnasta myös näin kriisiolosuhteissa (toki enimmäkseen vain toteutan niitä suosituksia joita ylhäältä tulee).

Ensinnäkin rutiinien merkitys. Ei tarvitse hötkyillä ja tuhlata energiaa epäoleellisuuksiin, kun on selkeä kaava arjen suhteen. Poikkeusaika on tietenkin tuonut uusia rutiineja väliaikaisesti poistuneiden tapahtumien tilalle, mutta kuukausien saatossa niistä monet ovat hyvällä tavalla automatisoituneet lihasmuistiin. Turvavälejä ynnä muita voi noudattaa tavalla, joka vie vähemmän energiaa kuin keväällä. Samalla voi antaa luvan olla armollisempi itselleen joidenkin työtehtävien suhteen ja priorisoida turvallisuutta.

Ennakoituvuuskin auttaa. Tieto koronasta on parantunut, ja on myös parempi käsitys siitä milloin tilanne voi alkaa taas helpottaa. Maaliskuussa kaikkea piti säikkyä, kun tietoa viruksesta ei ollut niin paljon. Nyt yllätyksiä ei enää tule samalla tavalla, vaikka toki näin vahva toinen aalto oli monille todella ikävä yllätys. Rokotekin jo odottaa nurkan takana, mikä nostaa mielialaa huomattavasti. Koronatoimiin olisi huomattavasti hankalampi suhtautua, jos olisi tiedossa ettei rokote valmistu vielä vuosiin.

Omalta osaltani muu elämä on myös ollut tukena. Ei ole ollut ongelmia ihmissuhteissa, unensaannin tai stressin kanssa. Mieliala ja työmotivaatio ovat pysyneet hyvinä.

Vielä ei olla voiton puolella. Kai sitä kuitenkin on lupa toivoa, että tilanne ei enää merkittävästi pahenisi ja alkuvuodesta tilanne alkaisi jo näyttää selvästi paremmalta.

Kirjastoalan tabut, osa 5: Tyhjä aika

Minusta eräs kirjastoalan tabu on se, kuinka etenkin pienissä kirjastoissa työntekijällä on joskus työajallaan paljonkin tyhjää aikaa. Että ei oikeasti ole mitään tekemistä. Kaikki kirjat on hyllytetty ja hyllyt hyvässä järjestyksessä, asiakkaita ei vain ole, eikä myöskään mitään kiireellisiä tai vähemmän kiireellisiä projekteja menossa.

Tämä on jotenkin hyvin nolostuttava tilanne. Minusta tuntuu, että harva kirjastotyöntekijä kehtaa puhua avoimesti siitä, että töissä saattaa välillä olla tylsää. Epäilyttäväksi tilanne voi lipsahtaa ainakin siitä vinkkelistä, että joku ulkopuolinen, pahimmillaan jopa kunnan rahakirstun päällä istuva henkilö kuulee asiasta.

Että voi hemmetti, täällä on jollain liian vähän työtä! Samalla hoitajat ja bussikuskit ja ties ketkä nääntyvät kiireisiinsä!! Taustalla on ehkä sama pelko, että jos sitä on liian ahkera ja nopea, saa osakseen vain lisää töitä. Että ei kannata olla tehokas ja hankkia itselleen tylsyyden luksusta.

Samalla sitä puolustelee itselleen, että kun tätä aukioloaikaa nyt vain on viisi tai kuusi tuntia päivässä, jonkun täällä on oltava päivystämässä, vaikka mitään kummoisempaa työtä ei juuri sillä hetkellä olisikaan.

Minua ainakin on töissä hävettänyt joskus, miten helppoja monet päivät ovat olleet, kun asiakkaita ei juuri sinä päivänä ole käynyt, eikä ole ollut sen kummempaa ohjelmaa. Ja kun itse saa nopean rutiininomaisesti tehdyksi kaikki jutut ja voi vain tiskissä keskittyä lukemaan kirjaa. Tai keskittyä voisi myös netissä surffailuun – tietenkin aina työtä edistävillä ja hyödyllisillä sivustoilla, eikö vain.

