Koronakuulumisia, osa 7

Omatoimikirjastojen sulkua jatketaan meillä vuodenvaihteen yli. Muuten kaikki jatkuu niin normaalina kuin mahdollista, mutta asiakkaiden vähenemisen huomaa selvästi. Mistään jouluaiheisista tapahtumista ei ole tietenkään ollut puhettakaan. Kirjasuositus-tyyppisen joulukalenterin sentään toteutimme. Kirjoittajapiiri on kokoontunut etänä.

Koululaisten kirjastokäynnit ovat silti pyörineet koko syksyn ihan paikan päällä. Tämän syksyn osalta voin olla tyytyväinen siihen, että koulukäyntien määrä on ollut kelvollinen. (Tässä merkinnässä olin valitellut yhteistyön toimimattomuutta, mikä on johtunut myös omasta kyvyttömyydestäni.) Yhteydenpito koulujen ja päiväkotien suuntaan on nyt onneksi ollut parempaa. Tosin vieläkin on parannettavaa.

Seiskojen luokkakäynneistä olen erityisen iloinen. Kaikki talven käynnit on jo nyt pidetty. Yleensä seiskat ovat käyttäytyneet noilla käynneillä todella hyvin, ja tunneille on kehittynyt hyvä ja mielestäni toimiva rutiini. Tunteja ei edes enää aivan samalla tavalla jännitä kuin alussa. Tässä kuussa sain myös erikseen hyvää palautetta opettajalta, mikä lämmittää.

Mutta koronastahan minun piti puhua. Otsikko ainakin sanoo niin. Nyt näyttää siltä, että tartuntaluvut ovat alkaneet uudelleen laskea ja rokote on oven takana. Lähellä ollaan voittoa. Mutta vielä lyhyen joululoman jälkeenkin on varmasti skarpattavaa. Onhan se jälkeen päin katsottuna ankeaa, että syksyn toinen aalto aliarvioitiin niin pahasti. Mahdolliseen kolmanteen aaltoon ei vain voi suhtautua löysästi.

Ajattelen koronasta myös niin, että kun en ole tautien asiantuntija, en kauheasti lähde spekuloimaan sillä, mikä olisi alkuvuodesta kirjastoille oikea tahti lähteä avaamaan tiloja ja käynnistelemään tapahtumia. Kuuntelen asiantuntijoita ja seuraan suosituksia, ja samalla toivon että edes lähelle vanhaa normaalia päästäisiin mahdollisimman pian. Ihmisethän kärsivät, kun kirjastossa ei voi nyt tehdä kaikkea sitä mitä ennen!

En rupea ennustamaan, missä vaiheessa kevättä oltaisiin selvillä vesillä – jos ollaan vielä kuukausiin. Mutta rajoitusten noudattamisessa mielialaa nostaa se, jos jokainen päivä on kohti parempaa.

Hyvää ja turvallista joulua! Palaan blogin pariin jälleen tammikuun puolenvälin jälkeen.

Advertisement

Koronakuulumisia, osa 6

Kirjastot ovat meidän kunnassamme yhä auki, mutta omatoimiajan käyttö ei onnistu vajaaseen kolmeen viikkoon. Suosittelemme pikaista asiointia, eikä edes lehtiä kannata jäädä lukemaan varttia pitemmäksi aikaa. Kokonaan kiinni ei sentään menty, mutta tämä lyhyt ajanjakso ennen joulua otetaan hieman tiukemmin.

Suositukset ja säännöt eivät silti ulotu kaikkeen. Viereisen koulun toiminta jatkuu aika lailla ennallaan, samoin koulun yhteistyö kirjaston kanssa. Virallisia kirjastovälitunteja ei ole ollut koko syksynä, mutta kirjastonkäytön opetusta ja muita luokkakäyntejä järjestämme edelleen. Ja yhä lapset ramppaavat välitunnilla kirjastossa – toki se nyt yleensä kestää juuri korkeintaan vartin. Yleiset satutunnit on peruttu, mutta oma Kiinasta vuokrattu kirjastopandamme on muuten käynyt vetämässä satutunteja.

Marraskuun loppupuoli alkoi jo olla itselleni hieman hankala, kun oli kaikenlaista tekemistä ja säätöä, koronatilanne yhä pahentuvalla käyrällä ja pimeys alkoi painaa. Kun kuu vaihtui joulukuuksi, mielialakin parani. Kalenteri alkaa myös näyttää tyhjemmältä.

Suurimman osan syksystä minulla on ollut tunne, että kyllä tästä selvitään. Ja että selviän kyllä itse. Mutta käy vaan sääliksi kaikkia niitä, jotka musertuvat taakkojensa alle. Rehvakkaan ”kyllä tästä selvitään” -lauseen taakse jää ihmisiä, jotka eivät vaan jaksa.

Mitkä asiat ovat auttaneet itseäni? Olen kuitenkin asiakaspalvelutyössä, pidän maskia vähintään viisi tuntia päivässä ja olen vastuussa kirjaston arkitoiminnasta myös näin kriisiolosuhteissa (toki enimmäkseen vain toteutan niitä suosituksia joita ylhäältä tulee).

Ensinnäkin rutiinien merkitys. Ei tarvitse hötkyillä ja tuhlata energiaa epäoleellisuuksiin, kun on selkeä kaava arjen suhteen. Poikkeusaika on tietenkin tuonut uusia rutiineja väliaikaisesti poistuneiden tapahtumien tilalle, mutta kuukausien saatossa niistä monet ovat hyvällä tavalla automatisoituneet lihasmuistiin. Turvavälejä ynnä muita voi noudattaa tavalla, joka vie vähemmän energiaa kuin keväällä. Samalla voi antaa luvan olla armollisempi itselleen joidenkin työtehtävien suhteen ja priorisoida turvallisuutta.

Ennakoituvuuskin auttaa. Tieto koronasta on parantunut, ja on myös parempi käsitys siitä milloin tilanne voi alkaa taas helpottaa. Maaliskuussa kaikkea piti säikkyä, kun tietoa viruksesta ei ollut niin paljon. Nyt yllätyksiä ei enää tule samalla tavalla, vaikka toki näin vahva toinen aalto oli monille todella ikävä yllätys. Rokotekin jo odottaa nurkan takana, mikä nostaa mielialaa huomattavasti. Koronatoimiin olisi huomattavasti hankalampi suhtautua, jos olisi tiedossa ettei rokote valmistu vielä vuosiin.

Omalta osaltani muu elämä on myös ollut tukena. Ei ole ollut ongelmia ihmissuhteissa, unensaannin tai stressin kanssa. Mieliala ja työmotivaatio ovat pysyneet hyvinä.

Vielä ei olla voiton puolella. Kai sitä kuitenkin on lupa toivoa, että tilanne ei enää merkittävästi pahenisi ja alkuvuodesta tilanne alkaisi jo näyttää selvästi paremmalta.

Kirjastoa somistamassa

Kirjasto on paljon muutakin kuin vain aineiston liikettä hyllystä asiakkaalle ja takaisin. Se on myös sitä, että kirjasto on viihtyisä paikka oleiluun. Nyt koronan aikaan tätä aspektia ei kannata liikaa mainostaa, mutta yksi merkittävä tekijä kirjastojen suosioon on se että kirjastoissa viihtyy. Ei ravintolassa tai baarissakaan vietetä aikaa pelkästään ruuan takia, vaan koko tilan täytyy vetää puoleensa.

Ehkä lähestyn asiaa taas hieman ongelmalähtöisesti ja valittamisen kautta, mutta minua harmittaa että nyt minulla ei ole lupaa hankkia mitään kalusteita tai muitakaan somisteita. Korona on säikäyttänyt kaupungin ja tällainen kielto on tullut. Minua harmittaa etenkin siksi, koska nyt olisi aikaa hankinnoille. Uusia opasteita ja tuoleja, ehkä pehmolelu.

Toisaalta en ole järin taitava sisustussuunnittelija. Joudun/pääsen päättämään asioista vahvasti itse, mutta olen ujo muuttamaan mitään, koska en näe että tyylitajuni on riittävän hyvä perustelemaan sen suurempia muutoksia. Ja miksi muuttaa kovin paljoa, jos homma toimii nykyisellään riittävän hyvin? Eri asia jos jotkut tuolit tai sohvat olisivat jo luotaantyöntävän likaisia.