Monet kirjastonhoitajat mielellään valistavat muita, miten paljon ns. näkymätöntä työtä kirjastoissa on. Ja kyllä sitä onkin niin monessa asiassa. Itsekin hiljaisina hetkinä teen joitakin juttuja, jotka ovat vähemmän merkityksellisiä ja joilla ei ole aikataulua. Mutta samalla tuntuu, että en voi täysin tuntea raivoa joidenkin ulkopuolisten ihmettelyistä, ”mitä ne siellä kirjastoissa oikein tekevät” kun työntekijät vain istuvat velttoina tiskiensä takana.

Emme me välillä tee mitään sen kummempaa. Uskaltaisin puhua muiden kuin itsenikin puolesta tämän sanoessani.

Koronakuulumisia, osa 5

Koronavirustilanne on edelleen päällä, kenties vakavampana kuin koskaan. Se on tuonut kirjastoihin uutta varovaisuutta, mutta viruksen eteneminen on ollut hitaampaa ja ennakoitavampaa kuin keväällä. Siksi muutoksetkin ovat tuntuneet pienemmiltä.

Emmehän oikeastaan koskaan luopuneet poikkeusajan ohjeistuksesta, kun kirjastoihin kesän alussa pääsi taas sisään. Ohjeistuksista, tuolien ja pöytien hieman poikkeavasta järjestyksestä, käsideseistä, plekseistä, puhdistuskäytännöistä ynnä muusta on tullut osa arkirutiineja, joita ei ole syksyllä tarvinnut opetella uudestaan. Varmasti olen vain tullut hieman tietoisemmaksi noiden toimien merkityksestä.

Pari viikkoa sitten tullut maskisuositus puolestaan oli uusi asia. Tätä ennen harva asiakas oli käyttänyt tiloissamme maskia, eikä henkilökuntakaan ollenkaan. Nyt meille työntekijöille suositellaan, että meidän pitää käyttää maskia, jos emme pysty olemaan omassa työhuoneessa tai palvelutiskin pleksien takana. Maskeja siis käytetään yleisesti asiakaspalvelutilanteissa ja myös hyllyttäessä tai muuten liikuttaessa salin puolella.

Kertakäyttömaskit saamme työnantajan puolelta, mikä onkin hyvin ja oikein. Mutta eiväthän maskit kovin mukavia ole… Välillä käytän omia kangasmaskeja, jotka iltaisin pesen. Kaikkeen onneksi tottuu, ja olenhan minä käyttänyt maskeja julkisessa liikenteessä jo elokuun alusta lähtien.

Tuntuu siltä, että maskit vaativat sitä ettei niitä käytä hermostuneena tai hengästyneenä. Muuten henki ei kulje niin hyvin kuin haluaisi. Täytyy yrittää hengittää rauhallisesti eikä haukkoa henkeä, ja vaikka onnistuisikin siinä, työpäivän päätteeksi on iloinen kun voi viimein hengittää vapaammin.

Tämä nyt kuulostaa varmasti kovin juhlalliselta ja ihan turhaankin (voihan koronaviruksesta myös leikkiä laskea ja pitääkin), mutta sama rauhallisuuden vaatimus pätee myös koronatilanteeseen yleisestikin. Täytyy noudattaa ohjeita, yrittää karsia kontakteja työssä ja vapaa-ajalla. Mutta ei pidä käydä ylikierroksilla, lukea uutisia tuntikausia päivittäin ja täysin vakavoitua ja menettää elämäniloaan. Talvesta voi tulla ihan riittävän vaikea ilman panikointiakin.

Eihän tämä siis helppoa ole. Mutta se on hienoa, että suurin osa asiakkaista tajuaa nämä samat jutut, ehkä lukuun ottamatta yläasteen oppilaita. Turvavälien pitäminen on viime kuukaudet tuntunut suhteellisen helpolta, koska ihmiset ottavat homman vakavammin. Ainakin siis kirjasto-olosuhteissa. Harmi, että se ei tunnu vielä riittävän siihen että tauti tukahtuisi. Mutta kyllä sekin tapahtuu ajan myötä.