Olen varovainen suunnittelemaan mitään parannuksia kirjastoon siksikin, koska pelkään tuhlaavani kaupungin rahoja toissijaisiin asioihin. Näinä aikoina mikään kunta Suomessa ei ryve rahassa. Mutta samalla tiedän, että jos en käytä määrärahoja kalustehankintoihin, ne määrärahat saatetaan juustohöylätä pois. (Vaikka määrärahojen ottaminen tuolla tavalla pois onkin typerä ajatusmalli, koska se ei motivoi järkevään säästämiseen.)

Yksi ratkaisu on se, että kysyn neuvoa kollegoilta. Niinhän minä olen kysynytkin, ja siitä on ollut merkittävää apua. Jos kirjaston somistaminen ei ole vahvuusalueeni, turha sitä on peitellä. Asiakkailtakin voi kysyä toiveita esim. asukasilloissa.

On myös mahdollista kehitellä yhteistyötä ulkopuolisten tahojen kanssa muissakin kuin vaihtuvissa näyttelyissä. Ehkä joku taidekoulu osaisi maalata kirjaston viereisen sähkökaapin teeman mukaiseksi? Kenties joku koululuokka voisi värittää lastennurkkaukseen pysyvämpääkin koristelua?

Alakoulun kakkosluokka toteuttikin meille värikkäitä aakkosia, joita ripustettiin joitakin viikkoja sitten. Toisissa olosuhteissa olisi varmasti ollut ideaa myös järjestää jonkinlainen julkistustilaisuus.

Vielä mietin omalta osaltani hieman sitä, että kirjastoni näyttää hieman liian valkoiselta ja steriililtä. Mutta toisaalta en murehdi turhia. Jos on valkoinen ja steriili, sitä voi toteuttaa tyyliä kuitenkin johdonmukaisesti ja yrittää hullutella vaikka värikkäillä tuoleilla tai tyynyillä.

Tai en minä tiedä. Helpoimmalla pääsisi kun palkkaisi sisustussuunnittelijan, mutta sitä rahaa ei kai kellään ole. Tai ehkä vain kuvittelen, ettei rahaa ole, ja myöhemmin huomaan että turha ujostelu ja säästäminen vasta typerää onkin. Kai aina kaikista ideoista kannattaa kuitenkin keskustella.

Löytyvätkö kirjat hyllystä?

Meillä ainakin toistuu sama kaava: asiakas tulee kirjastoon sisään, ehkä moikkaa, menee tiedonhakukoneelle ja etsii hakusanalla. Ja huomaa: 84.2, kas noin, menenpä etsimään. Ahaa, tuossa on 84.2. Mutta kirjaa ei löydy.

Niin, luokka 84.2 (tai 1.4 pääkaupunkiseudulla) hämää, koska siihen mahtuu niin eri paikoissa olevia kirjoja, eikä hakutulos kerro useinkaan riittävän selvästi sitä, mistä genrestä on kyse. Onko se aikuisten jännitystä, lasten kauhua vai tavutettuja pikkulasten kirjoja? Varsinkin lasten puolella se, että joku kirja on luokassa 84.2, on varsin vähämerkityksinen tieto. Lasten ei pidä edes olettaa osaavan systeemiä, mutta omien kokemusteni pohjalta aikuiset ovat melkein ihan yhtä usein hukassa…

Ei ole pääosin ihmisten vika, että luokitusjärjestelmä palvelee usein enemmän kirjaston henkilökunnan kuin asiakkaiden tarpeita. Opasteiden ei edes tarvitse olla kovin sekavia, jotta sekaannus syntyy.

Samaan hengenvetoon sanon, että YKL on ihan hyvä järjestelmä. Kyllä numeroitakin tarvitaan kirjastoluokituksessa. Mutta kun valtaosa lainaa 84.2:n kirjoja, tarvitaan muitakin ratkaisuja, joilla eri genrejä ja aineistotyyppejä tuodaan selkeämmin esiin. Olisi kiva, jos meillä olisi valmiina esim. jonkinlainen melko universaali luokitus värikoodien tai muiden avulla. Onhan sekin aika hassua, että myös DVD:t ovat luokassa 84.2.

Ongelmaa tästä kaikesta ei toki tule, jos kirjasto on ennestään tuttu. Siksi ei ole hyvä idea myöskään tehdä liian isoja muutoksia hyllyjärjestykseen. Eihän sitten varsinkaan kukaan löydä aineistoa! Eikä varmaankaan tule ajatella, että opasteet ja luokitus olisivat tärkeimpiä asioita kirjastossa. Mutta tärkeitä asioita ne silti ovat.

Varmaankin turhaa harmistusta säästäisi niin paljon se, jos jo kirjastoa perustettaessa ja hyllyjä pystytettäessä mietittäisiin tarkasti asiakkaiden luontaiset kulkureitit suosituimmille hyllyille, automaateille ja tehtäisiin kirjastosta helposti hahmotettava. Valmiin kirjaston osalta nämä ratkaisut voivat olla lähinnä pientä viilausta.

Omassa kirjastossani yritän tehdä uusia, selkeämpiä hyllyopasteita. Tai on ne jo tehtykin, mutta loput hyllynpäätyopasteiden pidikkeet vielä tarvitaan, enkä nyt koronan aikaan ole vielä saanut niille hankintalupaa. Ulko-ovelta tullessa näkyy uusi, kirjaston pohjapiirustuksen pohjalta tehty kartta. Hyllyjen yläpuolelle voisi vielä ehkä kehitellä jotain isompia opasteita. Ja jos oikein innostuisi, lattiaankin olisi ehkä mahdollista tilata teippauksia.

Meidän hakumme eli Finna on muuten oikein hyvä, mutta sen hakunäkymää voisi kehittää. Eri genret ja aineistolajit voisivat näkyä selkeämmin.

Ongelmahan ei ole siinä, etteikö henkilökuntakin voisi asiakkaita suoraan auttaa, varsinkin jos he näyttävät kovin eksyneiltä. Olisi vain yksinkertaisesti kaikkien kannalta parempi, jos aineisto löytyisi nopeasti ja sujuvasti.

Kirjastoalan tabut, osa 5: Tyhjä aika

Minusta eräs kirjastoalan tabu on se, kuinka etenkin pienissä kirjastoissa työntekijällä on joskus työajallaan paljonkin tyhjää aikaa. Että ei oikeasti ole mitään tekemistä. Kaikki kirjat on hyllytetty ja hyllyt hyvässä järjestyksessä, asiakkaita ei vain ole, eikä myöskään mitään kiireellisiä tai vähemmän kiireellisiä projekteja menossa.

Tämä on jotenkin hyvin nolostuttava tilanne. Minusta tuntuu, että harva kirjastotyöntekijä kehtaa puhua avoimesti siitä, että töissä saattaa välillä olla tylsää. Epäilyttäväksi tilanne voi lipsahtaa ainakin siitä vinkkelistä, että joku ulkopuolinen, pahimmillaan jopa kunnan rahakirstun päällä istuva henkilö kuulee asiasta.

Että voi hemmetti, täällä on jollain liian vähän työtä! Samalla hoitajat ja bussikuskit ja ties ketkä nääntyvät kiireisiinsä!! Taustalla on ehkä sama pelko, että jos sitä on liian ahkera ja nopea, saa osakseen vain lisää töitä. Että ei kannata olla tehokas ja hankkia itselleen tylsyyden luksusta.

Samalla sitä puolustelee itselleen, että kun tätä aukioloaikaa nyt vain on viisi tai kuusi tuntia päivässä, jonkun täällä on oltava päivystämässä, vaikka mitään kummoisempaa työtä ei juuri sillä hetkellä olisikaan.

Minua ainakin on töissä hävettänyt joskus, miten helppoja monet päivät ovat olleet, kun asiakkaita ei juuri sinä päivänä ole käynyt, eikä ole ollut sen kummempaa ohjelmaa. Ja kun itse saa nopean rutiininomaisesti tehdyksi kaikki jutut ja voi vain tiskissä keskittyä lukemaan kirjaa. Tai keskittyä voisi myös netissä surffailuun – tietenkin aina työtä edistävillä ja hyödyllisillä sivustoilla, eikö vain.