Kesän jälkeen epävarma syksy

Taas on palattu töihin pitkähkön kesäloman jälkeen. Koronaan liittyvät turvatoimet ovat yhä pääosin ennallaan. Viimeiset pari viikkoa ovat menneet osittain pohtiessa sitä, miten tulisi suhtautua syksyn tapahtumiin, kun koronatilannetta on vaikea ennakoida. Nyt näyttää siltä, että osa tapahtumista peruuntuu, mutta suurin osa kuitenkin toteutuu.

Jonkinlaisesta epävarmuudesta huolimatta oma tunnelmani on luottavainen. Lomalla tuli levättyä kivasti. Syksyyn on mahdollista suhtautua uutena alkuna siksikin, koska meillä aloitti uusi työntekijä. Perehdyttäminen on mennyt varsin mukavasti. Olen itsekin jopa samalla oppinut jotain (ainakin kassan tilittämisestä).

Lomaltaan palanneet koululaisetkin tuovat jälleen kuhinaa. Kirjaston yhteydessä oleva luokkatila on nähtävästi koko talven jonkinlaisessa koulun käytössä, mikä aiheuttaa lieviä ongelmia; tilaa ei voi samalla tavalla nyt hyödyntää kirjaston tapahtumiin, jos tapahtumia nyt siis mitenkään mahdottomasti onkaan. Onneksi jotain (ainakin kirjoittajapiirin) voi mahdollisesti järjestää myös etänä.

Koulu ei ole aina viestinyt kovin hyvin, missä käytössä tila oikeastaan on ja miten monta tuntia viikossa. Lisäksi kaikki tilan käyttöön ja tilassa olevien koneiden toimimiseen liittyvä säätö olisi hyvä syy hermostua, jos sellaiseen tunteiluun haluaisin antautua.

Arkirutiinit nyt menevät joka viikko omia latujaan ja jo niissä riittää työtä, mutta toivoisin että alkusyksystä olisi aikaa myös ideoinnille ja palaveeraukselle. Olen kevään kokemusten valossa alkanut ajatella, että kokoustaminen voi itse asiassa toteutua paremmin etänä, kun viivyttelevä jaarittelu sekä siirtymät kokouspaikalle ja takaisin saattavat jäädä pois. Tosin jaksaako palavereihin aina sitten silloinkaan keskittyä täysin, kun iPadin voi laittaa vain pöydälle ja sitä voi itse harhautua miettimään ties mitä asioita.

Epävarmoista asioista mainitsen vielä omatoimiajan aikataulumuutokset. Ei ole vielä päätöstä siitä, voiko omatoimiaikaa laajentaa entiselleen syyskuun alusta lähtien.

Olenko enää aloitteleva kirjastonhoitaja?

Blogini alaotsikko on ”Aloittelevan kirjastonhoitajan harakanvarpaita”. Mutta milloinkohan kehtaisin ottaa kuvauksen pois? Minulla on kuitenkin työkokemusta jo melkein neljä vuotta. Ja tätä blogia olen pitänyt jo viisi vuotta! (Onneksi olkoon vain, juhlapäivä oli juuri.)

Niinpä niin. Kun lapsi on vaikka vain kolme vuotta vanha, hän voi jo tuntea olevansa iso. Mutta heti kun hän kohtaa kymmenvuotiaita lapsia, he tuntuvat hirvittävän suurilta. Puhumattakaan aikuisista. Jos ajattelen virallista eläköitymisikääni, tulen olemaan aloittelija vielä aika monta vuotta.

”Aloittelevuus” on mielestäni joka tapauksessa hyvä lähtökohta oppimiselle. Aloittelija on nöyrä ja avoin. Itselleni tämän blogin kirjoittaminen on ollut opitun reflektointia ja tavallaan jo itsessään oppimista. Se on sitä myös siinä, miten ilmaisen itseäni. Ei ole aina ollut helppoa löytää sopivaa näkökulmaa ja tyyliä juttuihin, vaikka aiheiden keksiminen itsessään ei ole ollut vaikeaa.