Monet kirjastonhoitajat mielellään valistavat muita, miten paljon ns. näkymätöntä työtä kirjastoissa on. Ja kyllä sitä onkin niin monessa asiassa. Itsekin hiljaisina hetkinä teen joitakin juttuja, jotka ovat vähemmän merkityksellisiä ja joilla ei ole aikataulua. Mutta samalla tuntuu, että en voi täysin tuntea raivoa joidenkin ulkopuolisten ihmettelyistä, ”mitä ne siellä kirjastoissa oikein tekevät” kun työntekijät vain istuvat velttoina tiskiensä takana.

Emme me välillä tee mitään sen kummempaa. Uskaltaisin puhua muiden kuin itsenikin puolesta tämän sanoessani.

Koronakuulumisia, osa 5

Koronavirustilanne on edelleen päällä, kenties vakavampana kuin koskaan. Se on tuonut kirjastoihin uutta varovaisuutta, mutta viruksen eteneminen on ollut hitaampaa ja ennakoitavampaa kuin keväällä. Siksi muutoksetkin ovat tuntuneet pienemmiltä.

Emmehän oikeastaan koskaan luopuneet poikkeusajan ohjeistuksesta, kun kirjastoihin kesän alussa pääsi taas sisään. Ohjeistuksista, tuolien ja pöytien hieman poikkeavasta järjestyksestä, käsideseistä, plekseistä, puhdistuskäytännöistä ynnä muusta on tullut osa arkirutiineja, joita ei ole syksyllä tarvinnut opetella uudestaan. Varmasti olen vain tullut hieman tietoisemmaksi noiden toimien merkityksestä.

Pari viikkoa sitten tullut maskisuositus puolestaan oli uusi asia. Tätä ennen harva asiakas oli käyttänyt tiloissamme maskia, eikä henkilökuntakaan ollenkaan. Nyt meille työntekijöille suositellaan, että meidän pitää käyttää maskia, jos emme pysty olemaan omassa työhuoneessa tai palvelutiskin pleksien takana. Maskeja siis käytetään yleisesti asiakaspalvelutilanteissa ja myös hyllyttäessä tai muuten liikuttaessa salin puolella.

Kertakäyttömaskit saamme työnantajan puolelta, mikä onkin hyvin ja oikein. Mutta eiväthän maskit kovin mukavia ole… Välillä käytän omia kangasmaskeja, jotka iltaisin pesen. Kaikkeen onneksi tottuu, ja olenhan minä käyttänyt maskeja julkisessa liikenteessä jo elokuun alusta lähtien.

Tuntuu siltä, että maskit vaativat sitä ettei niitä käytä hermostuneena tai hengästyneenä. Muuten henki ei kulje niin hyvin kuin haluaisi. Täytyy yrittää hengittää rauhallisesti eikä haukkoa henkeä, ja vaikka onnistuisikin siinä, työpäivän päätteeksi on iloinen kun voi viimein hengittää vapaammin.

Tämä nyt kuulostaa varmasti kovin juhlalliselta ja ihan turhaankin (voihan koronaviruksesta myös leikkiä laskea ja pitääkin), mutta sama rauhallisuuden vaatimus pätee myös koronatilanteeseen yleisestikin. Täytyy noudattaa ohjeita, yrittää karsia kontakteja työssä ja vapaa-ajalla. Mutta ei pidä käydä ylikierroksilla, lukea uutisia tuntikausia päivittäin ja täysin vakavoitua ja menettää elämäniloaan. Talvesta voi tulla ihan riittävän vaikea ilman panikointiakin.

Eihän tämä siis helppoa ole. Mutta se on hienoa, että suurin osa asiakkaista tajuaa nämä samat jutut, ehkä lukuun ottamatta yläasteen oppilaita. Turvavälien pitäminen on viime kuukaudet tuntunut suhteellisen helpolta, koska ihmiset ottavat homman vakavammin. Ainakin siis kirjasto-olosuhteissa. Harmi, että se ei tunnu vielä riittävän siihen että tauti tukahtuisi. Mutta kyllä sekin tapahtuu ajan myötä.

Kouluyhteistyö turhauttaa

Nyt on selvä aihe josta valittaa. Meidän kirjastomme vastuulla on kouluyhteistyön suhteen monta koulua, joista joidenkin kanssa yhteistyö ei suju ollenkaan. Joskus muutenkin tuntuu, että yhteydenpito ja asioiden järjestely koulujen opettajien ja rehtorien kanssa ei ole kaikista sujuvinta.

Kyse ei ole edes pelkästään koronasta eikä vain omasta osaamattomuudestani. Molemmat noista ovat varmasti osasyitä tilanteeseen, mutta syytä on myös koulujen ja kunnan budjetoinnissa. Kaukaisimmilla kyläkouluilla ei edes ole varaa käydä suunnitelluilla luokkakäynneillä kirjastossa. Bussin tilaaminen on liian kallista, ja uimahallireissuihinkin yhdistettyinä matkat olisivat vaikeita (ja siinäkin tapauksessa ne pitäisi suunnitella eri tavalla).

Omaa osaamattomuuttani on siinä, että olen ollut yhteydenpidossa liian passiivinen. Koulujen yhteysopettajien kanssa kannattaa pitää lukuvuoden alussa jonkinlainen palaveri, sen olen oppinut. Viime vuonna en pitänyt ja se oli virhe. Toki kaikki kouluyhteistyö (esim. suurin osa vinkkauksista) ei ole omalla vastuullani, mutta voin silti syyttää myös itseäni.

Koronatilanne vaikutti keväällä niin, että kaikki katkesi nopeasti, ja koulukäynnit tietenkin muuttuivat mahdottomiksi. En edes yrittänyt mitään etäilyä, kun halusin keskittyä olennaiseen. Mutta nyt tilanne on varmaan parasta nähdä niin, että koronavirus ei ole mikään tekosyy olla yrittämättä kehittää toimintaa.

Yhteydenpitoa kouluihin (etenkin päiväkoteihin ja esikouluryhmiin) tekee hankalammaksi myös yhteyshenkilöiden ajoittainen puute tai hitaus noiden henkilöiden selvittämisessä. Se johtaa siihen, että kokonaisuutta olisi vaikea pitää kasassa ihan ilman sitäkin tosiasiaa, että muistettavia kouluja ja päiväkoteja on muutenkin aika paljon. Ja mitä kauempana jokin paikka on, sitä kauemmalta se tuntuu myös henkisesti eli yhteistyön kannalta.

Mistä tullaankin sitten siihen, mitä toivon tältä talvelta tai ainakin sitä seuraavalta: parempaa vastuiden jakoa. Kehityskeskustelussa pääsin tästä jo vaihtamaan ajatuksia, joten toivottavasti asia etenee.

Onneksi kouluyhteistyöpalaveri aiemmin syyskuussa meni mukavasti, ja tänä talvena on tulossa muutakin yhteistyötä koulujen kanssa kuin vain pakolliset luokkakäynnit. Ja niitä luokkakäyntejäkin on jo ihan kivasti sovittu. Mutta koko ajan taustalla väijyy korona, joka voi sekoittaa kuviot.

Kirjastoalan tabut, osa 4: Kirjastohymistely

Olet ehkä törmännyt itsetyytyväiseen kirjastonhoitajaan, joka on sitä mieltä että kirjastotyö on itsestään selvästi maailman parasta. Palkka on pieni, joo, mutta on vain niin siistiä olla töissä kirjastossa, kun saa tehdä työtä jolla on tarkoitus. Voi tukea sivistystä, ihmisten iloa ja viihtymistä. Kirjat ovat maailman parasta, jee. Asiakkaat ovat kivoja, ja minä olen hyvällä asialla. Voi kun on kivaa kun olen töissä kirjastossa enkä pankissa tai puhelinmyyjänä.

Joskus kuulee, että tällainen välillä hieman lattea kutsumuspuhe on johtanut osaltaan siihen että kirjastoalan palkat ovat suhteellisen matalat. Koska kyllähän ne itsetyytyväiset kansan palvelijat osaansa tyytyvät.

No, minäkin olen sitä mieltä että kirjasto on huikean hieno työpaikka. Mutta ei valittajaksi leimautumista tarvitsisi myöskään pelätä. Joskus esim. kuntapäättäjät nimittäin ovat kaiken valituksen arvoisia. Kirjastot lähtökohtaisesti ja käytännön todellisuudessa Suomessa toki ovat hienoja paikkoja, mutta joku (eli siis minä tässä) voisi myös väittää, että tyytyminen on jämähtämistä. Rakentavaa kritiikkiä voi esittää sekä omaa työtä että kirjaston rakenteita kohtaan yleisesti. Kritiikki on tulevaisuuden laadun tae.