En haluaisi urautua. Opittavaa on vielä aikamoisen paljon. Mutta ei asiaa toki kannata lähestyä liikaa itseään väheksyvästi: ”no minä nyt olen vain tällainen, olen nyt vähän harjoitellut töitä täällä mutten oikeasti osaa vielä mitään, yritetään nyt taas vähäsen, ehkä opinkin jotain kenties mutta aika pieni ja surkea minä vielä olen”. Ei siis ihan noinkaan.

Ei ole väärin pystyä toteamaan sitä, mitä kirjastojuttuja olen tehnyt ja mielestäni osaan tehdä kelvollisesti. Vaikka siis yhä olenkin aloittelija työntekijänä ja myös ihmisenä.

No, tämä kuulostaa nyt niin suureelliselta. Ei minulla muuta sanottavaa varmaan tässä ollutkaan. Taidan pitää kuvauksen vielä entisellään. Tarkoitus on kyllä jatkaa blogin kirjoittamista, vaikka minulla ei olekaan mitään ylevää tulevaisuuden visiota blogin varalle.

Blogi jatkuu taas elokuun puolivälissä. Syyspuolella uusia merkintöjä voi myös hyvinkin ilmestyä Kirjastoalan tabut -sarjaan. Mutta nyt on oudon kevään jälkeen aika hieman levähtää. Onneksi tämä aika ei ollut itselleni liian kuluttavaa. Miellyttävää ja rentoa kesää sinullekin joka tätä luet!

Koronakuulumisia, osa 4

Kirjastojen aukeaminen tämän viikon maanantaina oli ennen kaikkea jännittävä paikka. Kirjastotiloihin ei ollut päässyt kahteen ja puoleen kuukauteen! Se on pitkä aika.

Tärkeintä siinä kaikessa oli tietenkin saada käytännöt ja tilat turvallisiksi. Pleksit palvelutiskeille, julisteet, kertakäyttöhanskat, käsidesi, puhdistusliinat, osa koneista pois käytöstä, tuolien ja pöytien uudelleenjärjestely, omatoimikirjaston järjestelyt (omatoimiaika ei tule meillä vielä käyttöön)…

On mahtavaa huomata ja kuulla, että niin monet ovat olleet iloisia että olemme taas auki. Se on ollut rohkaisevaa, ja kyllähän minäkin olen iloinen että kirjastot ovat auki. Ei työnteko samanlaista ole ilman asiakkaita. No joo, se ehkä kuulostaa epäilyttävältä hymistelyltä mutta totta se on.

Olen ajatellut ja ajattelen, että kunhan käytännöt ovat kunnossa ja turvallisia, sitä voi myös olla turvallisin mielin ja tehdä työtä melkein samalla tavalla kuin ennen eikä turhaan hermoilla. Varsinkin nyt maanantaina työtä kyllä riitti, kun asiakkaita oli yllättävänkin runsaasti ja tavaraa palautui paljon. Vielä ei silti ole ollut nuoria, jotka majailisivat kirjastossa tuntikausia.

Jonkinlaista säätöä tietenkin aina on. Järjestelmä on saattanut vaikkapa heitellä varausten viimeisiä noutopäiviä ja eteenpäin siirrettyjä eräpäiviä. Kirjaston työntekijöiden sisäinen viestintäkään ei aina onnistu. Itselläni on kassan uusiin maksutapoihin tutustuminen jäänyt kevään hulinoissa puolitiehen. Mutta ajattelen myös, että nyt kannattaa keskittyä vähän aikaa ihan perusasioihin, vaikka pikkuasiatkin toki ovat tärkeitä.

Sinänsä on hassua, että nyt suoria kontakteja asiakkaiden kanssa tulee vähemmän kuin varausten noutoaikana. Nythän automaatit ovat taas kenen tahansa käytössä, ja kulkureitit liippaavat kyllä läheltä palvelutiskiä mutta ovat pleksien suojaamia.

Toivottavasti vaan tautitilanne ei ota takapakkia, ja tilanne kehittyy tästä eteenpäin aina parempaan päin, kuten viime viikot noin pääosin on tapahtunutkin.