On myös harha, että kirjastotyö olisi jotenkin erityisen tärkeää ja jaloa työtä verrattuna muihin ammatteihin (jos siis nyt oikeasti joku näin ajattelee). Suurin osa ammateista on tärkeitä. Ei kirjastolaisilla mitään sen suurempaa ylpeiltävää ole.

Ehkä tämä on hyvin hienovarainen ja pienikin ongelma, enkä osaa selittää sitä tässä riittävän hyvin. Ongelma (tai tabu) tässä ei ole kirjastolaisten innostus ja ylpeys työstään, vaan se jos tämä innostus johtaa turhaan hymistelyyn, jossa ollaan kuin maailman omistajia ja kaikki on niin hienoa ja jaloa.

Kuuden tunnin työaika/palveluaika?

Minua vähän kummastuttaa, miksi visiointia kuuden tunnin työpäivästä pidetään niin radikaalina. Ehkä joillakin aloilla sen toteutus olisikin hyvin vaikeaa, mutta ainakin kirjastoalalla huomaa selvästi, miten tehokkuutta on mahdollista kehittää.

Ensinnäkin yhä suurempi osuus asiakkaista käyttää automaatteja, varsinkin kun ajan myötä on yhä vähemmän sellaisia vanhoja ihmisiä, jotka eivät suostu niitä käyttämään. (Toki on samalla huonoa asiakaspalvelua liiaksi tyrkyttää asiakkaille automaattien käyttöä.)

Lisäksi kuljetuksia ja kokoelmatyötä on yhä mahdollista viilata tehokkaammaksi. Järjestelmästä saa raportteja kätevästi, eikä kirja kerrallaan inventointiin enää ole syytä. Hyvien käytäntöjen, selkeiden ohjeiden, vastuunjaon ja älykkäiden algoritmien myötä kokoelmatyö voi muutenkin tehostua. Kirjaston tekninen puoli ja monenlainen kulunvalvonta toimii melkein itsestään eikä valojakaan monesti tarvitse sammutella päivän aluksi ja lopuksi. Tilastointi menee Exceliin tai pilveen, ja siellä numerot yhtyvät numeroiksi.

Monesti sitä ainakin itse huomaa, että kun kirjaston perusarkeen liittyvät toiminnot on pyritty hiomaan niin huomaamattomiksi, sitä liikenee itsellekin enemmän aikaa lähinnä tiskillä päivystämiseen ja asioiden pyörittelyyn ja suunnitteluun. Ajoittain on hyllytystä ja lastenkirjastotyötä sekä muita tapahtumia, mutta viikkojen ”lukujärjestys” vaihtelee niin paljon, että monilla viikoilla tekeminen loppuu kesken.

Nyt sen huomaa erityisen selvästi, kun korona-aika on yhä jossain määrin päällä, eivätkä luokat ole samassa mittakaavassa vielä sopineet ohjelmallisia käyntejä kirjastossa. Samoin palavereja ei enää pidetä niin paljoa paikan päällä, mikä karsii matkoja palavereihin ja myös hieman tekee niistä tiiviimpiä ja tehokkaampia.

Eikö tällaista hyvää digiloikkaa voisi jatkaa? Olettaen siis, että tapahtumat ja kirjaston yhteistyö sidosryhmien kanssa saataisiin taas rullaamaan entiseen malliin ja paremminkin, kun aikaa jäisi enemmän kirjastojen rutiinitoiminnoilta.

En tiedä, haluanko edes itse työskennellä kuutta tuntia päivässä, enkä tässä nyt propagoi sen enempää. Mutta ei kuuteen tuntiin niin pitkä matka ole. Käytännössähän kirjaston palveluaika on jo nyt sen kuusi tuntia päivässä, tai toisinaan viisi. Nyt kiky-minuutit lähtevät pois, ja työaika päivässä on taas sen 7.15. Selvästi lähempänä se on siis edes seitsemää tuntia kuin kahdeksaa, eikä ainakaan minulla ylityö muodostu riesaksi juuri ollenkaan.

Loputtomiin tehokkuutta ei silti voi viilata paremmaksi, ellei mietitä koko kirjaston palveluajan konseptia uusiksi. Nykyäänhän henkilökunnan (ainakin jonkun heistä) pitää olla tavoitettavissa yleensä sen kuusi tuntia päivässä, ja se on kovin sitovaa. Enkä usko, että kukaan tästä haluaisi edes luopua. Digiloikka ei tietenkään voi tarkoittaa, että asiakkaille jäisi vähemmän aikaa. Sellainen olisi aivan vääränlaista tehokkuuden repimistä.Millaisia ideoita edes voisi olla tämän järjestelyn muuttamiseen? Ei kaikkia voi pakottaa asioimaan omatoimisesti.

Luulen myös, että monet kirjastotyöntekijät pelkäävät, että palveluajan vähentäminen tehostamisen nimissä avaa uuden Pandoran lippaan. Tarvitaanko meitä enää? Kuuden tunnin työaika voi jopa tulla, mutta ei se ole itsestään selvä siunaus. Se voi tarkoittaa myös irtisanomisia.

Meidän kirjastolaisten ei vain pidä tuudittautua tehtäviemme tärkeyteen. Kuntien talous on tiukalla, ja on ihan ymmärrettävää että löysiä halutaan ottaa pois. Pystymmekö perustelemaan merkityksemme arvostettuina asiantuntijoina ja asiakaspalvelijoina? Se vaatisi ainakin sitä, että meidän pitää ottaa enemmän roolia muusta kuin mekaanisesta rutiinityöstä, joka vie aikaa entistä vähemmän ja joka on helpommin korvattavissa.

Kesän jälkeen epävarma syksy

Taas on palattu töihin pitkähkön kesäloman jälkeen. Koronaan liittyvät turvatoimet ovat yhä pääosin ennallaan. Viimeiset pari viikkoa ovat menneet osittain pohtiessa sitä, miten tulisi suhtautua syksyn tapahtumiin, kun koronatilannetta on vaikea ennakoida. Nyt näyttää siltä, että osa tapahtumista peruuntuu, mutta suurin osa kuitenkin toteutuu.

Jonkinlaisesta epävarmuudesta huolimatta oma tunnelmani on luottavainen. Lomalla tuli levättyä kivasti. Syksyyn on mahdollista suhtautua uutena alkuna siksikin, koska meillä aloitti uusi työntekijä. Perehdyttäminen on mennyt varsin mukavasti. Olen itsekin jopa samalla oppinut jotain (ainakin kassan tilittämisestä).

Lomaltaan palanneet koululaisetkin tuovat jälleen kuhinaa. Kirjaston yhteydessä oleva luokkatila on nähtävästi koko talven jonkinlaisessa koulun käytössä, mikä aiheuttaa lieviä ongelmia; tilaa ei voi samalla tavalla nyt hyödyntää kirjaston tapahtumiin, jos tapahtumia nyt siis mitenkään mahdottomasti onkaan. Onneksi jotain (ainakin kirjoittajapiirin) voi mahdollisesti järjestää myös etänä.

Koulu ei ole aina viestinyt kovin hyvin, missä käytössä tila oikeastaan on ja miten monta tuntia viikossa. Lisäksi kaikki tilan käyttöön ja tilassa olevien koneiden toimimiseen liittyvä säätö olisi hyvä syy hermostua, jos sellaiseen tunteiluun haluaisin antautua.

Arkirutiinit nyt menevät joka viikko omia latujaan ja jo niissä riittää työtä, mutta toivoisin että alkusyksystä olisi aikaa myös ideoinnille ja palaveeraukselle. Olen kevään kokemusten valossa alkanut ajatella, että kokoustaminen voi itse asiassa toteutua paremmin etänä, kun viivyttelevä jaarittelu sekä siirtymät kokouspaikalle ja takaisin saattavat jäädä pois. Tosin jaksaako palavereihin aina sitten silloinkaan keskittyä täysin, kun iPadin voi laittaa vain pöydälle ja sitä voi itse harhautua miettimään ties mitä asioita.

Epävarmoista asioista mainitsen vielä omatoimiajan aikataulumuutokset. Ei ole vielä päätöstä siitä, voiko omatoimiaikaa laajentaa entiselleen syyskuun alusta lähtien.